Ladataan...
Tuplakko

Viimeiset viikot Suomessa menivät ihan hetkessä. Pakkailtiin, tehtiin viimeiset ostokset, vierailtiin vielä kerran tädit ja kummit. Lähtö ahdisti koska murehdin jälleen koirien matkustamista, vauvojen lentoa, omaa jaksamista ja tänne kuumuuteen tuloa (keskilämpötila tosiaan +43c) juuri kun kesä oli kauneimmillaan Suomessa. Mutta ei auttanut, täällä ollaan ja selvittiin matkastakin ihan hyvin. 

Ruumaan meni 5 isoa matkalaukkua, tuplarattaa kopeilla, turvaistuimet ja toinen koira. Lentokoneeseen otimme vain reput molemmille joissa vaipat ja maidot, vauvat sylissä ja toinen koira laukussaan. 11h lento sujui todella hyvin, vauvat nukkuivat ja söivät. Olimme valmistautuneet pahimpaan, niin helpotus oli aivan mieletön kun päästiin perille. Koira oli myös rauhallisesti jalkatilassa, itki vain kun lähdin vauvan kanssa vessaan. Vauvoille tosiaan annettiin omat turvavyöt eikä muuta. Sanoivat vielä check-innissä, että jos lennolle jää tilaa saadaan pitää vauvat turvaistuimissaan meidän vieressä, mutta portilla kävi selväksi, että lento oli aivan täynnä. Vauvan lennättäminen maksaa lentoyhtiöstä riippuen yleensä tietyn % aikuisen lentolipusta, mikäli haluat vauvalle oman paikan, maksat täyden lipun hinnan.

 

Asiat jotka helpottivat lentoa vauvojen kanssa:

- Koneen noustessa ja laskiessa toinen vauva nukkui koko homman läpi ja toista syötimme, jotta nieleskellen korvat eivät menisi niin lukkoon. 

- Annostelimme jauhekorvikkeen valmiiksi pusseihin, ja pussit puhtaiden tuttipullojen sisälle (niitä mukana oli 7). Näin vauvan herättyä nälkäisenä oli tavara valmista alle minuutissa. 

- Pyysimme kuumaa vettä termariin johon sekoitimme pullosta kylmää.

- Molemmilla meillä oli T-paita, johon on sisäänrakennettu kantopussi vauvalle. Ikäänkuin kantohuivi, mutta vain paitana. Toimi todella hyvin, varsinkin jos yritti itse nukkua.

- Pakkasimme koneeseen kaksi reppua: Toiseen suurimman osan pulloista, varavaatteet vauvoille ja yhdet varapaidat meille, pähkinäpussi mikäli emme olisi pystyneet syödä (hyvin söimme, vauvat sattuivat nukkumaan), muutama puklurätti ja ruokalappu, vaipat ja vaipanvaihtomatto johon sisälle menee kätsysti kosteat peppupyyhkeet. Toiseen pienempään reppuun (jonka laitoimme ylätavaratilaan) varasimme muutaman tuttipullosetin, vaipat ja yhdet varavaatteet ja jälleen mantelipussin meille siltä varalta, että Yhdysvaltoihin saapuessamme kentällä menisi odotettua enemmän aikaa, niin kuin siellä usein menee tullijonoissa ym. Eli emme pakanneet käytännössä mitään itsellemme, eikä olisi tarvinnutkaan!

- Jos käytät alkoholia, niin suosittelen valitsemaan ruoan kanssa viinin tai oluen. Rentouttaa mukavasti, koska vauvahan aistii, jos itse olet kovin hermona lennosta. Alkoholin sijaanhan kukin voi valita oman rentouttajansa :) Meikäläistä auttoi myös jälkkärinä tarjottu suklaapatukka.

 

Tuttipulloja ei toki päässyt steriloimaan, mutta päätettiin siitä olla stressaamatta. San Franciscoon saapuessa oli pientä temppuilua kuljettaa kahdestaan kaksi isoa kärryä matkalaukkuja ja vielä vauvat rattaissa, mutta sekin taiteltiin aika hyvin. Sympatia-kommentteja ja katseita saatiin koko matkan ajan kyllä kaikilta. Oikeastaan kaikki muu on astetta raskaampaa matkustettaessa vauvan kanssa, paitsi jonotukset kentillä. Yllätyimme kuinka hyvin meidät ohjattiin eri jonoihin ja pääsimme todella nopsasti turvatarkastuksesta ja USA:n puolella tullijonosta.

