Ladataan...

Lukukokemus voi olla hyvin avartava. Se voi olla myös hyvin ahdistava. Kohdalleni sattui näiden molempien yhdistelmä, kun luin Åsne Seierstadin kirjoittaman Kabulin kirjakauppiaan. Oikeastaan voisi sanoa, että hän on kirjannut, eikä kirjoittanut, sillä kaikki kirjassa on totta ja oikeasti tapahtunutta. 

Seierstad on norjalainen toimittaja, joka oli raportoimassa sotaa Afganistanissa loppuvuodesta 2001. Taliban-hallinnon kaaduttua hän saapui Kabuliin ja sattui kirjakauppaan, jossa viihtyi tulevina päivinä usein ja pitkään. Kirjakaupasta ja sen omistajasta, viisikymppisestä Sultanista, huokui tervetullutta sivistystä sotatantereilla vietettyjen viikkojen jälkeen. Eräänä päivänä Sultan kutsui Seierstadin kotiinsa, perheensä luokse syömään. Illallisen jälkeen toimittaja totesi itselleen, että haluaisi kirjoittaa perheen elämästä kirjan. Tallentaa todellista Afganistania. Kirjakauppias suostui toimittajan pyyntöön, ja niinpä Sultanin perhe sai kuukausiksi uuden jäsenen. Seierstad asui heidän kanssaan, pääsi kaikkialle mukaan; arkeen, matkoille, juhliin, basaariin.

 

Meikäläisen seurassa burkhat jätettiin naulakkoon jo alkumetreillä.

 

Tuloksena on mielestäni merkittävä kuvaus afganistanilaisesta arjesta, yhteiskunnasta ja perheestä. En ole ennen lukenut yhtä kiinnostavasti ja yksityiskohtaisesti kirjoitettua tekstiä elämästä Lähi-idässä. Seierstad on tallentanut valokuvantarkasti miltä tuntuu kantaa burkhaa, millaisia maisemia maasta löytyy, miten ihmiset ovat pukeutuneet, mitä he syövät. Suurempi ansio on kuitenkin siinä, miten hän kuvaa naisten elämää kodin seinien sisällä ja tukahdutettuja toiveita päättää itse elämänsä suunnasta.

Länsimaisena naisena on tuskallista lukea, miten afganistanilaisen naisen on kerta toisensa jälkeen alistuttava isänsä, äitinsä, veljiensä, isovanhempiensa ja ylipäätään kaikkien muiden paitsi itsensä tahtoon. Avioliitot järjestetään sukulaisten kesken, kotoa poistuttaessa pukeudutaan burkhaan, töihin saa mennä vain jos isä tai aviomies hyväksyy sen. Onneksi kirjan loppupuolelle hiipii jo tuulahduksia vapaudesta. Taliban-hallinnon kukistuttua naiset uskaltavat pikkuhiljaa miestensä ja isiensä rohkaisemina jättää burkhan kotiin sekä palata koulujen penkeille ja työelämään. On koittanut Afganistanin kevät.

Lukukokemus oli hieno, koskettava, ahdistava, välillä tuskallinenkin. Kirjassa ei kaunistella mitään. Köyhyys, kurjuus, sairaus, heimojen väliset taistelut, sodan runtelema maa, kaikki näytetään paljaassa päivänvalossa sellaisenaan. Kirjoittajan toimittajatausta näkyy nimenomaan siinä, että hän ei yritä tehdä todellisuudesta proosallisempaa. Hän kirjoittaa kuin olisi ollut kärpäsenä katossa. Itseään Seierstad ei ole kirjoittanut mukaan tapahtumiin, vaikka hän monessa niistä onkin ollut mukana. Loput hän on kirjoittanut, niin kuin ne on hänelle kerrottu tapahtuneen. Hän kuvaa Sultanin perheenjäsenet niin todellisina kiukunpurkauksineen kaikkineen, että nämä miltei tulevat kansista ulos. Kirjan henkilöt tulivat minulle niin läheisiksi, että kun jollakulla meni huonosti, oli minun tuskallista jatkaa lukemista. Olisin myös voinut lukea heidän elämästään paljon, paljon pidemmänkin kirjan. 

Lukiessani tajusin, että tällaista minulle ei ole kerrottu missään muualla, ei koulussa ainakaan. Eikä uutisissa. Vihdoin sain tietää jotakin ihmisistä uutisten takana, tavallisesta elämästä burkhien alla. Siitä, miltä heistä tuntuu ja miten he kapinoivat harmillisen hyödyttömästi patriarkaalisia perinteitä vastaan. Uskonnon sävyttämät, vanhat tavat ja perinteet ovat monin paikoin ummehtuneita, raskaita ja tukahduttavia, mutta kukaan ei uskalla niistä luopua. 

Suosittelen lukemaan, jos haluat tietää elämästä Lähi-idässä enemmän kuin pintaraapaisun. 

Tarina kirjan hankkimisesta: Löysin tämän keväällä Pelastusarmeijan kirpputorin alennuslaarista 50 sentillä. Money well spent. Toivottavasti joku haluaisi lainata tätä minulta, olisi mielenkiintoista keskustella sen herättämistä ajatuksista. Aikanaan aion laittaa tämän kokonaan kiertoon, sillä lukukokemuksen hyvyydestä ja syvyydestä huolimatta tällä ei aivan ole potentiaalia jäädä kirjahyllymme pysyväksi asukkaaksi. 

