Ladataan...

Voi perseensuti. Tein sen taas, viimeksi eilen.

Olen tämän vuoden puolella suututtanut kolme deittiäni. Kyllä. Ja viimeisin tapahtui eilen.

Miten sitten onnistuin tässä. Noh, kaikki lähtee olettamisesta. Luodaan odotuksia. Puhutaan mutta ei sitten kuitenkaan puhuta, tai sitten ei kuunnella tai ei osata kuunnella toista.

Olen tehnyt monelle miehelle selväksi että minä sytyn hitaasti. En kykene luomaan kokonaiskäsitystä ihmisestä pelkästään kirjoitettujen viestien perusteella, puheluiden perusteella saatikka ettemme ole vielä kertaakaan nähneet. Mä tarvitsen aikaa selvittää itselleni että onko turvallista heittäytyä parisuhteeseen ja onko tässä nyt mahdollinen elämänkumppani. Ja tämänhän pitäisi olla hyvä juttu, eikö vain? Että olen unelma deitti koska todennäköisesti jatkoa seuraa sen vuoksi että haluan antaa mahdollisuuden sille, että mitä ekalla deittikerralla ei selvinnyt niin se selviää toisella tai kolmannella kerralla. Ja näin ollen kokonaiskuva alkaa hahmottua miehestä. 

.. Paitsi.

Paitsi silloin kun mies alkaa luoda itselleen ihanteellista kuvaa minusta ja yhteisestä elämästä. Alkaa tulla painnostusta siihen että pitäisi kyllä tietää heti että onko kyseessä vuosisadan rakkaustarina. Ja jos ei tiedä niin sitten mies syyttää itseään kun nyt on mennyt kertomaan niin vapautuneesti tunteistaan ja syyttää myös itseään siitä kun minä en ole vastannut hänen tunteisiin. C'moon! 

Viimeisimmän deittini kanssa kävi niin, että hän ihastui kuviini eräässä treffisovelluksessa. Hurmaantuneena hän vaihtoi viestejä kanssani ja oli varma ettei ole mitään vastaavaa ihastumisen kokemusta kokenut koskaan kenenkään kanssa. Tämä oli jotain ilmiömäistä. Olin jo neljännessä viestissä sydänpupu, hanipupu, kulta etc. Mä jarrutin ja koitin olla järjen äänenä että koitahan nyt pikkasen rajottaa. Jotenkin omakin järki lähti sitten ja antaudun tunteen vietäväksi ja aloin myös luoda ihanne kuvaa miehestä jota en ollut vielä livenä nähnyt, vain pelkän kasvokuvan. Aloin pikkuhiljaa olettaa asioita jotka eivät rakentuneet mihinkään faktaan. 

Sovimme että tapaamme hänen luonaan viikonloppuna yökyläilyn merkeissä. VIRHE. 

Mies oli herttainen ja todella kultainen. Erinomaista aviomiesmatskua. Jollekin muulle, ei minulle. Jokin oleellinen juttu puuttui kipinän lisäksi. Kävin uskomatonta tunneskaalaa läpi koko viikonlopun. Toisaalta teki mieli lähteä mutta sitten en tiennyt miten lähteä kun oli sovittu jo että yhdessä aikaa vietetään. Halusin olla kohtelias. Mitä pitemmälle aika eteni sitä vaikeammaksi tuli lähteä. Ajattelin että kai nyt kaksi aikuista tästä selviää ja että nämähän ovat vain treffit pitemmällä kaavalla. En tajunnut että mieshän kiintyi minuun koko ajan enemmän. Mietin, että nojoo, viikonloppu sinne tänne, kyllähän tässä nyt kestää olla ilman suurempiakin tunteita. Mies kun ei mikään kamala kuitenkaan ollut.

Seuraavana päivänä tehdessäni lähtöä mies esitti sen kysymyksen mitä pelkään eniten: koska nähdään seuraavan kerran. FUCK. Ei anneta yhtään aikaa miettiä. No, toisaalta jos kyseessä olisi ollut joku oikeasti todella ihana mies, niin en olisi epäröinyt hetkeäkään, mutta tämän kyseisen miehen kohdalla olin jo tehnyt päätökseni että jatkoa ei tule. Jotain sain selitettyä "katsotaan.. en osaa sanoa" jne. 

Seuraavien päivien viestittely oli todella vähäistä ja loppupeleissä mies syytti itseään ja sitten minua siitä, että olin ylipäätään tullut hänen luo että olisin sitten lähtenyt menemään. Eli toisin sanoen minun olisi pitänyt joko vastata hänen odotuksiin saman tien, mutta en saada tehdä päätöstä viikonlopun loputtua, koska hän oli jo käsikirjoittanut elämämme valmiiksi. 

Tästä viisastuneena olen kertonut seuraavalle deitilleni että en aio harrastaa seksiä hänen kanssaan, ja jos aionkin niin se ei tarkoita että alan seurustella hänen kanssaan seksin jälkeen. Ja vaikka menenkin hänen luo juomaan kahvit, se ei tarkoita mitään muuta kuin kahvin juomista. En halua käsikirjoittaa etukäteen mitään vaan antaa asioiden edetä omalla painollaan. Näin ei tule luotua olettamuksia yhtään mistään.

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Melkein vuosi sitten olin vielä innokas siivousnatsi ja kerroin perhe-elämästäni että miten menee. No, vuoden jälkeen voin todeta että kyydistä on pudonnut yksi ja nykyään taloudessa asuu minun lisäksi vain poikani. Vuoroviikoin. Että näin.

Tapahtui se klassinen; kasvettiin erilleen, oltiin kuin kämppikset, "mikä seksielämä? Ei ole hetkeen näkynyt", toisen itsestäänselvyytenä pitäminen etc. 

