Ladataan...

 

Kampaajalta palattuani olin niin ihastunut uuteen kampaukseeni, että päätin uudistaa tyyliäni muutenkin ja tehdä jotain, mistä olen haaveillut jo vuosia: varata ajan pukeutumisneuvojalle. 

Kun työskentelee vuosikausia erakkona freelance-kääntäjänä ja työmatkakin kestää kokonaiset 10 askelta (työhuone sijaitsee kotona), oma tyyli saattaa  kadota huolestuttavan nopeasti jonnekin työhuoneen alati kasvavien paperikasojen uumeniin. Voihan sitä toki uskotella itselleen oelvansa jotenkin bohemian chic. Tuttavasi ovat kuitenkin todennäköisemmin sitä mieltä, että tyylisi on kyllä ihan vain pyjaman housut & teepaita. Se on erinomainen työasu, mutta ei sellaisessa kyllä mihinkään yhtään virallisempiin tilaisuuksiin mennä. Ja koska tiedossa on lähiaikoina useampikin kirjallisuuteen liittyvä tilaisuus, olisi kiva mennä niihin asussa, jossa kehtaa olla muuallakin kuin siellä työhuoneessa. 

Pukeutumisneuvojalle kipittäessäni kuvittelin hieman kanavoivani Himosohoppaajan Becky Brandonia - tai pikemminkin olevani menossa tapaamaaan häntä - stylistinä toimiminen kun oli yksi chick lit -sankarittaren lukuisista (onnistuneimmista) uravalinnoista.. Kuvittelin miten pukeutumisneuvoja ehkä tarjoaisi minulle alkajaisiksi lasin kuohuviiniä tai vaikkapa tuorepuristettua appelsiinimehua.Sitten keskustelisimme tyylistäni ja välillämme vallitsisi sanaton yhteisymmmärrys. Hän olisi löytänyt jo ennakkoon asukokonaisuuksia, jotka olisivat kuin minulle tehty...

Minna Parikan kengät ehkä (ei niin, että minulla olisi varaa ostaa niitä, mutta tämä valinta osoittaisi, miten hyvin pukeutumisneuvoja olisi tajunnut tyylini, tai sen kadonneen tyylini, tai noh, jotain. Joka tapauksessa minua odottaisi pilttuussa ei kun pukukopissa ihanat Minna Parikan kengät sekä aivan hurmaavia, juuri minun persoonaani sopivia asukokonaisuuksia. Tai pikemminkin yksi asukokonaisuus, sillä olin etukäteen toivonut yhtä asua, josta saisi helposti muokattua eri tyylisen erilaisia tilaisuuksia varten. 

 

Mutta voi meikkipussin pohja sentään. Ensinnäkään minua ei odottanut yhtikäs kukaan. Kun saavuin paikalle ja kerroin varanneeni ajan pukeutumisneuvojalle, kaikki vaikuttivat olevan kovin ymmällään. Mitenkä ihmeessä? Varannut? Pukeutumisneuvojan? Tälle päivälle? Hetken vaikutti siltä kuin olisin ollut kummallinen muukalainen avaruudesta, joka kommunikoi jollain täysin käsittämättömällä kielellä, tai olisi vähintäänkin saapunut aivan väärään paikkaan ja täysin vääränä kelloaikana.

Lopulta paikalle puuskutti erittäin äkäisen oloinen nainen, joka teki nopeasti selväksi sen, että hänellä oli nyt kyllä vähän kiire, ja että jollain lailla häiritsin kovinkin hänen päiväänsä, kun olin hänelle ihan ajan varannut. Että se siitä Becky Brandon -kokemuksesta sitten. 

Lähdimme pyyhältämään farkkuhyllyjä kohti. Jostain syystä koko ajan oli hirveä kiire. Ennakkoon oli pitänyt täyttää lomake, jossa piti kuvailla minkälaista asua ja ensisijaisesti etsii.Olin toivonut siistejä farkkuja ja helposti muokattavaa asukokonaisuutta, joka kävisi niin arkeen kuin juhlaan pienin muokkauksin. Tyyliäni olin kuvannut rohkeasti bohemian chiciksi ja bohemian romanticiksi. (Ei PN:n tarvinnut tietää, mitä se boheemius minun kohdallani oikeasti tarkoitti.)

