Ladataan...

Tuli käytyä supermarketissa. Oli kynsilakkoja siellä, kirjoja täällä. Vähemmästäkin menee pää pyörälle.

Tällä kertaa pää meni niin pyörälle, että kävelin vahingossa päin edessäni seisovaa miestä. Mies ei ehtinyt reagoida - ja niin sitä kaaduttiin yhdessä kovaa kyytiä lattialle. 

Siellä sitä sitten köllöteltiin supermarketin lattialla, mies alla, minä päällä, minä edelleen miehen harteista kiinni pitäen (johonkinhan sitä piti ilmalennon aikana kiinni tarttua).

Voin lohduttaa teitä kertomalla, ettei kummallekaan meistä käynyt kuinkaan. Toivoin vain, ettei kukaan olisi kuvannut tätä lievästi ääliömäisen näköistä tilannetta videolle. Kuulin jo mielessäni Hauskojen kotivideoiden Sampo Marjomaan selostuksen: "Mies oli pahvi"

Mies nimittäin todellakin oli pahvi, sellainen jonkun teleoperaattorin pahvimainos nimittäin. Iloisesti jaksoi veikkonen hymyillä siellä lattiallakin. Ylös nouseminen olikin sitten toinen juttu. Joka kerta kun jotenkin sain itseni möngerrettyä ylös ja yritin sitten auttaa / nostaa pahvimiehen pystyyn, kupsahdimme uudelleen lattialle päällekkäin. Pahvimiehen hymy ei tästä hyytynyt. 

Lopulta päätin hakea avuksi mieheni, joka auttoi pahvimiehen herrasmiesmäisesti pystyyn. 

Poistuin katsomaan kirjoja ja kynsilakkoja, sillä ne tuntuivat lukuisten ilmalentojen jälkeen parhaalta hermolevolta.

Kun lähdimme myymälästä, vilkaisin taakseni. Pahvimies hymyili edelleen. 

 

                    Kirjabloggaaja toipui traumaattisesta tapahtumasta kirjojen ja kynsilakkojen avulla. 

kuva: irisihmemaassa

 

 

 

 

Share

Ladataan...

 

Marian Keyes on ihana. Hänen miehensä Himselfkin on aika ihana (tai mistä minä tiedän, mutta kaikesta lukemastani päätellen hän on). Jokin aika sitten Marianilta ilmestyi uusi kirja Making It Up As I Go Along - ja arvatkaas mitä? Sekin on ihana! 

Tällä kertaa ei ole kyseessä romaani, vaan kokoelma kolumneja, jotka Marian on kirjoittanut eri lehtiin, kuten Marie Claireen, The Guardianiin, Tatleriin, The Sunday Timesiin ja uutiskirjeisiinsä vuosina 2005 - 2015. Mukana on näin ollen juttuja, jotka kirjailijan innokkaimmat fanit ovat väistämättä jo nähneet, mutta onneksi suurin osa on kuitenkin sellaisia, joihin en ainakaan itse ollut vielä törmännyt. Bonuksena on muutama aivan uusikin, vain tätä kirjaa varten kirjoitettu juttu. 

Kirjassa käsitellään monipuolisesti eri teemoja laidasta laitaan kynsilakoista ja kampaamokäynneistä matkustamiseen, ihmissuhteisiin ja ikääntymiseen. Kirja on aikamoinen tiiliskivi, lähes 450 sivua, joten ihan yhdeltä istumalta sitä ei lue (tai en ainakaan itse lukenut). Sen sijaan nautiskelin sitä - ja nautiskelen edelleen - iltalukemisena, lukien kolumnin sieltä, toisen täältä.

Kirja on jaettu osiin eri teemojen mukaan, tyyliin "(heikko) terveys ja ja kauneus", "matkat" ja niin edespäin. Ensin mainitun osion alta löytyy juttua kynsilakoista karamelleihin. Matkat -osion alta löytyy puolestaan kuvauksia Marianin reissuista maahan jos toiseenkin. Mukana on - tadaa - myös Suomi. Maat, joissa Marian on reissanut, ovat noin yleisesti ottaen tehneet häneen suuren vaikutuksen. Erityisesti ihmisiä kehutaan maassa kuin maassa, noh, maasta taivaaseen. 