Jos suunnittelet siis lentomatkustusta vauvan kanssa, niin voin sanoa, että siitä vaan! Jos kaikki menee hyvin, niin lentoaika kuluu vielä nopeammin kuin aiemmin, kun koko ajan on tekemistä ;) Jos sattuisi menemään huutaessa, niin ei auta kuin ajatella, että lento kestää vain sen ajan jonka kestää etkä luultavasti näe enää niitä ihmisiä koskaan.

Share

Ladataan...
Tuplakko

 

Aika tosissaan juoksee vauva-arjessa räpiköivällä. Eilen tuli vauvoille täyteen 6 viikkoa. Käytiin neuvolalääkärillä, jossa katsottiin mielestäni ihan samat asiat kuin normaalistikin neuvolassa... Pojat kasvaa, syö paljon ja nukkuu jos nukkuu.

Joka päivä on uuden oppimista, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, meille ja vauvoille. En olisi ikinä kuvitellut tihuttavani rintamaitoa toisen silmään rähmimisen helpottajaksi (toimi! mutta kostuttakaa esim. pumpuli maitoon ja sillä pyyhkikää silmä älkääkö yrittäkö sihdata suoraan tissistä silmään kuten me aluksi :D), sama tavara toimii myös muuten rään pehmittäjänä, jos on oikein kunnon klimppi tukkona. Kakka on meillä päivien 1. puheenaihe, tuliko kova, pehmeä, mikä väri ja mikä haju. Vatsavaivat ovat valitettavasti tulleet jo tutuksi, apuun on otettu maitohappobakteerit, käyty vauvavyöhyketerapiassa ja opeteltu kotona myös hieromaan kevyesti vatsaa, eli tekemään "kakkajumppaa". Samasta syystä aina kun jompi kumpi röyhtäisee molemmat sanovat jo yhteenääneen helpottuneesti "hyväää, toosi hienosti"... 

Huutoon on toisella tullut sekaan jo vähän kirkumista, mukavaa vaihtelua. 

Nukkumisesta on täälläkin tullut oikein murheenkryyni. Ensimmäiset viikot molemmat nukahtivat niin nätisti pinnasänkyyn ja samoin köllivät siellä välillä silmät auki rauhallisesti, ajattelin jo, että mehän päästiin helpolla. Siitä onkin menty hidasta mutta tasaista alamäkeä. Pian sänky ei enää kelvannut ja siirryttiin rattaissa nukuttamiseen myös öisin. Se toimii vieläkin suuren ajasta ihan ok kunhan jaksaa tuuditella hyvän aikaa. Ees taas hytkyttäminen tulee jo niin selkäytimestä, että eilen kaupassa ollessani keksihyllylle pysähtyessäni jatkoin kärryjen vetelyä...

Mutta nyt on illat alkaneet olla yhtä itkua ja kitinää 8-1 välillä, ja se jos joku väsyttää. Kumpikin ollaan kädet kiinni vauvoissa, jos ei yksi huuda niin sitten toinen ja välillä kumpikin. Asentoa vaihdellaan, kävellään ympäri taloa, hyssytellään ja keinutellaan, yritetään tuttia ja eilen ostettiin semmoinen värisevä sitteri ja nyt juuri tilasen koliikkikeinun. Kaikille näille härpäkkeillekin aiemmin vaan nauroin, mutta kyllä useamman peräkkäisen 3h yöunen jälkeen on oikeasti aivan sama mitä tekee kunhan ne saisi edes hiljaiseksi. Apuun on otettu myös viini ja suklaa, lasillinen rentouttaa jo mukavasti ja jaksaa välillä taas hymyillä kumppanille ja vitsailla koko kauheudesta. Olisko jollakin jotain kikka kolmosta tähän touhuun? 