Kun saavuimme farkkuhyllyn luo, pukeutumisneuvoja (PN) tenttasi farkkujeni kokoa. Kerroin saman, jonka olin selostanut jo siinä  lomakkeessa, eli etten tiedä farkkujeni tarkkaa kokoa. Ja että ostan housuni yleensä Briteistä ja siellä kokoni on se ja se. PN:lle vastaus ei kelvannut. "Miten ihmeessä minä voin löytää sinulle farkut, jos et sinä tiedä kokoasi?" hän tiuskaisi. Yritin änkyttää vastaukseksi jotain siitä lomakkeesta.

PN: "Sinä manitsit siinä brittikoon. Se on ulkomaalainen koko. Minä tarvitsen sinun suomalaisen kokosi." 

Kirjabloggaaja: "Niin mutta kun minä en tiedä sitä."

PN, tiuskaisten; "No miten minun sitten muka pitäisi löytää sinulle sopivat housut?"

Öh, tuota.... mittanauha? Internetistä löytyvät kokotaulukot? Saattaisikohan esimerkiksi tällaisista olla apua? En uskaltanut ehdottaa, sen verran oli vihaista tätiä vastassa.

Yritin taistella ärtymystä ja kyyneliä vastaan ja odottaa edelleen innolla niiden minulle etukäteen valittujen asukokonaisuuksien näkemistä (sellaisista oli mainittu siinä täyttämässäni lomakkeessa). Kenties PN leppyisi ja toisi minulle appelsiinimehunkin...? 

Seuraavaksi sännättiin (kiire oli edelleen, ei kyllä minulla) pukukoppeja kohti. Asukokonaisuuksia ei näkynyt mailla halmeilla. Kuten ei appelsiinimehuakaan. Minna Parikan kengistä puhumattakaan. Sen sijaan minulle ryhdyttiin heittelemään pukukoppiin farkkupareja toisensa perään. Valitettavasti ne vain olivat kerta toisensa jälkeen liian pienikokoisia. PN ei suostunut asiaa kuitenkaan uskomaan.

Tunnelma oli kuin urheilukilpailussa, jossa valmentaja yrittää puristaa maaliviivan lähestyesssä urheilijasta viimeisetkin mehut irti. "Vedä,vedä!" PN huusi tsemppasi kireällä äänensävyllä. Tein työtä käskettyä ja vedin, mutta ei se mitään auttanut. Ei millään pahalla, mutta jos farkut eivät mene jalkaan polvesta ylöspäin, niin sitten ne kyllä ovat liian pienikokoiset. PN ei tästä lannistunut, vaan haki tilalle toiset lähes yhtä pienikokoiset. Farkut, ei jalat. Kovin mielelläni olisin kyllä hoikemmat jalat ottanut. 

Tiedättehän Marjo Matikaisen kuuluisan sotahuudon "havuja, perkele!" Minun olisi tehnyt mieli huutaa "margariinia, perkele!" sillä muistin erään äitini ystävän kertoneen, että nuorena Amerikassa asuessaan piukat farkut oli saatu jalkaan vain rasvaamalla jalat ensin margariinilla tai voilla. PN ei tosin olisi varmaan kuullut, vaikka olisin huutanutkin. Hän oli jo matkalla etsimään minulle lisää housuja.

No eivät menneet jalkaan ne seuraavatkaan farkut, eivätkä sitä seuraavat, eivätkä sitäkään.... PN:llä sen sijaan alkoivat hermot mennä. "Älä luovuta niin helposti. Kyllä ne menevät, kun vedät. Vedät nyt vaan. Kyllä ne antavat sitten pikku hiljaa periksi." Varmasti antavat. Sitten joskus. Mutta kun minä en halunnut pyörtyä sinne myymälään. Halusin housut, joissa pystyisin hengittämään saman tien.

Käsityksemme tyyleistä oli myös kovin erilainen. Olin siinä kuuluisassa lomakkeessa korostanut, etten halunnut missään nimessä kokeilla jakkuja, enkä mitään rouvamaisia vaaatteita. Ja mitäs sitten sainkaan kokeiltavaksi? Jakun toisensa perään, joista pahin oli niin rouvamainen, että olisin ollut viittä vaille valmis omille 75-vuotissyntymäpäivilleni, kuohuviinilasi vain puuttui.

