Ladataan...
Tuplakko

Siitä se lähti.

Lauantaiaamuna soitettiin synnärin ovikelloa ja meidät toivotettiin tervetulleeksi. Osastolla oli hiljaista ja rauhallista. Kätilö ohjasi käyrille ja samalla tarkastettiin muutkin tiedot ja printattiin minulle ranneke. Apua mikä jännitys. Mies nukahti jo siinä hetkessä ensimmäistä kertaa tuoliin. 

Tässä sykkeet suht perusluokkaa molemmilla, mutta usein B:llä vielä laukkaa 180 kun mahtuu vielä siellä potkimaan paremmin kuin veljensä. 

Tästä kätilö ohjasi huoneeseen ja neuvoi odottelemaan ihan rauhassa, että seuraava kätilö tulee kellonlyömällä tuomaan ensimmäistä annosta käynnistämispillereistä. Asetuttiin kodiksi, koska huoneessani ei ole ketään muuta (kuulemma yrittävät näin toimia monikkosynnytyksissä ja vautsi tuntuu kyllä luksukselta). Pian uusi kätilö tulikin esittäytymään ja antoi ensimmäisen annoksen cytotecia. Jäin sängylle jännittyneenä odottamaan seurauksia. 

Sain pitää omat vaatteet päällä ja olla ihan rauhassa, lähteä kävelemään lähinnä sairaalan sisällä, koska melkein joka tunniksi oli ohjelmaa (verinäyte, käyrittely, seuraava pilleri, ruokailu jne.). Vatsa kovettui tiheään tahtiin ja välillä tuntuikin supistuksia, mutta vielä kovien menkkakipujen kaltaisia, joten ei hätää. Kävin tyytyväisenä syömässä kun kuulutus kävi ja katseltiin miehen kanssa hauskimpia kotivideoita. Illalla kahdeksan aikaan mies lähti yöpaikkaansa aivan tähän sairaalan lähelle serkkuni kämppään ja minä jäin vielä käyrille. Supistukset eivät olleet kovia, mutta juuri sen verran kiusaa etten saanut unta, joten kahden aikaan yöllä pyysin paracetamolin kuten neuvottiin ja loppuyö meni ihan ok. Aamulla kuudelta taas uusi tupla-annos cytotecia ja jännittämään. 

Lääkäri ennusti perjantaina homman kestävän ainakin kolme päivää, sen jälkeen arvioidaan tilanne uudelleen mikäli edistystä ei tapahdu. Yritän olla turhaa miettimättä ja nauttia, kun vielä ei satu niin kauheasti, että ehtii arvostaa tätä ainutlaatuisa sairaalavisiittiä. Tänään vaihdoinkin jo sairaalamekon päälle, ne valuvat tuubisukat ja mummoalkkarit, pääsee vielä vähän enemmän tunnelmaan.

Otin mukaan omat tohvelit piristämään mieltä. 

Kaikki kätilöt ovat olleet todella ystävällisiä ja tukevia (reilun vuorokauden sisällä osunut jo neljä), huone on mukava ja tilava, suihkussa ihana lotrata ja laittaa sairaalan puhtaat vaatteet päälle. Joku muu tekee ruoan, siivoa, pesee pyykit ja huolehtii vauvoista. Vielä ainakaan ei ahdista yhtään täällä olo. Välillä syön pienessä kahvihuoneessa ja siellä näkee muita käynnistettäviä supistusten kourissa, toisia pelaamassa korttia koska mitään ei vielä tunnu ja sitten ne onnekkaat joilla on jo urakka takana ja pieni käärö sängyssä pöydän vieressä. On tämä aivan oma maailmansa.

Vielä urakka jatkuu, rehellisesti sanottuna toivon, ettei käynnistyisikään ja pitäisi leikata. Ei varmaan se yleisin toive, mutta olen edelleen niin kipupelkoinen, vaikka täällä onkin alusta asti kyllä tuntunut, että hyvää huolta pidetään ja hienosti hoidetaan... Ei auta kuin hyväksyä, että ei ole homma omissa käsissä, joten tulee mitä on tullakseen. 

