Ladataan...

                                        Satu Tuuli Karhu. Kuvaaja: Tuomo Manninen

Kun menee teatteriin katsomaan yhtä kaikkien aikojen traagisimmista rakkaustarinoista, ei välttämättä ajattele nauravansa vatsaansa kipeäksi. Mutta niin siinä vain kävi. En muista milloin olisin nauranut niin paljon kuin Kansallisteatterin Julian & Romeon ensimmäisessä näytöksessä. Jaa miksikö? Noh...

IMETTÄJÄ. Tiedät olevasi keski-ikäinen täti, kun hahmo, johon voit näytelmässä sataprosenttisesti samaistua on Julian ronski imettäjä (Sanna-Kaisa Palo).  Kampauksemme ja ruumiinrakenteemme ovat lähes identtiset, ja viiksikasvumme puolesta pystyisimme molemmat osallistumaan seuraavaan Movemberiin. (Ei siinä mitään, Movember on hieno asia.) 

ISÄ LAURENCE. Jos et edellisestä uskonut, että olet keski-ikäinen, asia varmistuu viimeistään silloin, kun näet Kristo Salmisen hillittömänä new age -pappina. (Minun nuoruudessani Kristo Salminen olisi ollut Romeo ja hänen isänsä Esko Salminen se pappi.)

Mutta se minun nuoruudestani.

JULIA JA ROMEO. Kaikkein upeinta on nähdä Julian ja Romeon rooleissa kaksi nuorta, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Satu Tuuli Karhu ja Olli Riipinen, jotka päivittävät tämän satoja vuosia vanhan tragedian kertaheitolla nykypäivään. He onnistuvat siinä, mihin vain harva näitä rooleja esittänyt on pystynyt: heihin uskoo. Ja voi miten heihin uskookaan! Tässä eletään nyt todellisia tunteita, ihan aitoa (varhais)teinilemmen leiskuntaa. Ja vaikka Romeon kömpelöille lemmenlurituksille ja Julian hillittömille möläytyksille nauraakin kippurassa, väliajalla sydäntä puristaa. Miten näin hulvattomista tunnelmista pystytään siirtymään kohti sitä dramaattista loppua, jonka näytelmän katsojat tietävät, mutta jota kukaan ei näille nuorille toivoisi?

                                        Julia & Romeo. Kuvaaja: Tuomo Manninen

Tämä esitys on nuorten näyttelijöiden juhlaa. Se on koskettava, raikas, tuore, ihana. Kansallisteatterin Julia & Romeo on täynnä hienoja oivalluksia, kuten kahden epookin sovittaminen saumattomasti toisiinsa: nuoret edustavat tätä päivää, aikuiset ainakin nuorten silmissä mennyttä maailmaa (sitä Kristo Salmisen hulvatonta new age -pappia lukuun ottamatta). Ehkäpä tällä tyylikeinolla halutaan kertoa myös, miten hienosti tämä tarina toimii ajassa kuin ajassa? 

Lavastus - erityisesti Julian kukkaparveke - on aivan satumaisen ihana. Musiikki ja koreografia upeine tansseineen vievät kertaheitolla mukanaan. Loppukohtauksen viimeinen kuva jää mietityttämään pitkäksi aikaa.

Näytelmä on monelle niin tuttu, että eihän sen loppu voi saada ketään itkemään. Eihän? Jostain kumman syystä minulla on teatterista lähtiessäni kuitenkin huomattavasti vähemmän nenäliinoja kuin sinne mennessäni. 

Kansallisteatteri: Julia & Romeo

Teksti: William Shakespeare
Tekstin suomennos: Marja-Leena Mikkola
Ohjaus: Jussi Nikkilä
Sovitus ja esitysdramaturgia: Anna Viitala

Rooleissa:

Julia - Satu Tuuli Karhu (TeaK)
Romeo - Olli Riipinen (TeaK)
Mercutio, vahti - Miro Lopperi (TeaK)
Tybalt, vahti - Jarno Hyökyvaara (TeaK)
Benvolio - Sonja Salminen
Paris, Samson, Peter: Eetu Känkänen (Teak)

Rouva Capulet: Katariina Kaitue
Capulet :Juha Varis
Imettäjä: Sanna-Kaisa Palo
Isä Laurence: Kristo Salminen
Montague, Veli John, Gregorius: Heikki Pitkänen
Ruhtinas: Olli Ikonen

Muusikot: 

Mila Laine ja Aleksi Kaufmann

Lipuista kiitos Kansallisteatterille! 