Ryhdyin sitten lukemaan Suomi -juttua suurella jännityksellä innolla. Kävi ilmi, että muutama vuosi sitten The Guardian -lehti oli lähettänyt Marianin & Himselfin romanttiselle minilomalle Lappiin. Niih, noh, totta kai paloin halusta tietää mitä Marian meistä ajatteli. Sydän pamppailen luin juttua eteenpäin. Olisihan ihanaa, jos kirjailijalla olisi ollut täällä mukavaa.

Marian näyttikin pitäneen kovasti kaikesta mitä näki ja koki. (Helsingissä suurimman vaikutuksen tekivät Marimekon lukuisat myymälät.) Luin ja luin ja luin ja... no höh. Tökkäsin sitten jutun luettavaksi omalle Himselfilleni ja kysyin huomasiko hän siinä mitään erityistä. "Joo. Tässä ei mainita suomalaisia sanallakaan." 

Tästä pienestä epäkohdasta huolimatta kirja on aivan hurmaavaa luettavaa niin nykyisille kuin tulevillekin Marian Keyes -faneille. Kirjailija viljelee kirjoissaan ja somessa tunnetusti paljon irlanninenglantia, joten tällä kertaa teoksessa on mukana myös mainio irlanninenglanti - englanti -sanastokin. Vinkki: jos suunnittelet joskus oman Himselfisi kanssa joskus Irlannin-matkaa, kannattaa antaa tuo sanasto hänelle luettavaksi ja korostaa sen hyödyllisyyttä matkalla. Ennen kuin huomaatkaan, Himselfisi on saattanut jäädä täysin koukkuun Marian Keyesin huumoriin ja perheessänne on kaksi kirjailijan fania. (Huom. vinkkiä ei ole testattu (vielä) käytännössä, joten en voi taata, että se toimii. Toivossa eletään.)

Marian Keyes: Making It Up As I Go Along (Penguin, 2016)

kuvat: irisihmemaassa

Share

Ladataan...

Teatteri Jurkan näyttämöllä istuu valkoasuinen nainen valtavissa aurinkolaseissa. Nainen selailee muistiinpanojaan työhuoneessaan ja on jotenkin hämmentyneen oloinen. Kun yleisö on vihdoin istuutunut paikoilleen, nainen ryhtyy puhumaan: "Vielä se tapahtuu teillekin". 

Pian käy ilmi, että nainen puhuu läheisensä menettämisestä ja sen aiheuttamasta tuskasta. Naisen aviomies on 40 avioliittovuoden jälkeen menehtynyt äkillisesti sydänkohtaukseen ruokapöydän ääreen. Vasta pari tuntia aiemmin he ovat tulleet katsomasta tytärtään, joka makaa sairaalassa koomassa. 

"Siitä on nyt kolme vuotta", nainen toteaa sitten. Hän pomppii tapahtumasta toiseen ja aikatasosta toiseen, sillä tavalla sekavasti kuin pompitaan silloin kun on menetetty rakas läheinen. 

Naisen epälooginen logiikka on sydäntäpuristavaa: "Johnin kuolinilmoitus on julkaistu nyt New Yorkissa. Jos mä saan sen julkaisemisen  estettyä Los Angeles Timesissa, niin silloinhan hän ei ehkä aikaeron takia olekaan kuollut länsirannikolla". Ja:  "Jos mä en aja meidän entisen talon ohi, niin silloin John saattaisi hyvinkin vielä elää siellä". Tällaiset ajatukset eivät varmastikaan ole kenellekään läheisensä menettäneelle täysin vieraita. 

Nainen on kirjailija Joan Didion, aviomies kirjailija John Gregory Dunne. Teatteri Jurkan Maagisen ajattelun aika perustuu Didionin samannimisen muistelmatoksensa sekä sen jatko-osan Iltojen sinessä pohjalta kirjoittamaan monologinäytelmään.

Teatteri Jurkan versiossa analyyttistä mutta yhtäkkiä täysin hukassa olevaa Joan Didionia tulkitsee Kristiina Halkola ja upeasti tulkitseekin. Halkola tuo vaativaan rooliin lämpöä, inhimillisyyttä ja hivenen huumoriakin. Puhekielen ansiosta hahmo vaikuttaa läheiseltä ja näytelmä vähemmän raskaalta katsoa. Pieni ja intiimi näyttämö sekä kaunis lavastus ja lämmin valaistus tukevat tunnelmaa. 