Kokemuksessa pahinta oli se käsittämätön kiire. En pysty tekemään järkipäätöksiä kahdessa sekunnissa. Tarvitsen aikaa, jotta voin kokeilla vaatteita useamman kerran, tarkastella niitä edestä ja takaa omassa rauhassa. Harkita ja pohtia. Nyt oli kuitenkin jostain syystä niin kiire, että juuri kun olin saanut yhden jalan lahkeeseen, piti jo kokeilla seuraavaa housuparia. Sama juttu yläosien kanssa.

Jokaista vaatetta, jota inhosin, PN kehui maasta taivaaseen. Vaatteita ja asukokonaisuuksia piti kokeilla ja vaihtaa toisiin niin hirveää vauhtia, että yhdenkään materiaalia saati hintaa en ehtinyt tarkistaa. En yhdenkään! 

Kuvittelin tapaamisen päättyvän siihen, että saisin jäädä pukukoppiin kaikessa rauhassa miettimään ja kokeilemaan vaatteita vielä uudestaan. Vaan kun ei. PN oli kyllä vienyt osan vaatteista jo pois. Osa mahdollisina pitämistäni - eli niistä, joita olisin halunnut vielä kokeilla, tarkistaa hinnat ja materiaalit - oli kuitenkin jäänyt tangolle roikkumaan. Ne PN sieppasi yks kaks mukaansa todeten, että "no nämähän me otetaan" ja lähti pyyhältämään jonnekin vaatekasan kanssa. Me? Ketkä me? Jakaisimmeko vaatteet kenties puoliksi? Ostaisiko PN ne minulle?

Eikä mitä, PN marssi suoraan kassalle. Ja kassa ryhtyi tietenkin saman tien näpyttelemään vaatteiden  hintoja kassakoneeseen ja laittamaan vaatteita kassiin.

Minä tiedän mitä te ajattelette. Minä tiedän mitä minun olisi pitänyt tehdä. Minä tiedän. Mutta kun en minä voinut. En voinut sanoa siinä kassalla, että "hei hetkinen, en minä näitä ota, en sanonut missään vaiheessa, että ostan ne". Joten dear reader, minä ostin ne. Ostin sen karmean mummojakun, jossa voisin viettää niitä 75-vuotispäiviäni (olisittepa nähneet siippani ilmeen, kun esittelin sen hänelle. Hyvät naurut sai). Ostin farkkuhameen, joka oli PN:n mielestä ihana, ja oli se minunkin mielestäni aika ihana, lukuun ottamatta sitä pientä sivuseikkaa, etten pystynyt hengittämään se päällä. Ja että se sai vatsani näyttämän vielä entistäkin massiivisemmalta ja paljasti läskipolveni kaiken kansan ihailtaviksi. 

Kun sitten kuulin ostosten loppusumman, olin pyörtyä. Mutta en edelleenkään kyennyt sanomaan mitään. Kun pääsin kotiin, olin pyörtyä toistamiseen: suurin osa näistä jumalattoman hintaisista vaatteista oli tekokuitua (jota inhoan).

Oli ostoksissani kuitenkin yksi ihana puoli: ne pystyi palauttamaan

Mieheni palautettua vaatteet koska en itse kehdannut  Palautettuani vaatteet lohduttauduin illalla lukemalla taas Marian Keyesin uusinta teosta, hänen kolumneistaan koottua kirjaa Making it Up As I Go Along. Nauratti, sillä hänen kampaajakokemuksiaan käsittelevää lukua seuraava kolumni kertoi kuin kertoikin aiheesta Personal Shoppper!

Marian oli sentäs saanut ihan appelsiinimehuakin, mutta joutunut muutoin täysin samanlaisen dilemman eteen kuin minäkin. Vaikka kemiat pukeutumisneuvojan kanssa olivat menneet hänelläkin täysin ristiin, ja vaatteet olivat olleet aivan järkyttäviä, Mariankaan ei ollut kehdannut lähteä ostamatta mitään!