 

 

 

Ladataan...

Joskus kirjan nimi kertoo teoksesta enemmän kuin minkään sortin kirja-arvostelu. Siispä, iloksenne olkaapa hyvä:

 

Ja kirja tosiaan myös tekee kaiken mitä sen varsin pitkä otsikko From GILMORE GIRLS TO GILMORE GILRS (and everything in between) - Talking as Fast as I can lupaa. Graham kertoo näyttelijänuransa alkutaipaleesta, katastrofaalisista treffeistä ja treffikumppaneista, vaikeuksistaan löytää "sitä oikeaa" kuin kokemuksistaan esimerkiksi Muodin huipulle -sarjan tuomarina. Mutta mikä tärkeintä, hän kertoo myös sekä alkuperäisen Gilmore Girls -sarjan tekemisestä että siitä millaiselta tuntui palata Lorelain rooliin yhdeksän vuotta alkuperäisen sarjan päättymisen jälkeen.

Romantiikan ystävien iloksi hän kertoo myös ensitapaamisestaan miehensä Peter Krausen kanssa... Juuri tämän enempää ei kannata kirjasta paljastaa, paitsi ehkä se, että kirja sisältää runsaasti otteita päiväkirjasta, jota Graham piti Gilmore Girls: A Year in The Life -sarjan kuvausten aikana. 

Ladataan...

Mies kävelee köyden varassa seinää pitkin alaspäin. Vaakatasossa, kasvot lattiaa kohti. Eikä siinä kaikki. Lisäksi hän laulaa - ooppera-aariaa! Hetken aikaa en meinaa uskoa silmiäni, mutta uskottava se on. Kunnioitukseni huippubaritoni Ville Rusasta kohtaan kasvaa entisestään, sillä hän yhdistää kaksi äärettömän vaativaa taitoa - abseilaamisen ja oopperalaulun - ikään kuin se ei olisi vaiva eikä mikään. Kaiken kukkuraksi perille päästyään hän ei suinkaan mätkähdä lattialle ja jää siihen makaamaan loppuesityksen ajaksi, kuten jollekin hieman tavallisemmalle kuolevaiselle saattaisi käydä, vaan jatkaa matkaansa saman tien oopperan lavalle - edelleen vaivattomasti laulaen. Istun Circoperan ensi-illassa, enkä voi uskoa, että näin oikein. Olen mykkänä ihastuksesta.

Totta puhuen olen ollut sitä jo siitä hetkestä alkaen, kun astuin oopperan aulaan ja näin siellä "Viettelyksen vaunun". Siinä myydään kaikkea ihanaa pikkuherkuista ooppera- ja balettiaiheisiin tuotteisiin, kuten pastillirasioihin, CD-levyihin, kirjoihin ja aivan ihanaan Liisa ihmemaassa -muistivihkoon. (Shoppailuhulluille vinkkinä kerrottakoon, että oopperan kauppa on myös ehdottomasti käymisen arvoinen paikka.)

Jatkamme matkaa lämpiöön, jossa tuoksuu popcorn. Eikä vain tuoksu, vaan sitä myös myydään. Kyllä, oopperassa myydään popcornia, joka vieläpä valmistetaan pienessä kojussa paikan päällä! Hattaraakin on saatavilla. Vaaleansinistä, vaaleanpunaista ja valkoista hattaraa ihanissa pienissä kipoissa. Päätämme herkutella väliajalla. Silloin toteamme, että popcornin syömisestä oopperassa tulee vähän syyllinen olo. Vähän niin kuin olisi elokuvanäytöksessä se pahin kälättäjä. (Emme me niitä popcorneja sentään oopperasaliin vie. Ehdin nielaista viimeisen juuri ennen kuin väliaika päättyy.)

Niin kuin jo monessa paikassa on kirjoitettu, Circopera yhdistää nimensä mukaisesti oopperan ja sirkuksen. Suurimman osan sirkustempuista esittävät sirkusalan ammattilaiset. Temput ovat jännittäviä, hauskoja, kauniita ja koskettavia. Niiden aikana kuullaan tunnettuja oopperakappaleita, joita Kansallisoopperan loistavat solistit, kuoro ja orkesteri esittävät.