Siinä missä Didionin kirja kaataa surun lukijan päälle, Teatteri Jurkan näytelmätaltiointi kertoo hyvin inhimillisellä tavalla ihmisestä surun puristuksessa.  Kun poistun teatterista, kyyneleet valuvat pitkin poskia. Mielessäni pyörii lause, jonka Joan Didionin ja John Gregory Dunnen tytär luki isänsä hautajaisissa:  "Oot mulle rakkaampi kuin mikään tuleva päivä."

 

Teatteri Jurkka: Maagisen Ajattelun Aika 

Teksti: Joan Didion

Roolissa: Kristiina Halkola 

Ohjaus, lavastus: Johanna Freundlich

Valosuunnittelu: Jukka Kuuranne

Musiikki: Rene Ertomaa

Ennakkonäytös: 6. 4. 2016

Kristiina Halkola, Maagisen Ajattelun Aika, Teatteri Jurkka

Kuva: Mika Mäkinen

 

 

 

 

 

Share

Ladataan...

Eilen oli taas kerran sellainen tilaisuus, jonne mennessä oli ylitettävä itsensä. Sinne oli nimittäin mentävä yksin. Blogiani pidempään lukeneet tietävät  minun olevan järjetön jännittäjä. Tilaisuuteen oli kuitenkin PAKKO mennä. Olin näet saanut kutsun chick lit -kirjailija Laura Paloheimon uuden Puppiduu -kirjan jullkkareihin, eikä sellaista voinut jättää väliin, eihän ? Etenkään kun tapahtuman alkamista ennen oli mahdollisuus saada ilmainen meikki maskeerauskoulu Maker Academyssä

Kuva: irisihmemaassa

Siispä jännityksestä huolimatta matkaan. Lähdön kanssa oli vain muutama pieni ongelma: a) en osannut ratkaista mitä laittaa päälle b) olin myöhässä (sieltä meikkauksesta, en tilaisuudesta sentäs) c) minulla oli ikäloppu kännykkä, jolla en niin minkäänlaisia kuvia tilaisuudesta saisi d) en tuntenut tilaisuudesta yhtikäs ketään.

Päätin pukea päälleni sen ainokaisen vaatekappaleen, jota en ollut voinut sille edellisen jutun asiantuntijalle palauttaa, nimittäin liian  pienet mustat farkut, jotka oli lyhennetty minua varten (nyt ymmärrätte miksei niitä voinut palauttaa). Yläosaksi violetti kaunis paita. Mies tsemppasi housujen pukemisoperaatiotani kuin se vaateasiantuntija ikään, tosin ystävällisemmällä äänensävyllä vain. "Vedä, vedä!" mies kannusti. Helpotuksen huokaus, farkut menivät jalkaan mutta kauhujen kauhu, ne eivät menneet kiinni. "Kyllä ne menevät, vedät vain!" mies jatkoi kannustamistaan. Pakko niiden oli mennä, koska oli jo kiire. Eikä minulla ollut niille housuille oikein vaihtoehtoakaan. Vedin ja vedin ja ihme tapahtui - ne menivät kiinni. En vain tiennyt miten pitkään pystyisin olemaan ne päällä pyörtymättä. Kameraongelman ratkaisi äiti, joka lainasi pokkarikameraansa. Sellaista pientä ja ihanaa, jollaista en tosin olltu käyttänyt vuosikausiin mutta jolla kuvien ottaminen olisi helppoa ja kuvista tulisi varmasti laadukkaita.

Kun sitten saavuin Maker Academyyn, tuijotin kauhuissani korkeaa meikkaustuolia. Miten ikinä pääsisin sen päälle farkuissa, joissa uhkasin pyörtyä hetkenä minä hyvänsä? Meikattavana oli parhaillaan kaksi kaunista naista, joista toinen osoittautui Laura Paloheimon siskoksi. Kuulleesani tämän puhekykyni katosi saman tien. Ei kovin lupaava alku illalle. Noh, ainakin tuli kerrottua tämä blogissa. Siispä: "Olin Laura Paloheimon siskon kanssa samaan aikaan maskeerauskoulussa." 