Kivi vierähti sydämeltäni. En ollut maailman ainoa urpo. Becky Brandon (née Bloomwood) -kokemuksen sijaan olinkin saanut aidon Marian Keyes -kokemuksen!

 

Päivän opetus: ihminen tuntee tyyylinsä parhaiten itse.

 

Ladataan...

Niinpä niin. Kirjailija Marcel Proust etsi kadonnutta aikaa madeleine-leivosta mutustellen, minä puolestani etsiskelin viime viikolla kadonnutta hiustyyliäni. Hiuskuontalo kun oli päässyt kuukausien saatossa, miten sen nyt sanoisi, noh, pahasti räjähtämään, työkiireiden takia kun ollut ehtinyt pitkiin aikoihin kampaajalle. Koska tiedossa oli eräs tärkeä tilaisuus, tajusin sitten viime viikolla, että kampaajalle oli päästävä nyt eikä heti. Siispä luottokampaajan numero äkkiä esille, tekstari matkaan ja sitten vain odottelemaan.

Mutta koska satumaisen hyvä tuuri on ainainen kumppanini, seuraavana aamuna minua odotti kampaajalta tekstari, jossa luki: "ole hyvä ja tarkista kampaajallesi lähettämäsi viestin numero". Näettehän ongelman... Viestini lähti kampaajalle, vastaus tuli kampaajan numerosta... What...? Tarkistin sitten kiltisti mihin numeroon olin sen viestini oikein lähettänyt ja ihan tismalleen oikein ne numerot siellä olivat. Kuitenkin viesti oli ajautunut täysin väärään paikkaan. Outoa. Eipä siis muuta kuin tekstaamaan uudestaan, peläten pahinta. Mutta luojan kiitos luottokampaajaani ei ollut vaihtanut numeroa, muuttanut maasta, tai mikä kamalinta, halunnut vältellä minua. Jostain oudosta syystä ensimmäinen viestini vain oli mennyt oikeasta numerosta huolimatta väärään paikkaan. Kampaajalta kuitenkin löytyi aika peräti seuraavalle päivälle, joten valtakunnassa kaikki hyvin.

 

 

Olen tässä aika monta kertaa käyttänyt termiä luottokampaaja, ihan vain siksi, että sellaisen löytäminen on elämän ihanimpia asioita, I kid you not. Olen tässä viime päivinä lukenut Marian Keyesin lähes uunituoretta kirjaa Making It Up As I Go Along ,joka on kokoelma hänen eri lehtiin kirjoittamiaan juttuja. Marian on oivaltanut saman asian - luottokampaajan tärkeyden sekä myös sen, miten kamalaa on joutua täysin vääränlaiselle kampaajalle.

Keyesin kirjasta löytyy hysteerisiä esimerkkejä molemmista. Minun kamalin kampaajakokemukseni oli ehkä se, kun joskus vuosia sitten tällainen aivan vääränlainen kampaaja päätti tehdä kampauksestani tosi "coolin". Olisi kai pitänyt huolestua, kun kuulin, että hän halusi leikata minulle kampauksen, joka olisi tosi "rock" ja "sexy". Ongelma piili siinä, etten halunnut olla "rock" enkä "sexy". No en ainakaan "rock". Kun kampaus oli valmis, peilistä katsoi naispuolinen Michael Monroe.

Ei niin, että Michael Monroessa mitään vikaa olisi. En vain halunnut näyttää hänen tummahiuksiselta klooniltaan. Toisella vääränlaisella kampaajalla oli puolestaan pakkomielle tehdä vastusteluistani huolimatta luonnonkiharista hiuksistani piikkisuorat. Niinpä hän veti ne suoristusraudalla suoriksi niin suurella vimmalla, että koko tuoli lähti mukaan. Siellä minä sitten liu'uin tuolissa jonnekin keskelle lattiaa kampaajan vetäessä hiuksiani niin kovaa, että ihmettelen edelleenkin miten yksikään hius jäi päähän kiinni. 

Arvaatte varmaan, että viimeistään tällöin tajusin, miten tärkeää olisi löytää kampaaaja, joka ymmärtäisi minua, johon voisin luottaa aina sataprosenttisesti pelkäämättä, että ehkäpä seuraavan käyntini jälkeen peilistä tuijottaakin taas tunnettu miespuolinen rocktähti. 