Ensi-illassa yleisö tuntui haltioituvan erityisesti "kuolemanpyörässä" taituroivan Gengis van Goolin henkeäsalpaavasta esityksestä. Huikea se onkin, mutta koska kärsin auttamattomasta korkeanpaikankammosta, minun on pakko sulkea välillä silmät. Silloin saankin oivan tilaisuuden keskittyä täysin musiikkiin. (Salainen toive oopperalle: voisikohan Circoperan upeasti esitetystä hittikimarasta julkaista CD:n?)

Vaikka sirkustaiteilijoiden esitykset ovat hienoja, itseeni suurimman vaikutuksen tekevät kuitenkin ne sirkustemput, joita esittävät oopperan omat artistit. Sirkustaiteilijat kun ovat alansa ammattilaisia. Oopperalaulajat -ja muusikot ovat puolestaan oopperan ammattilaisia. Vaatii siis varmasti aikamoista uskallusta yhdistää vaativa oopperalaulaminen (ja soittaminen) sirkustemppuun! Mutta niin vain Ville Rusanen tepastelee seinää alas kuin olisi tehnyt sitä koko ikänsä, sopraano Hanna Rantala keinuu katon rajassa laulaen samalla kuin enkeli - ja huipputenori Mika Pohjonen luikauttaa aarian käsillään seisten. Kyllä vain, "Kaikki onnistuu, kun oikein yrittää ja on terävä pää!"  

Kun esitys päättyy, yleisö palkitsee esiintyjät huikein aplodein ja seisomaan nousten. 

Naulakolle kävellessämme kuulen pikkupojan sanovan: "Parasta ikinä". 

 

Ladataan...

Teatteri Jurkan näyttämöllä istuu valkoasuinen nainen valtavissa aurinkolaseissa. Nainen selailee muistiinpanojaan työhuoneessaan ja on jotenkin hämmentyneen oloinen. Kun yleisö on vihdoin istuutunut paikoilleen, nainen ryhtyy puhumaan: "Vielä se tapahtuu teillekin". 

Pian käy ilmi, että nainen puhuu läheisensä menettämisestä ja sen aiheuttamasta tuskasta. Naisen aviomies on 40 avioliittovuoden jälkeen menehtynyt äkillisesti sydänkohtaukseen ruokapöydän ääreen. Vasta pari tuntia aiemmin he ovat tulleet katsomasta tytärtään, joka makaa sairaalassa koomassa. 

"Siitä on nyt kolme vuotta", nainen toteaa sitten. Hän pomppii tapahtumasta toiseen ja aikatasosta toiseen, sillä tavalla sekavasti kuin pompitaan silloin kun on menetetty rakas läheinen. 

Naisen epälooginen logiikka on sydäntäpuristavaa: "Johnin kuolinilmoitus on julkaistu nyt New Yorkissa. Jos mä saan sen julkaisemisen  estettyä Los Angeles Timesissa, niin silloinhan hän ei ehkä aikaeron takia olekaan kuollut länsirannikolla". Ja:  "Jos mä en aja meidän entisen talon ohi, niin silloin John saattaisi hyvinkin vielä elää siellä". Tällaiset ajatukset eivät varmastikaan ole kenellekään läheisensä menettäneelle täysin vieraita. 

Nainen on kirjailija Joan Didion, aviomies kirjailija John Gregory Dunne. Teatteri Jurkan Maagisen ajattelun aika perustuu Didionin samannimisen muistelmatoksensa sekä sen jatko-osan Iltojen sinessä pohjalta kirjoittamaan monologinäytelmään.

Teatteri Jurkan versiossa analyyttistä mutta yhtäkkiä täysin hukassa olevaa Joan Didionia tulkitsee Kristiina Halkola ja upeasti tulkitseekin. Halkola tuo vaativaan rooliin lämpöä, inhimillisyyttä ja hivenen huumoriakin. Puhekielen ansiosta hahmo vaikuttaa läheiseltä ja näytelmä vähemmän raskaalta katsoa. Pieni ja intiimi näyttämö sekä kaunis lavastus ja lämmin valaistus tukevat tunnelmaa. 