Oma mieliala vaihtelee aika hurjasti, luulen, että enemmän väsymyksen kuin hormonien takia. Monet kerrat on jo itketty vauvan kanssa tai yksin suihkussa väsymystä ja turhautumista. Tähän asti kuitenkin niin oma pahaolo kuin vauvankin on onneksi mennyt ohi, kunhan on saanut itkut itkettyä, nukuttua ja syötyä vähän. Silti koen, etten vieläkään ole jotenkin täysin kiintynyt vauvoihin, kuten ajattelen, että äidin kuuluisi. Se välillä myös tuskastuttaa ja surettaa. Luulen sen johtuvan kuitenkin alun vaikeuksista ja nykyisestä unen puutteesta. En vain jaksa edes pysähtyä ihailemaan vauvojani kuten muut, jotenkin jää se vauvoista nauttiminen ihan pois kun yrittää vaan jaksaa ja selviytyä näiden kanssa. Niiden söpöys kyllä hetkellisesti koskettaa varsinkin kun vieraat ihailevat ja kehuvat, silloin tuntuu, että haluiaisi pörhistellä rintamusta het niin kuin riikinkukko. Meikän vauvat ja ihan ite tein! 

Summa summarum elellään vauvavuoristorataa jonka kyydistä ei vielä pääse pois vaikka välillä tekisikin mieli. Kuitenkin lohduttaa ajatus, että muutaman kk päästä viimeistään helpottaa jahka yöt menisi paremmin ja oma kunto ja keho palautuisi. 

Share

Ladataan...
Tuplakko

Yksi googletelluimpia juttuja itsellä oli loppuraskaudesta synnytyksen lisäksi siitä toipuminen. Janosin kuvia ja tietoa mistä kaikesta toivun ja millä aikataululla. Ehkä etsin siitäkin tiedosta jotain lohdutusta ja varmuutta niin uuteen ja epävarmaan asiaan. Koko raskaus on mitä mullistavin juttu omalle keholle, luonnollisesti myös sen jälkeinen aika, ja välillä on vaikea hyväksyä että oma kontrolli itsestä on todella rajallinen. 

Synnytyksessä, toipumisessa, vauva-arjessa ja kaikessa tässä on kokemukset niin yksilöllisiä, että mahdoton sanoa miten kenelläkin menee. Kuitenkin, minua ainakin auttoi lukea mahdollisimman monia erilaisia kokemuksia ja ymmärtää, että kaikesta sitä voi selvitä voittajana ja asiaan kuin asiaan on monta ratkaisua/hoitotapaa, eikä ole yhtä ainoata oikeaa, kukin tavallaan. 

Raskauden aikana itselle tuli 25kg, nämä kilomäärätkin ovat niin hurjan yksilöllisiä, että vähän edes turha mainita, mutta jos siitä on jollekin lohtua ;) Sairaalaan jäi 12kg ja sen jälkeen en ole kotona nyt kuukauden aikana itseäni juuri punninnut. Vatsa pömpöttää ja muutenkin on vielä todella iso ja vieras olo omassa kropassa, mutta ei auta muu kuin luottaa siihen, että kyllä ne sieltä sulaa pois ajan kanssa ja kunhan tästä tokenee. Käytän tukevampia korkeavyötäröisiä alkkareita, niin on huomattavasti mukavampi olla. Raskauden aikana ostamani "korsetti" tätä varten olikin epämukava koska on liian pitkä minun keskivartalolleni, muuten kyllä käyttäisin jo ihan selänkin tueksi. Vatsan lisäksi synnytyksen jälkeen myös lantio vaikuttaa levenneen aika paljon, koska raskauden aikana hyvin mahtuneet alkkarit jäävätkin puoleen väliin peppua :D Se todella yllätti. Vaikka sinänsä ihan järkeen käypää, koska lantion on tehtävä tilaa syntyville vauvoille.  