Kahden todella mukavan maskeerajan meikatessa minua yritin itse keskittyä hengittämään rauhallisesti ja syvään. Ehkä housuista ei silloin lentäisi nappi. Istuin peilistä pois päin, joten en tiennyt yhtään millainen lopputulos olisi (meikin, ei napin). Keskityin vain siihen hengittämiseen, etenkin kun tiesin kellon olevan väkisinkin jo melko paljon. Kiireestä huolimatta maskeeraajat pysyivät todella rauhallisina, olivat todella mukavia ja tekivät todella ammattitaitoista jälkeä. Vasta kun kuulimme Vanhankirkon lyövän kuutta - jolloin tilaisuuden piti alkaa - iski kaikkiin pieni paniikki. Maskeeraajatytöt saivat meikin viimeisteltyä parissa minuutissa ja lopputulos oli todella näyttävä. Ihanat violetit silmämeikit, jotka sopivat upeasti violettiin paitaan. Yritin ottaa sillä ikivanhalla kännykkäkamerallani kuvia, mutta ei niistä mitään tullut (pokkarikamerin päätin kaivaa laukusta vasta tapahtumassa, nyt siihen menisi liikaa aikaa).

Juoksin sitten koroissani parin minuutin päässä sijaitsevaan A21 -ravintolaan, ja kuka minua syöksyikään ovella vastaan kuin Laura Paloheimo itse! Jos olette ikinä olleet Lauraan missään yhteydessä, niin tiedätte saman kuin minäkin: hän on todella ihana, sydämellinen ja aurinkoinen ihminen. Sellainen elämän ilo. Laura sädehti upeassa kampauksessaan ja hurmaavassa mekossaan kuin kreikkalainen jumalatar! 

Kuva: Pasi Hytti / graphister.com

Tilaisuuden aluksi tarjottiin kuohuviiniä tai ginger alea, jos halusi alkoholittoman version. Näyttävät muuten näppärän samanlaisilta kuohuviinilasissa. Ihania smoothieitakin oli tarjolla. Sitten koitti se hetki, jolloin piti päättää ollako rohkea ja mennä esittäytymään ventovieraille ihmisille, vai seisoskella ypöyksin koko ilta (mikään ei ole kamalampaa).

Päätin  siis olla rohkea ja etsiä mukavan näköisiä ihmisiä, joille jutella. Huojennuksen huokaus, löysin heti kaksi ihanaa leidiä, jotka osoittautuivat Lauran tangokavereiksi argentiinalaisen tangon kurssilta. Pöytämme lähellä seisoskelivat myös Jore Marjaranta ja Outi Pakkanen. Voi miten yritinkään kerätä rohkeutta saada sanottua edes jotain Outi Pakkaselle, mutta ei, suuni jähmettyi jotenkin täysin umpeen. Aivan kuin olisin hammaslääkärin puudutuksesta tullut.

Kuva: Pasi Hytti / graphipster.com

Sitten seurasi Lauran kiitospuhe, jossa hän kiitti muun muassa itseään kannustaneita henkilöitä, kuten Aira Samulinia ja juurikin Outi Pakkasta - joka on kehottanut Lauraa pitämään kirjoittajanurallaan oman tyylinsä ja olemaan juuri sitä mitä on. (Kirjabloggaaja toivoo salaisesti saavansa itsekin joskus tällaisen neuvon.) Kaivoin äidin pokkarikameran esille. Nyt jos koskaan olisi hyvä saada kuvia blogia varten. Muttta voi pahuksen pahus, kamera kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä. En saanut sitä päälle, vaikka miten yritin. Tungin kameran vaivihkaa takaisin laukkuun ja tunsin itseni äärimmäisen pöntöksi.

Kuva: Pasi Hytti / graphipster.com

Seuraavaksi Lauraa haastatteli hänen kustannustoimittajansa. Kaivoin kameran jälleen esille. Pakkohan sen oli toimia, koska se oli kerran kotonakin toiminut. Mutta kun ei. No, tärkeintä oli kuitenkin kuunnella haastattelu. Kustannustoimittaja kehui Puppiduu -kirjan ihanaa kesäistä tunntelmaa ja Laura kertoi sen syntyneen paljolti musiikin kuuntelun ansiosta, hän kun oli kirjoittanut kirjaa aivan muuna vuodenaikana kuin kesällä. Musiikin voima on helppo ymmärtää - Laura oli kuunnellut kirjoittaessaan esimerkiksi Beach Boysia ja kyllähän sitä itselläkin ajatukset siirtyvät heitä kuunnellessa heti kesätunnelmiin, eikö vain?