Kun sitten varasin ensimmäistä kertaa ajan tulevalle luottokampaajalleni, jännitti kovasti. En osannut arvata, miten kivaa kampaajalla voisi olla. Enkä sitä, että jonain päivänä tämä kyseinen kampaaja tulisi tuntemaan tyylini niin hyvin, että hän olisi ainoa ihminen maan päälle, jolle uskaltaisin antaa täysin vapaat kädet niin hiusvärini kuin kampaukseni suhteen.

Kun sitten eräänä päivänä huomasin, että kampaamo oli lopettanut toimintansa, hyvä etteivät hiukseni harmaantuneet sen siliän tien. Onneksi pian kävi ilmi, että luottokampaajani olikin päättänyt perustaa oman kampaamon, Hiusmuotoilu Pinnin & Kamman. Sinne siis suuntasin nytkin, etsimään kadonnutta hiustyyliäni.

Menin kampaajalle tämän näköisenä:   

Ja palasin kotiin tällä upealla värillä & kampauksella varustettuna (ihana väri ei valitettavasti pääse kuvassa kunnolla esille):

Luottokampaajallani käynnin kruunasi kupillinen kauniista kupista tarjoiltua kahvia...

sekä rupattelu kaikesta tärkeästä, kuten siitä, miten erinomainen kirjailija Marian Keyes on. Kampaajaltani lähdin jälleen kerran kuin uutena ihmisenä, onnellisena hymy kasvoilla sädehtien!

Jokos arvaatte mihin suuntasin seuraavaksi kadonnutta tyyliäni etsimään...?

 

kuvat: Piia Lehtonen, irisihmemaassa

 

Ladataan...

Muistatko millaista oli aikoinaan kiljua Dingon konsertissa äänensä käheäksi? Muistatko miten ihanaa oli, kun Neumann laulatti yleisöä? Bananapappapappadaa... Bananapappapappadaa...

Muistatko millaista oli litistyä sinne muiden tyttöjen joukkoon, eikä se haitannut yhtään, koska jotenkin ihmeellisesti kaikki olivat yhtä suurta kaveriporukkaa, vaikkei oltu koskaan ennen tavattukaan?

Ja kun keikka sitten vihdoin ja viimein loppui, itketti, vaikkei oikein itsekään osannut selittää miksi. Oli vain ollut niin ihanaa. Neumann oli ihana, biisit olivat ihania, ja ennen kaikkea Quuppa oli ihana. Ja koska oma äitikin oli aivan ihana ja vieläpä erittäin ymmärtäväinen, hän antoi jäädä seuraavana päivänä kotiin nukkumaan, vaikka olikin koulupäivä.

Jos olet joskus haaveillut salaisesti voivasi matkustaa 30 vuotta ajassa taaksepäin ja pääseväsi taas laulamaan äänesi käheäksi Dingon konserttiin, eilen siihen tarjoutui lähes aito ja äärimmäisen harvinainen tilaisuus Finlandia-talossa, jossa esitettiin vain tuon yhden ainokaisen kerran tamperelaisen Musiikiteatteri Palatsin rockmusikaali Autiotalossa.

Musikaali kertoi nimensä mukaisesti Dingon, mutta myös Yön tarinan. Neumannia tulkitsi vuoden 2007 Idols -kilpailun voittanut upeaääninen Ari Koivunen, Olli Lindholmia puolestaan näyttelijä Miro Honkanen. Pate Mustajärvikin vieraili lavalla muutamaan otteeseen, häntä esitti muusikko J. P. Leppäluoto.

Kehyskertomuksena toimi Dingo-fanin tarina. Tytön tuntemuksiin oli siis *punastuu* melkoisen helppo samaistua (en tosin ole itse koskaan käynyt Porissa, toisin kuin musikaalin varsin hysteeriseksi heittäytyvä tyttö, joka leiriytyy milloin Neumannin oven eteen, milloin kiipeää tämän ikkunasta sisään). Samalla kerrattiin Dingon ja Yön urien vaiheita ja kuultiin bändien upeita biisejä.