Siinä missä Didionin kirja kaataa surun lukijan päälle, Teatteri Jurkan näytelmätaltiointi kertoo hyvin inhimillisellä tavalla ihmisestä surun puristuksessa.  Kun poistun teatterista, kyyneleet valuvat pitkin poskia. Mielessäni pyörii lause, jonka Joan Didionin ja John Gregory Dunnen tytär luki isänsä hautajaisissa:  "Oot mulle rakkaampi kuin mikään tuleva päivä."

 

Teatteri Jurkka: Maagisen Ajattelun Aika 

Teksti: Joan Didion

Roolissa: Kristiina Halkola 

Ohjaus, lavastus: Johanna Freundlich

Valosuunnittelu: Jukka Kuuranne

Musiikki: Rene Ertomaa

Ennakkonäytös: 6. 4. 2016

Kristiina Halkola, Maagisen Ajattelun Aika, Teatteri Jurkka

Kuva: Mika Mäkinen

 

 

 

 

 

Ladataan...

Muistatko millaista oli aikoinaan kiljua Dingon konsertissa äänensä käheäksi? Muistatko miten ihanaa oli, kun Neumann laulatti yleisöä? Bananapappapappadaa... Bananapappapappadaa...

Muistatko millaista oli litistyä sinne muiden tyttöjen joukkoon, eikä se haitannut yhtään, koska jotenkin ihmeellisesti kaikki olivat yhtä suurta kaveriporukkaa, vaikkei oltu koskaan ennen tavattukaan?

Ja kun keikka sitten vihdoin ja viimein loppui, itketti, vaikkei oikein itsekään osannut selittää miksi. Oli vain ollut niin ihanaa. Neumann oli ihana, biisit olivat ihania, ja ennen kaikkea Quuppa oli ihana. Ja koska oma äitikin oli aivan ihana ja vieläpä erittäin ymmärtäväinen, hän antoi jäädä seuraavana päivänä kotiin nukkumaan, vaikka olikin koulupäivä.

Jos olet joskus haaveillut salaisesti voivasi matkustaa 30 vuotta ajassa taaksepäin ja pääseväsi taas laulamaan äänesi käheäksi Dingon konserttiin, eilen siihen tarjoutui lähes aito ja äärimmäisen harvinainen tilaisuus Finlandia-talossa, jossa esitettiin vain tuon yhden ainokaisen kerran tamperelaisen Musiikiteatteri Palatsin rockmusikaali Autiotalossa.

Musikaali kertoi nimensä mukaisesti Dingon, mutta myös Yön tarinan. Neumannia tulkitsi vuoden 2007 Idols -kilpailun voittanut upeaääninen Ari Koivunen, Olli Lindholmia puolestaan näyttelijä Miro Honkanen. Pate Mustajärvikin vieraili lavalla muutamaan otteeseen, häntä esitti muusikko J. P. Leppäluoto.

Kehyskertomuksena toimi Dingo-fanin tarina. Tytön tuntemuksiin oli siis *punastuu* melkoisen helppo samaistua (en tosin ole itse koskaan käynyt Porissa, toisin kuin musikaalin varsin hysteeriseksi heittäytyvä tyttö, joka leiriytyy milloin Neumannin oven eteen, milloin kiipeää tämän ikkunasta sisään). Samalla kerrattiin Dingon ja Yön urien vaiheita ja kuultiin bändien upeita biisejä.

Ari Koivunen oli varsin mainio nuori Neumann. Koivunen ei ole näyttelijä, joten siitä puolesta häntä on turha arvioida. Varsin kunniakkaasti hän kuitenkin selviytyi. Neumannille ominaisia ilmaisuja olisi tosin ollut kiva kuulla enemmän, osastoa tua noin...

Dingon biisien tulkitsemisessa Ari Koivunen sitten loisti. Miehellä on upea, kaunis ääni, joka pääsi omimmilleen esimerkiksi todella hienossa versiossa Dingon riipaisevan kauniista kappaleesta Perhosen lento. Nahkatakkisen tytön Koivunen tulkitsi niin koskettavasti,että kyyneleet olivat lähellä.

 Konsertin ei kun siis musikaalin - aikana kuultiin tietysti valtava määrä monia muitakin Dingon hittejä, kuten iki-ihana Sata rohkeaa laivaaSinä ja Minä, Levoton Tuhkimo, Aino sekä tietysti Autiotalo.

