Ladataan...

Joskus kirjan nimi kertoo teoksesta enemmän kuin minkään sortin kirja-arvostelu. Siispä, iloksenne olkaapa hyvä:

 

Ja kirja tosiaan myös tekee kaiken mitä sen varsin pitkä otsikko From GILMORE GIRLS TO GILMORE GILRS (and everything in between) - Talking as Fast as I can lupaa. Graham kertoo näyttelijänuransa alkutaipaleesta, katastrofaalisista treffeistä ja treffikumppaneista, vaikeuksistaan löytää "sitä oikeaa" kuin kokemuksistaan esimerkiksi Muodin huipulle -sarjan tuomarina. Mutta mikä tärkeintä, hän kertoo myös sekä alkuperäisen Gilmore Girls -sarjan tekemisestä että siitä millaiselta tuntui palata Lorelain rooliin yhdeksän vuotta alkuperäisen sarjan päättymisen jälkeen.

Romantiikan ystävien iloksi hän kertoo myös ensitapaamisestaan miehensä Peter Krausen kanssa... Juuri tämän enempää ei kannata kirjasta paljastaa, paitsi ehkä se, että kirja sisältää runsaasti otteita päiväkirjasta, jota Graham piti Gilmore Girls: A Year in The Life -sarjan kuvausten aikana. 

Ladataan...

Juupa joo. Tuhat ja yksi kirjaa -blogi on pitänyt jälleen pitkän tauon. Nyt oli kuitenkin pakko palata näpyttelemään, koska kihisen ja puhisen niin, että höyry tulee korvista. Luin nimittäin juuri, että kirjailijablogeissa on kuulemma viime aikoina kovasti keskusteltu siitä "kenen vika on, jos kirja ei myy". Kirjabloggajien kriittinen arvio saattaisi vaikeuttaa kirjan myyntiä. Negatiivisia arvioita pitäisi kuulemma välttää kokonaan. Hei haloo. Ei kirjabloggajilla niin paljon valtaa ole. Jos kirja myy, se myy koska se on hyvä. Jos kirja ei myy, tai kirjailija ei saa toista kustannussopimusta, eiköhän vika ole ihan siinä kirjassa eikä kirjabloggaajassa.

Minulla on käsittääkseni oikeus kirjoittaa kirjoista ihan mitä minua huvittaa. Sitä kutsutaan sananvapaudeksi. Yksikään minua esimerkiksi arvostelukappaleella lähestynyt kustantamo tai omakustannekirjailija ei ole koskaan pyytänyt siitä positiivista arvostelua. Itse asiassa he eivät ole koskaan pyytäneet yhtään mitään. Kirjat on lähetetty sillä oletuksella, että kirjoitan niistä mitä haluan tai jätän halutessani vaikka kirjoittamatta. 

Positiivisen arvostelun oletus on jotenkin käsittämätön ajatus. Miten voisin kirjoittaa jotain positiivista kirjasta, jota inhoan heti alkumetreillä? Ei minun tehtäväni kirjabloggaajana ole kirjan myynnin edistäminen. Minun "tehtäväni" kirjabloggajana on kirjoittaa fiiliksistä, joita kirja minussa herättää - tai ei herätä. Koska mielipiteet ovat omiani, minulla on käsittääkseni täysi oikeus vaikka vain hehkuttaa kirjaa ilman sen kummempia perusteluja, jos minusta siltä tuntuu. Jos juttuni tarjoavat lukijalle silloin "vain" viihdearvoa - minulla on käsittääkseni siihenkin oikeus. Netti on täynnä vakavia, syvällisiä perusteluja täynnä olevia kirjablogeja. Minun blogini ei ole sellainen. Jos viihdearvo ei kelpaa, blogiani ei ole mikään pakko lukea. 

Että hyvää lukurauhan päivää vain kaikille! Tämä menee nyt lukemaan Lucy Hollidayn kirjaa A night in with Audrey Hepburn. Ihan vaan siksi, että kirja on puhdasta chick litiä, ei syvällisyyden hitustakaan vaan ihanaa viihdettä. Kirjan olen ostanut ihan itse, syystä että se vaikutti hurmaavalta hyvän mielen kirjalta ja siinä oli ihana kansi. Riittiköhän tämä perusteluksi? Ettei vain mennyt piilomainonnan puolelle? Pitääköhän minun jatkossa jättää jutuistani pois lause "suosittelen lämpimästi chick litin ystäville?" Huh huh, pelottavaa puuhaa tämä kirjabloggaaminen.