Minulle tuli 2. asteen repeämä jonka parantumista hidasti todella paha turvotus. Ensimmäisen viikon tuntui, etten enää ikinä kävele, istu, nauti elämästä saati mistään intiimistä. Olo oli todella todella kipeä, turha sitä on kaunistella. Vessassa käynti kauhistutti ja tikkien repeäminen pelotti. Sairaalassa sain vahvempia kipulääkkeitä ja kotona jatkoin yli kaksi viikkoa burana+panadol 3x päivässä. Ensimmäinen viikko kotonakin meni usein itkiessä, kun en voinut istua pitelemään vauvoja vaan piti koko ajan seistä, joka tietenkin väsytti entisestään. Sängystä nouseminen oli todella suuri suoritus, samoin autoon meno. Mutta niin vaan siitäkin lähti paranemaan. Reilun kahden viikon jälkeen kävimme imetyspolilla Seinäjoella ja meille osui sama kätilö joka oli synnytyksessäkin. Visiitti kesti yli 2 tuntia ja saimme paljon neuvoja ja tukea! Samalla kätilö tarkasti alapään tilanteen ja helpotuksekseni totesi, että hyvältähän siellä näyttää. Muutama tikki oli vielä sulamatta, mutta niiden aukeamista ei tarvitsisi kuulemma enää pelätä. Vasta sen jälkeen tajusin kuinka paljon asia oli minua pelottanut ja huolettanut, kun autolle kävellessämme hymy oli korvissa asti -sain taas istua. Hoitona oli siis kipulääkkeet ja runsas suihkuttelu lämpimällä vedellä, tarvittaessa välillä jäisiä siteitä pöksyihin helpottamaan. Kuukauden jälkeen on jo suht normaali olo. Edelleenkään ei ole mielessä antaa miehen lähestyä sitä aluetta, mutta ajatus siitä tuntuu sentään mahdolliselta joskus tulevaisuudessa. Lantionpohjanlihaksia olen yrittänyt harjoittaa esim. aina suihkussa ollessa, jottei asia unohtuisi. Aluksi niitäkin oli vaikea tunnistaa uudelleen, mutta kyllä nekin sieltä taas löytyy!

Ensimmäiset viikot olo oli yleisesti kuin rekan alle jääneellä. Jokaista lihasta särki, olo oli heikko ja kipeä. Kunto on edelleen minulla toki onneton koska olin niin monta kuukautta jo liian iso jaksamaan yhtään mitään, mutta vaunulenkeillä ollaan jo käyty, siitä se lähtee. Välillä turhauttaa, mutta yritän muistuttaa itseäni olemaan kärsivällinen ja armollinen itselleni ja kropalleni, joka on kokenut ja selvinnyt niin perustavanlaatuisen mullistavasta asiasta. 

Henkisestä toipumisesta sen verran, että ainakin itsellä vaikutti todella paljon ensimmäiset viikot se, että oli niin kipeä. En ollut osannut ajatella, että tulen sairaalasta takaisin vielä kömpelömpänä kuin mitä sinne lähdin. Ihan arkiset asiat vaativat hirveästi ponnisteluja, aikaa ja hampaan puremista. Sehän ketutti, itketti, väsytti ja vaikka mitä. Veti mielen todella matalaksi olla niin avuton, vaikka onneksi mies olikin ekat päivät kotonakin vielä ikään kuin äiti+isä ja omat vanhemmat auttoivat myös. Oma peilikuva vaikutti myös masentavan, vaikka siitäkin olin itseäni tsempannut etukäteen, että minä en sitten semmoista turhaa murehdi. Vaan kyllä sitä murehdin, eikä siihenkään auta kuin hengitellä syvään ja toistella mielessään kärsivällisyyttä. 

Edessä siis vielä hyvä matka niin fyysistä kuin mielen toipumista koko tapahtumasta. Hormonit eivät tietenkään asiaa helpota, mutta kumppanin, perheen ja ystävien tuki kyllä. Yhdeksi parhaimmista avuista olen huomannut muiden synnyttäneiden naisten kanssa naurun kaikille mahdollisille vaivoille. Oli miten oli, jos tätä lukee joku synnyttävään menevä tai asiaa pohdiskeleva/toipumassa oleva nainen, niin ei hätää -kyllä siitä selviää, anna mielelle ja keholle aikaa, ota kaikki apu vastaan. <3

Share

Pages