Ari Koivunen oli varsin mainio nuori Neumann. Koivunen ei ole näyttelijä, joten siitä puolesta häntä on turha arvioida. Varsin kunniakkaasti hän kuitenkin selviytyi. Neumannille ominaisia ilmaisuja olisi tosin ollut kiva kuulla enemmän, osastoa tua noin...

Dingon biisien tulkitsemisessa Ari Koivunen sitten loisti. Miehellä on upea, kaunis ääni, joka pääsi omimmilleen esimerkiksi todella hienossa versiossa Dingon riipaisevan kauniista kappaleesta Perhosen lento. Nahkatakkisen tytön Koivunen tulkitsi niin koskettavasti,että kyyneleet olivat lähellä.

 Konsertin ei kun siis musikaalin - aikana kuultiin tietysti valtava määrä monia muitakin Dingon hittejä, kuten iki-ihana Sata rohkeaa laivaaSinä ja Minä, Levoton Tuhkimo, Aino sekä tietysti Autiotalo.

Ainakin minun oli entisenä (???) Dingo-fanina aivan äärimmäisen vaikea pysytellä tuolissani, kun koko ajan teki mieli nousta ylös tanssimaan ja laulamaan mukana. Sitä esiintyjät toivoivatkin. Yleisöä kannustettiin moneen otteeseen taputtamaan ja laulamaan mukana. Mutta en sitten tiedä mistä ihmeestä se osallistuminen - tai lähinnä osallistumisen vaikeus - on kiinni. Ainakin meidän katsomolohkossamme kaikki biisitulkinnat saivat kyllä ihan valtavat aplodit, mutta kun tuli yleisön vuoro laulaa, tai kehotus taputtaa mukana, kuului sieltä täältä muutama "klap, klap" ja sitten nekin taputukset tyssäsivät...

Sääliksi kävi erityisesti vieressäni istuneen naisen miestä. Nainen oli takakireä kuin mikä. Miespoloinen oli puolestaan aivan innoissaan ja taputtikin aluksi innokkaasti mukana. Naisen jäätävä katse vaiensi hänet kuitenkin nopeasti. Siippani vieressä istui puolestaan joukko hädin tuskin parikymppisiä nuoria, jotka istuivat läpi musikaalin myrtyneet ilmeet naamallaan.

Kysymys: miksi tulla niin selkeästi tiettyjen bändien faneille suunnattuun musikaaliin, jos a) ei ole näistä bändeistä tai vaikkapa Ari Koivusesta kiinnostunut b) ei ole aikomustakaan osallistua millään tavalla?

Siippani kanssa lauloimme ja tanssimme sitten senkin edestä. Ennen väliaikaa fiilis alkoi vihdoin ja viimein nousta ja tunnelma alkoi muistuttaa jo ihan oikeaa konserttia:

Pääni oli aivan pyörällä. Dingon hittien seuratessa toisiaan lauloin ääneni käheäksi ja samalla mieleen tulvi muistoja lapsuudesta. Välillä oli tehtävä tosissaan töitä sen eteen, että tajuaisi, etten minä nyt oikeasti bändin konsertissa ole, että aikuisiahan tässä...

 Väliajan jälkeen tarina muuttui synkemmäksi, joten biisivalinnatkin olivat vakavampia. Silloin kuultiin muun muassa Perhosen lento, Kunnian kentät sekä Jokainen aamu naisen tulkitsemana, mikä oli loistava idea.

Koko "setin", tai noh, musikaalin päätti melkoisen ennalta-arvattavasti Autiotalo, jota ennen yleisöä kehotettiin nousemaan ylös. Ja kas, ihme tapahtui, kaikki tekivät työtä käskettyä, kenties koska arvasivat mitä on tulossa. Voi iiik, mikä fiilis. Unohdin ajan ja paikan. Lauloin täysillä kuin lapsena Dingon konsertissä ikään. En halunnut biisin loppuvan koskaan. Halusin elää Dingo-aikaa vielä vähän, mutta surullinen tosiasia on, että mikään ei kestä ikuisesti. Ei lapsuus, ei Dingon alkuperäiskokoonpano, ei bändistä tehty musikaali, eikä upeasti laulanut Ari Koivunenkaan varmaan ihan koko iltaa olisi jaksanut laulaa...

