häkkini ovesta on saranat rikki

"tuntuu kuin olisin häkissä ja joku repisi musta sulkia irti yksitellen. Tai joku laittaisi muovipussin päähäni, enkä saisi happea. Siltä musta tuntuu kun ajattelen parisuhdetta" -minä itse 

picture/copy 

Olen huomaamattani kirjoittanut tänne pääasiassa sitoutumisesta, parisuhteista ja rakkaudesta. Eikä tämäkään kirjoitus ole poikkeus. Sillä mieltäni on askarruttanut jo pidemmän aikaa sitoutumiskammo. Nimittäin oma sellainen liittyen romanttisiin tuntemuksiin. Iso mörkö, joka vaanii aina jokaisen ihastumisen takana.  Olen aina ollut sellainen. Osa-aikaerakko. Tämä ei ole mikään uusi ilmiö. Ja liittyy vain ja ainoastaan parisuhteisiini. Historia ei vilise monesta onnistuneesta suhteesta, sillä olen juossut karkuun useamminkin kuin kerran. Olen aina kokenut tulleeni ahdistetuksi nurkkaan tai itsenäisyyteni on koettu uhaksi. Kaipaan suhteessa ollessani vapautta, omaa aikaa ja tunnetta, että olen oman itseni herra. Ahdistun ajatuksesta, että joutuisin viettämään jokaisen illan sohvalle käpertyneenä jonkun kainaloon. Aloittamaan lauseeni "en tiedä, pitää kysyä mieheltä teemmekö jotain...." tai huomaamaan, että koko elämäni pyörisi me-sanan ympärillä. Näettekö taivaanrannassa reiän? -Se olin minä joka juoksi karkuun.

Olenko itsekäs, kun pelkään sitoutumista yhteen ihmiseen? Olenko itsekäs, kun janoan vapautta? Onko sitoutumiskammoa edes olemassa? Vai onko vain niin, että ihmisillä on niin erilainen mielikuva parisuhteesta? Minulla ei siis välttämättä ole sitoutumiskammoa, vaan olen koettanut parisuhdetta minulle väärien miesten kanssa?  Tai sitten olen saanut "liikaa siipeeni" ja muodostanut itsesuojeluvaiston? Liiankin hyvän sellaisen? 

Miksi sitten valitsisin vääriä miehiä alunalkaen, jos kerran sitoutumiskammoa ei oikeasti ole olemassa edes? Vai onko osa tätä koko operaatioita se, että valitsen tavoittamattomissa olevia miehiä. Tiedostaen, etten pääse miestä lähelle joka tapauksessa? Näissä hankalissa, pelottavissa, tavoittelemattomissa ja hivenen rentuissa miehissä joihin ihastun, on jotain yhteistä. Minä. 

Kaipaan ja pelkään läheisyyttä. Ehkä syy on liian iso nälkä Jane Austenin novelleihin tai lapsena liian usein katsottu Tuhkimo.  Mutta en tunne sopivan muottiin, mihin minua on koetettu sovittaa. Olen jo sen ikäinen, että tiedän kuka olen. Minua on turha alkaa muuttamaan sellaiseksi kuin sinä minut haluat nähdä. 

Haluan kohdata ihmisen, johon en pelkää sitoutua. Mutta menneisyyteni luo liian ison varjon peloista ja haavoista, jotka eivät välttämättä parane koskaan. Olenko siis itsekäs sitoutumiskammoinen ihminen?  

Kiinnostaisi tietää muiden kokemuksista? Onko kyse peloista? Vääristä kumppaneista? Syytänkö Disneytä? Vai mikä voisi olla syy?