Olen huomannut, että monelle taas tämä käynnistys on se kauhein mahdollinen asia, ja voin kyllä sanoa tähän astisella kokemuksella, että ei tämä niin kauheaa ole. Minua ainakin helpottaa, että ainakin nyt seurataan todella tiuhaan miten vauvat voi ja ollaan koko ajan turvallisen lähellä apua (asun 80km päässä sairaalasta), kivunlievitykset ehtii saada mieluiset kunhan pyytää. Joillakin toki lääkkeet vaikuttavat heti todella voimakkaasti ja varmaan tuntuu, ettei kroppa meinaa pysyä mukana, mutta usein myös näin, että pikkuhiljaa kypsytellään tulevaan.  

Voi olla, että seuraavassa päivityksessä jo kuvailen uusia kipuja ja vauvojen tuloa maailmaan. Tai sitten seuraavan päivän netflix satoa :) 

Share

Ladataan...
Tuplakko

Tänään kävimme viimeistä kertaa äitiyspolilla tutulla lääkärillä tarkastuksessa. Otettiin sydänkäyrät ja muut perusjutut, todettiin, että kohdunkaula ei ole lyhentynyt yhtään saati kypsynyt mikään siellä synnytystä enteillen. Vauvojen painoarvio oli nyt viikolla 36+1 A:lle n. 2400 ja B:lle n. 2600, kuulemma vähän vaikea oli arvioida kun on kohtu jo niin täynnä tavaraa, ettei saa ideaalisti mittailtua. A on nätisti raivotarjannossa ja B on perätilassa. Jokatapauksessa suht pieniä poikia tulossa, vaikka 30 viikolle olivatkin käyrien ylärajoilla, kuulemma näin käy usein monikkoraskauksissa, että loppua kohden tahti hidastuu kun se yhdellä vauvalla kiihtyy entisestään. 

Huomenna mennään aikaisin synnärille ja aloitetaan lääkkeillä käynnistys. Luultavasti menee muutama päivä siinä touhussa, mutta eihän sitä tiedä. Serkulla oli käynnistetty myös viime vuonna ja tunnin sisällä oli jo kova vaikutus. Eli taitaa olla aika yksilökohtaista. Lääkäriltä lähdettyä autossa tuli jo hermoitkut ja loppumatkan oksetti kunnes sain vähän nukahdettua. Jännittää ja pelottaa ihan hulluna. Ehkä eniten se kipu ja jotenkin koko epätietoisuus asiasta, kun ei osaa kuvitella koko prosessia vaikka kuinka synnytyskertomuksia onkin googletellut. Ja se, että ei tosiaan yhtään tiedä miten meidän tarina siellä menee. Hermostuttaa myös vähän, että synnärillä on kuulemma nyt juuri tungosta, olisin niin toivonut jotain kuivaa kautta, niin että mun vierellä olis koko ajan kätilö tai kaks istumassa. Hah.

Laukut pakattu, turvaistuimet asennettu, kynnet lakattu ja sheivaukset tehty sillai joten kuten sokkona sukien. Tuskin tästä valmiimmaks tulen vaikka kuinka asiaa hauduttelisin. Vatsa on toki jo sen verran kipeä ja tukala olo muutenkin, että raskaudesta luopuminen ei sinänsä tunnu pahalta. En silti osaa vieläkään jotenkin kuvitella tulevaa saati nähdä itseäni äitinä, apua!  

Share

Ladataan...
Tuplakko

Luultavasti alle viikko käynnistykseen, eli alle viikko hoitaa kaikki asiat. Vauvojen tultuahan maailma mullistuu niin, että ollaan zombi-modella ainakin ensimmäinen vuosi. Tämä on mun pessimistisen pelokas ajatus tulevasta ja mieltä rauhoittaa hoitaa mahdollisimman paljon asioita ja suunnittelua tulevasta ennen vauvoja.

Tällä hetkellä työn alla on kesäkuun lopulle suunniteltu paluu Meksikoon. Alunperinhän meidän piti palata Miamiin, johon jätimme automme, ja ajella rennolla aikataululla takaisin Kalifornian Meksikon rajalle. Pysähtyä juuri niissä idyllisissä pikkukaupungeissa, joiden läpi tulomatkalla vain kaahasimme.