Kun kappale sitten loppui, sain tehdä tosissani töitä sen eteen, etten olisi huutanut "NIPA, ÄLÄ MEE!" Viime tingassa onneksi tajusin, että ai niin joo...

Sitten syttyivät konserttisalin valot ja minun oli kohdattava raaka totuus eli paluu nykyaikaan.

Reppuselässä siippani ei minua kotiin vienyt, mutta käsi kädessä kuljimme nyt jo autioituneesta  (Finlandia-)talosta pimenevään iltaan. Enpä olisi 30 vuotta sitten uskonut, että tulen vielä joskus laulamaan Dingon biisejä yhdessä mieheni kanssa (joka tosin ei ole Quuppa, kuten lapsena vakaasti uskoin). (Sen kyllä uskoin, että Dingo-fanius ei tule katoamaan ihmisestä koskaan).

Jos sinunkin sisälläsi asuu piilevä Dingo-fani, ei hätää, Autiotalossa- musikaalia esitetään edelleen Tampereella Musiikkiteatteri Palatsissa.

Kuva: irishmemaassa

"Ja käsi kädessä kuljemme  Finlandia -taloon ei lainkaan autioon ja se  minua niin ravistaa.."  

Ladataan...

Hyvää naistenpäivää kaikille blogiani seuraaville supernaisille! Tänään lienee kai jotenkin pakollista käsitellä blogissa naisia... ja koska blogini on ainakin pääpainoisesti kirjablogi, olisi kaiketi paikallaan kirjoittaa naiskirjailijoista ja heidän luomistaan fiktiivisistä naishahmoista. 

Niinpä kysynkin teiltä lukijoilta seuraavaa: jos teidän  pitäisi valita ihan tuosta vain vaikkapa 10 naiskirjailijaa ja 10 fiktiivistä naishahmoa, jotka kutsuisitte luoksenne viettämään naistenpäivää, keitä he olisivat?

Perustellakin toki saa, sillä kommenttejanne olisi tosi hauska lukea.

Kun yritin koota omia listojani (tietysti listoja, aitoon chick lit -tyyliin, of course!), huomasin, että perusteleminen olikin jostain syystä paljon haasteellisempaa kuin "kutsuvieraiden" päättäminen. Sitten tajusin, että kirjailijavieraani ovat kaikki vahvoja, upeita naisia, joiden elämä ei ole ollut kuitenkaan aina helppoa, vaan kulkenut pikemminkin sellaista "vaikeuksien kautta voittoon" -reittiä.

Toki valitsin mukaan myös pari sellaistakin kirjailijaa, joiden elämästä en tiedä yhtikäs mitään. Mukana on naiskirjailijoita eri maista ja -aikakausilta, sillä ajattelin, että tällaisella joukolla saataisiin varmasti aikaan värikästä keskustelua.

Suurinta osaa fiktiivisistä naisvieraistani yhdistää se, että minun on ollut erittäin helppo samaistua heihin. Koen heidät jonkinlaisiksi sielunsisariksi siis.

Naiskirjalijavieraani olisivat siis:

1. Marian Keyes

2.  Lynda Renham 

3.. Louisa M. Alcott

4. L. M. Montgomery

5. Kirsi Kunnas

6. Sophie Kinsella

7. Jenny Colgan

8. Fiona Snyckers

9. Minna Canth

10. Agatha Christie

 

Fiktiiviset naisvieraani olisivat:

1. Bridget Jones

2. Becky Brandon (née Bloomwood,alias Himoshoppaaja)

3. Elizabeth Bennet

4. Trinity eteläafrikkalaisen kirjailija Fiona Snyckersin samannimisestä kirjasarjasta

5. Elspeth Dunn, eli Jessica Brockmolen kirjan Letters from Skye päähenkilö

6. Vihervaaran Anna

7. Uuden Kuun Emilia

8. Pikku Naisten Jo

9.Miss Marple

10. Mammy Walsh, eli Marian Keyesin luoman, irlantilaisen Walshin sisarusperheen äiti

Keitä sinä kutsuisit?