Ero.

Sinkkuus.

Oppimista olla yksin ilman toista aikuista ja vanhempaa.

Merkit olivat ilmassa jo pari vuotta sitten ja työtä tehtiin sen eteen ettei eroa tulisi. Näin se vain on että kaikkia ei ole tarkoitettu yhteen loppuelämäkseen. Mutta jos jollain lohduttaudun niin sillä, että tälläkin oli tarkoituksensa. 

No, miten tässä nyt sitten on pärjätty. Ihan kivasti. Ja ei niin kivasti. On päiviä ja viikkoja kun olen teräksinen, energinen ja itsevarmuutta täynnä oleva nainen joka piut paut välittää muiden mielipiteistä eikä kaipaa ketään rinnalleen. Työt hoituu, lapsen hoito hoituu, kotitalous hoituu, treffeillä käydään enemmän kuin vuosia sitten ja kavereiden kanssa vietetään enemmän aikaa kuin sitten teinivuosien. On energiaa käydä siellä, täällä ja tuolla. Mahtava olo!

Sitten tulee ne hetket kun itken täydellisen parisuhteen perään ja olen aivan varma etten ikinä tule sellaista löytämään, enkä varsinkaan siksi koska eromasennuksissani olen lihonnut plus kymmenen kiloa eikä kukaan tällaista valasta kaipaa. Olen katson Suomen Unelmahäät sarjaa, Napakymppiä ja odotan innolla Ensitreffit alttarilla ohjelman alkamista samalla harmitellen kun en voinut itse osallistua siihen (siksi koska alaikäinen lapsi). Olen tehnyt listoja siitä mitä haluan ja mitä en todellakaan halua. Olen ollut ainakin viidellätoista Tinder-treffeillä ja näpytellyt suomi24:ssa pitkiä viestejä useammankin kanssa. Olen myös kokeillut 36 kysymyksen sarjan testatakseni voiko tuntemattomaan rakastua ( http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/sinkuille/?x2249716=7610371). Ei voi. Mutta tein tämän vain kerran.

Jos tässä kohdin tulee mieleen kysymys, olenko jotenkin epätoivoinen, niin se tuskin on vääränlainen kysymys esittää. Seuraavana agendanani on kokeilla sitä perus tunteiden tukahduttajaa, ja ei.. en tarkoita nyt viiniä enkä viinaa, vaan urheilua. Rakas harrastukseni juokseminen on ollut jo useamman vuoden poissa kuvioista. Tämän lisäksi ajattelin ottaa inhokki harrastukseni käyttöön eli kuntosalilla käymisen. Tähän saan ystäväni tuen, joka toivoi saavansa jonkun mukaansa salille. Lisäksi, jotta mahdollistan treffailun ja liikunnan, alan käydä tansseissa. Takana on jo kokemus pääsiäisenä järjestetystä tanssileiristä Somerolla (http://www.tanssikurssit.fi/). Aivan mahtava!

Eli näin. Minulla on suunnitelma. "Oletko epätoivoinen?". En enää niin paljon ;)

 

 

 

Share
Ladataan...

Ladataan...

Mulla on selkeesti nyt valitan ihan kaikesta -kausi. Tällä kertaa siivoamisesta.

Siivoaminen on ihan fine silloin kun saan tehdä sen yksin ja kun siivottavana on lähinnä omat tavarat ja vaatteet. Pidän myös tavaroiden ja/tai huonekalujen järjestelemisestä jos ne on omiani. 

Raivo Ärsyyntyminen kasvaa lähes aina siinä vaiheessa siivousta (eli heti kun olen aloittamassa) kun huomaan, että mieheni makaa sohvalla tai sängyllä ja kun näen miten paljon mieheni vaatteita lojuu pitkin asuntoa. Ei siis vain yhdessä huoneessa vaan KAIKKIALLA. Miten vaikeaa on laittaa vaatteet kaappiin tai sitten pesukoppaan? 

Tänään tilanne riistäytyi käsistä kutakuinkin niin, että makuuhuoneessamme nostelin lattialta vaatteita sängylle lajitellen pyykkiin ja kaappiin menevän ja mies makasi sängyllä lukien. Lähtöasetelmat olivat siis erittäin räjähdysherkät. Oletin, että näistä vaatteista suurin osa olisi minun mutta ehei. Wrong again. Miksi täällä on näitä sun vaatteita? Pistä ne nyt henkariin kun sitä varten järjestin tilaa! Kuulemma yhdestä hupparista oli vetoketju rikki, niin sitä ei voi laittaa henkariin. Öö, okei. No miten olis sitten hyllyyn tai jonnekin, ihan sama, mutta POIS LATTIALTA koska se ei ole sen sijoituspaikka. Ei kuulemma voinut laittaa. Koska vetoketju. En tajuu sun logiikkaa.

Ja kolmannen maailmansodan enteet olivat kaikki kasassa.

Viskoessani miehen vaatteita pyykkikoppaan totesin kiroavani hänen äitinsä, että on passannut poikansa pilalle. 

Mä en tiedä, mutta alan epäillä että mun omassa logiikan ymmärtämisessä on jokin miehen mentävä aukko. No, jotenkin pääsin tilanteesta ylitse ja sain siivottua asunnon suht hyvällä ragella. Ilman, että kommentoin "mikset sä koskaan" ja "aina sä..".

Että nyt mutsit hei oikeesti! Tehkää pojistanne mieluummin kotitalousihmisiä niin niiden parisuhde toimii paremmin. Kiitos!

 

P.s. Ilmeisestä ärsyyntymiseni otettiin nyt vakavasti sillä mieheni siivosi keittiön ja laittoi pyykit kuivumaan. Mutta ei tähän tottumaan pääse.

 

Share
Ladataan...

Pages