Sitten Jore Marjaranta tarttuikin siinä meidän pöydällämme olleeseen kitaraan ja siirtyi Lauran viereen esittämään pari kappaletta  (luojan kiitos, etten ollut huomannut kitaraa aiemmin, arvaatte varmaan miten olisi käynyt. Vinkki: klonks, kolin, kolin...) Päätin kokeilla sitä pokkarikameraa vielä kerran. Painoin maanisesti virtanappulaa, mutta mitä maanisemmin sitä painoin, sitä itsepintaisemmin se pisti vastaan. Argh.

Musiikkiesityksen päätyttyä Laura seurusteli jonkin aikaa vieraiden kanssa ja siirtyi sitten signeeraamaan Puppiduu -kirjoja, joita myi kaksi Marilyn Monroeksi pukeutunutta naista. Kuten kirjasta voi päätellä, Marilyn -kloonit liittyvät tietysti tavalla tai toisella kirjan tapahtumiin. Laura ja kaksi Marilyniä - siitä nyt ainakin olisi pakko saada kuva. Desperate times call desperate measures. Yritin ottaa kuvat kännykkäkameralla, mutta kuvasta tuli niin surkea, että se on pelkkää sumua vain. (Oli siis turvauduttava Lauran apuun ja sain käyttää tässä jutussa ammattikuvaja Pasi Hytin kuvia. Tuhannet kiitokset Lauralle, Pasi Hytille ja Otavalle avusta!)

 

 

Kuvat: Pasi Hytti / graphipster.com

Mitä lähemmäs Lauraa pääsin, sitä hurjemmalla vauhdilla kirjoja alkoi pudota myyntipöydältä. Ensimmäinen ajatukseni oli "mitä minä nyt tein?" vaikka tajusin hyvin, etten ollut tehnyt mitään, enhän ollut edes hipaissutkaan koko pöytää. Kyse oli siis vain siitä, että mitä suuremmalla vauhdilla kirjoja ostettiin ja pinot pienenivät, ne alkoivat pudota itsekseen. Huh. Se en ollut minä! Eikä kukaan muukaan! Mutta kerrankin en etenkään minä!!! 

Sain Lauralta niin ihanan signeerauksen kirjaani, että pakahdun ilosta joka kerta sitä katsoessani. Kiitos Laura, olet ihan super!

Juttukumppanini - ne ihanat tangoleidit - jäivät pidemmäksi aikaa juttelemaan ja kuvauttamaan itsensä Lauran kanssa, joten haahuilin sitten hetken yksin ympäriinsä ja tunsin oloni hiukan ääliömäiseksi. Kaikilla muilla kun näytti olevan juttukumppani, enkä todellakaan ole kovin hyvä punkeutumaan muiden seuraan. 

"Mistä tunnet Lauran?" oli osoittautunut aiemmin illalla ihmisille esittäytyessä erittäin toimivaksi kysymykseksi, joten ehkä se toimisi nytkin. Päätin siis olla rohkeaakin rohkeampi ja mennä kysymään asiaa itseltään Aira Samulinilta, jonka bongasin istumasta pienen matkan päästä. Hän näytti hieman hämmentyneeltä, eikä ihme, sillä Laurahan oli kertonut heidän tuttavuutensa synnystä jo aiemmin kiitospuheessaan. Olisin voinut jälleen kerran vajota maan alle. Mikä pahinta, kysyin saisinko ottaa hänestä kuvan. (Haloo, toimimaton kamera).

Kun sitten pääsin kotiin, mies pyysi näyttämään sitä onnetonta pokkarikameraa. "Katso nyt, painan ja painan, eikä mitään tapahdu!" selitin itku kurkussa.

Olin kuulemma painanut kameran laukaisinta koko illan. Virtanappulassa ei puolestaan ollut mitään vikaa. 

Kuvat Pasi Hytti / graphipster.com ellei kuvan kohdalla toisin mainita

 

 

 

 

 

Share