Share

Ladataan...
Tuoksun kirjoiltani

Ihanin näkemäni ja kokemani kirjakauppa on Pariisissa. Shakespeare and company on pala historiaa ja nähtävyys itsessään. Mikään kauppa ei ole kutsunut astumaan ovestaan sisään niin kuin tämä. Iltahämärällä syttyvät puiden värivalot kaupan edessä. Sisällä on kirjoja lattiasta kattoon. Yläkertaan voisi jäädä asumaan, ja niin siellä asuukin nuoria kirjailijoita, jotka työskentelevät kaupassa maksuksi petipaikasta. 

LIUDMILA KONDAKOVA, Shakespeare and Co., gouache on paper, 8.125 x 10,5 inches.

Kaupan historia on kaksiosainen. Vuodesta 1919 vuoteen 1940 (Pariisin miehitykseen asti) kauppaa piti Sylvia Beach. Muun muassa herrat Hemingway ja Joyce viihtyivät tässä ensimmäisessä kattauksessa. Vuonna 1951 George Whitman avasi uuden englanninkielistä kirjallisuutta myyvän kaupan, joka pyrki samaan ilmapiiriin alkuperäisen kanssa. Tällä kertaa kauppaan kerääntyi beat-sukupolven kirjailijoita, mm. Ginsberg ja Burroughs.  Sylvia Beachin kuoltua 1964, Whitman muutti kauppansa nimen Shakespeare and companyksi. Hän oli saanut Beachilta oikeudet nimeen. Whitman kuoli 2011, nyt kauppaa pyörittää hänen tyttärensä Sylvia Beach Whitman

Jos menet Pariisiin, käy täällä. Jokaiseen kaupasta ostettuun kirjaan leimataan kaupan oma leima. Tottahan minunkin piti jotain pientä ostaa...

 

The Tiny Book of Tiny Stories! 

 

Munaparka.

Tämä tulee luultavasti olemaan niitä kirjoja, joita tyrkytän tyttärelleni hänen tullessaan sopivaan ikään. Pieni kirja on täynnä aukeaman pituisia, yllättäviä "tarinoita". Tästä tuli heti yksi kirjahyllyni aarteista, jolla on hieno tarina takanaan. 

Share

Ladataan...
Tuoksun kirjoiltani

 

En yleensä seuraa uutuuskirjallisuutta juurikaan. Mutta usein innostun, jos jostakin kirjasta on tehty elokuva. Luultavasti kirja on silloin hyvin visuaalinen, ja visuaalisuudesta minä pidän. Nähtyäni trailerin The Great Gatsbysta totesin, että nyt lienee viimein aika lukea Kultahattu. Olin kuvitellut sen jotenkin pölyiseksi ja konservatiiviseksi kirjaksi. Miten väärässä olinkaan!

Luin eilen Kultahatun loppuun pikkuisen tyttöni nukkuessa vieressäni päiväunia. Siispä Eppu-pupu jäi vetämään lonkkaa Kultiksen päälle meidän noustuamme takaisin touhuilemaan.

Kultahatun kansien välissä kihisee ja kuhisee. On elämää suurempia juhlia, valheita, viettelyksiä, tukahdutettuja tunteita, rikkaiden levotonta joutilaisuutta ja tietämättömyyttä, mitä tehdä kaikella ajallaan ja rahallaan. Kertojana on tästä kaikesta hivenen ulkopuolinen, selväjärkinen tarkkailija. Hänen huomionsa muiden ihmisten eleistä, äänenpainoista ja motiiveista ovat hienosyisiä ja osuvia. 

Kirja on hämmentävä lukukokemus. Se on kirjoitettu aikana, jolloin paljon asioita oli murroksessa. Se kuvaa iloista 20-lukua, mutta myös ihmisten levottomuutta ja epätietoisuutta uuden ajan kynnyksellä. Yhtäkkiä elämänmeno alkoi kiihtyä, mitkään juhlat eivät enää olleet tarpeeksi railakkaat, autolla piti päästä lujaa ja pysyä liikkeessä koko ajan. Monet kirjan henkilöt tuntuvat isoilta lapsilta itsekkäine tekoineen ja kypsymättömine tunne-elämineen. Mutta Kultahattu onkin kuvaus vain yhdestä levottomasta kesästä, jona tapahtui paljon, ja jona moni halusi paljon ja sai vähän. 

On valaisevaa lukea vanhaa aikalaisproosaa. Samaistua miltei satavuotisiin tuntemuksiin ja kohtaloihin. Huomata, että elettiin sitä ennenkin, oltiin levottomia ja turhautuneita jo ennen internet-aikaakin.

Tämä kirja löytää toivottavasti tiensä lainaan monelle ystävälleni. Kirja adoptoitiin meille anoppilan muuttokuormasta, ja hyvä niin. Kirjaklassikoiden omistaminen on sellaista maailman merkitysten sementoimista paikoilleen. Jos kaikki muu tuntuukin hullulta, niin omasta hyllystä löytyy heti kättä pidempää, mihin tukeutua ja millä lohduttautua. 

Share

Pages