Ainakin minun oli entisenä (???) Dingo-fanina aivan äärimmäisen vaikea pysytellä tuolissani, kun koko ajan teki mieli nousta ylös tanssimaan ja laulamaan mukana. Sitä esiintyjät toivoivatkin. Yleisöä kannustettiin moneen otteeseen taputtamaan ja laulamaan mukana. Mutta en sitten tiedä mistä ihmeestä se osallistuminen - tai lähinnä osallistumisen vaikeus - on kiinni. Ainakin meidän katsomolohkossamme kaikki biisitulkinnat saivat kyllä ihan valtavat aplodit, mutta kun tuli yleisön vuoro laulaa, tai kehotus taputtaa mukana, kuului sieltä täältä muutama "klap, klap" ja sitten nekin taputukset tyssäsivät...

Sääliksi kävi erityisesti vieressäni istuneen naisen miestä. Nainen oli takakireä kuin mikä. Miespoloinen oli puolestaan aivan innoissaan ja taputtikin aluksi innokkaasti mukana. Naisen jäätävä katse vaiensi hänet kuitenkin nopeasti. Siippani vieressä istui puolestaan joukko hädin tuskin parikymppisiä nuoria, jotka istuivat läpi musikaalin myrtyneet ilmeet naamallaan.

Kysymys: miksi tulla niin selkeästi tiettyjen bändien faneille suunnattuun musikaaliin, jos a) ei ole näistä bändeistä tai vaikkapa Ari Koivusesta kiinnostunut b) ei ole aikomustakaan osallistua millään tavalla?

Siippani kanssa lauloimme ja tanssimme sitten senkin edestä. Ennen väliaikaa fiilis alkoi vihdoin ja viimein nousta ja tunnelma alkoi muistuttaa jo ihan oikeaa konserttia:

Pääni oli aivan pyörällä. Dingon hittien seuratessa toisiaan lauloin ääneni käheäksi ja samalla mieleen tulvi muistoja lapsuudesta. Välillä oli tehtävä tosissaan töitä sen eteen, että tajuaisi, etten minä nyt oikeasti bändin konsertissa ole, että aikuisiahan tässä...

 Väliajan jälkeen tarina muuttui synkemmäksi, joten biisivalinnatkin olivat vakavampia. Silloin kuultiin muun muassa Perhosen lento, Kunnian kentät sekä Jokainen aamu naisen tulkitsemana, mikä oli loistava idea.

Koko "setin", tai noh, musikaalin päätti melkoisen ennalta-arvattavasti Autiotalo, jota ennen yleisöä kehotettiin nousemaan ylös. Ja kas, ihme tapahtui, kaikki tekivät työtä käskettyä, kenties koska arvasivat mitä on tulossa. Voi iiik, mikä fiilis. Unohdin ajan ja paikan. Lauloin täysillä kuin lapsena Dingon konsertissä ikään. En halunnut biisin loppuvan koskaan. Halusin elää Dingo-aikaa vielä vähän, mutta surullinen tosiasia on, että mikään ei kestä ikuisesti. Ei lapsuus, ei Dingon alkuperäiskokoonpano, ei bändistä tehty musikaali, eikä upeasti laulanut Ari Koivunenkaan varmaan ihan koko iltaa olisi jaksanut laulaa...

Kun kappale sitten loppui, sain tehdä tosissani töitä sen eteen, etten olisi huutanut "NIPA, ÄLÄ MEE!" Viime tingassa onneksi tajusin, että ai niin joo...

Sitten syttyivät konserttisalin valot ja minun oli kohdattava raaka totuus eli paluu nykyaikaan.

Reppuselässä siippani ei minua kotiin vienyt, mutta käsi kädessä kuljimme nyt jo autioituneesta  (Finlandia-)talosta pimenevään iltaan. Enpä olisi 30 vuotta sitten uskonut, että tulen vielä joskus laulamaan Dingon biisejä yhdessä mieheni kanssa (joka tosin ei ole Quuppa, kuten lapsena vakaasti uskoin). (Sen kyllä uskoin, että Dingo-fanius ei tule katoamaan ihmisestä koskaan).

Jos sinunkin sisälläsi asuu piilevä Dingo-fani, ei hätää, Autiotalossa- musikaalia esitetään edelleen Tampereella Musiikkiteatteri Palatsissa.

Kuva: irishmemaassa

"Ja käsi kädessä kuljemme  Finlandia -taloon ei lainkaan autioon ja se  minua niin ravistaa.."  

Pages