Noh. Se suunnitelma kariutui yllättäin, kuin luin Hesarista pari viikkoa sitten, että "kaikki Finnairin kesän lennot Miamiin peruttu". Kyllä meni kahvit väärään kurkkuun. Soitin Finnairin asiakaspalveluun ja kyselin, onko tämä todella totta ja miten meidän nyt käy. Tarjosivat Miamiin vain Lontoossa vaihdon tekevää lentoa, joka olisi meille mahdoton koirien takia (Iso-Britanniassa laitetaan eläimet karanteeniin, plus lensimme Miamista nimenomaan siksi että välttyisimme koirien takia välilaskuilta). Seuraava suora vaihtoehto Yhdysvaltoihin oli New York (niin sehän on kätevästi kaumpina niin Miamista kuin Kaliforniastakin ?!?). Jahka hyväksyin, että Miamiin ei nyt vaan enää päästä koko sakki, selvitin, että pääsisimmekö edes mahdollisimman lähelle lopullista kohdetta eli Kaliforniaa. Siinä soiteltiin asiakaspalvelun kanssa edes takas yksi ilta (oli kyllä hyvää ja ystävällistä palvelua, kiitos siitä) ja lopulta suostuivat vaihtamaan lentomme San Franciscoon, johon juuri kesäksi avataan uusi suora yhteys Helsingistä. Se oli huonoista vaihtoehdoista parhain ja huokaisin vain helpotuksesta, että ylipäätänsä päästään koko perhe vielä palaamaan sinne sovittuna aikana. 

Tämän uuden jäätävän jännittävän käänteen vuoksi etsimme nyt miten saamme automme kuljettua Miamista miehen vanhempien kotiin mahdollisimman pian ettemme sentään maksa turhaa säilytystä siellä. Kuljetuksen hinnaksi tulee reippaat 700€. Aaah kun kirpaisee. Eilisen katsoin airbnb vaihtoehtoja San Franciscosta, kun nyt kerta mennään niin ollaan edes muutama päivä eikö... Samoin vuokra-autoa, jonka voisimme saada siellä käyttöön ja palauttaa esim. San Diegossa, jonne miehen vanhemmat voisivat ajaa oman automme.

Voi jee kun on ollut säätöä. Ja tietenkin tänään mies ilmoittaa, että niin mitenkäs se hänen viisuminsa Yhdysvaltoihin, joka on mennyt umpeen Suomessa olon aikana... ARGH! Eikö aikuinen mies voisi järjestää tälläisen asian ihan itsekseen ja ajoissa? Nyt olen siis iltapäivän viestitellyt USA:n Helsingin lähetystön kanssa, ja miettinyt mitä tässä vielä ehtii tehdä, vai pitääkö miehen lentää eri lennolla suoraan Meksikoon ettei yöpyisi välillä Yhdysvalloissa. En edes halua ajatella, että jos näin käy, miten tästä koko kakasta selvitään. Mutta ei mitään, syvään hengittelyä ja katsellaan kuinka homma tästä muotoutuu. 

Lennosta sen verran, että tänään varasin meille Economy Comfort paikat, suosittellen! Niissä on 10cm enemmän jalkatilaa, joka on jo huima muutos siinä sillipurkissa istuessa. Lisäksi paikkoihin kuuluu normaalikuulokkeiden lisäksi jotkut muhkummat, silmälaput, hammasharja ym. pientä, joka sinänsä on se ja sama. Mutta se jalkatila on kova sana, varsinkin vauvojen ja koiran kanssa. Hinta on nykyään 85€ semmoisille ja varsinkin pitkille lennoille kannattaa! 

Jos teillä on vinkkejä imetysikäisen kanssa matkustamisesta pitkillä lennoilla, ja muutenkin, niin tänne kommenttia! Enhän vielä oikeasti edes tiedä pystynkö imettämään, mutta tuntuu, että tää asia pitää ratkaista  n y t, että päässä pysyy järki.   

Share

Pages