Ladataan...
Tuplakko

Luin paljon eri vinkkejä, mitä ottaa sairaalaan mukaan, kun laskettu aika alkoi lähestymään. Halusin ehkä jonkun asian, johon minä pystyin täysin vaikuttamaan ja hallitsemaan. Helpotti todella ajatus siitä, että olin mielestäni pakannut valmiiksi mukaan kaiken tarpeellisen. Että näillä jutuilla nyt selviän mestarin lailla voittajana hymyillen koko hommasta. Noh. Ehkä se ei ihan niin mennyt, ja moni juttu olikin ihan tarpeeton, mutta haluaisin tässä tuoda oman pienen listauksen siitä, mistä oli iloa sairaalassa ennen synnytystä, synnytyksessä ja sen jälkeen. 

Ennen ja jälkeen synnytystä omat turhakkeet & arvokkaimmat jutut

Kynnet: Olisin kovasti halunnut mennä vielä vikalla viikolla jalkahoitoon, koska kauhistutti ajatus siitä, että kätilö ja lääkärit katselevat siellä koppuraisia kantapäitäni. En ehtinyt ja ei haitannut yhtään. Sen sijaan mieltä piristi, kun ennen lähtöä mies lakkasi minun varpaankynnet kultaisimmalla glitterilakallani :) Niitä oli mukava katsella, ja synnytyksen jälkeen muistan ensimmäisessä suihkussa kätilön kehuneen niitä yrittäessään viedä ajatuksiani pois jalkovälistä. Toimi. Samoin lakkasin kädet toisella glitterilakalla, koska ajattelin, että se ei ainakaan kulu pois edes viikossa. Nyt alkaa jo vähän näyttää hurjalta yli kahden viikon jälkeen, enkä todellakaan jaksa alkaa niitä hinkkaamaan pois vaipan vaihtojen välissä, mutta sairaalassa ollessa niistäkin sai voimaa. 

Vaatteet: Pakkasin mukaan omat yöpuvut, sukat, alusasut, housut, kotiinlähtövaatteet, aamutakin jne. Näistä käytin ainoastaan imetysrintsikoita, kun maito nousi kolmantena päivänä synnytyksen jälkeen ja tuntui, että painovoima veti betonitisseillä selkääkin ihan kyyryyn, auts; ja yöpuvun latoin lähtiessämme kotiin. Muuten olin erittäin tyytyväinen sairaalan vaatteisiin, lähinnä yöpukumekkoon ja alkkareihin. Hikoilu oli sen asteista, että en juuri pitänyt edes sairaalan aamutakkia tai sukkia.

Ruoka: Itse olen niin perso ruoalle ja kaikenmaailman herkuille, että mielipaha unohtuu joskus kuin silmänräpäyksessä kunhan saan suuhuni täydellisen yhdistelmän hedelmä+salmiakki Missä X -karkkeja, juotua kylmän päärynä tripin tai syötyä puoli pussia pandan lakritsia. Sen sijaan ostamani luumupussit jäivät syömättä, koska sairaalassa kyllä huolehditaan, että vatsa lähtee toimimaan joko luumunektarilla tai lääkkeillä. Mitä pidempään olet sairaalassa, sitä suurempi merkitys mielestäni ruoalle tulee. 

Meikkipussi: Kuvittelin meikkaavani itseni joka päivä, todellisuudessa vain kotiinlähtöpäivänä kaivoin esille peitevoiteen ja ripsarin. Toki jos koet, että meikattuna olosi todella kohenee, niin silloin tämä voisi olla tärkeäkin lisä! Meikkien sijaan suihkusaippua oli se, josta tuli ihanuus ja hymy huulille. Ai että kun sai käydä lämpimässä suihkussa, rentouttaa kipeitä lihaksia ja käyttää taivaallisen tuoksuista saippuaa.  

Nukkumisapu: Jos olet herkkä nukkuja suosittelen ottamaan mukaan silmälaput, koska hoitajat saattavat käydä useamman kerran yössä tarkistamassa esim. huonekaverin tilannetta ja valot menevät päälle ja pois. Samoin korvatulpat voivat olla tarpeen. 

Synnytyksessä

Kumppani: Jos joku auttoi, niin se oli puolisoni. Tuntuu, etten olisi ilman selvinnyt. Olen sellainen joka menee helposti paniikkiin, pelästyy ja itkee, joten synnytyksessä välillä kun tuntui, että järki menee, ainut joka sai minut rauhoitettua oli puoliso. Ei siinä sen kummempaa tarvitse kuin halauksen, silityksen, kädestä pidon ja vakuuttelun siitä, että kyllä sää tähän pystyt. Mies myös antoi mehulasia pillillä kun tarvitsi, kivuttomina aikoina yritti naurattaa ja pelottavina hetkinä pysyi rauhallisena. Toki puolison tuki on ollut myös äärettömän tärkeä näin jälkikäteen kun on ollut kipeä, saamaton ja huono äiti olo (kyllä, senkin voi jo kokea ensimmäisinä päivinä). Puolison sijasta saman avun saa toki parhaalta ystävältä, omalta äidiltä, ihan keltä vain rakkaalta johon luotat eikä haittaa vaikka tulee pierut jos kakatkin hänen edessään. 

Huulirasva: Jep. Siinä huohottaessa huulet tosiaan kuivuu koko ajan ja rasvan laitto tuntuu taivaalliselta.

Itse murehdin ennen synnärille lähtöä, että kun emme sittenkään ehtineet tekemään omaa soittolistaa saliin, jossa oli mahdollisuus viedä oma cd tai usb. Omalla kohdalla sillä ei ollut niin mitään merkitystä, koska en todellakaan keskittynyt taustalla kuuluvaan musiikkiin. Onneksi en käyttänyt tunteja listan kokoamiseen ja tallentamiseen. Plus, sama lista olisi saanut pyöriä aivan liian monta kertaa salissa olon aikana... 

 

Siinä omat ajatukseni. Lyhyesti sanottuna neuvoisin ottamaan mukaan kaikkea mistä tulee itselle hyvä mieli, ja jotka eivät vaadi sinänsä itseltä mitään tekemistä tai vaivaa :) 

Share

Ladataan...
Tuplakko

En ole ehtinyt päivittämään muutamaan viikkoon, arvaatte varmaan miksi. Ennen synnytystä kun luin näitä kertomuksia arvostin, jos joku mainitsi jo alkuun mitä on tuleva. Joten varoitan nyt samoin: älä lue, jos synnytyksesi on vielä edessä tai ajatus ahdistaa.

Sairaalassa jatkettiin siis cytoteceilla vielä toinen ja kolmaskin päivä. Kolmantena päivänä pillerit laitettiin sisäkautta ja vaikutus olikin voimakkaampi, illalla viimeinen pilleri jäi laittamatta koska vatsa kovettui lähes koko ajan. Oli puhetta, että jos aamuun mennessä mitään ei tapahdu lähden joko päiväksi kotiin tai mietitään leikkausta. Helpotti. Ajattelin, että kyllä sittenkin mennään sektioon.

Sain nukahdettua ihan hyvin muutamaksi tunniksi kunnes heräsin 1.30 lapsiveden lirumiseen sänkyyn. Voi paska oli ensimmäinen ajatukseni. Ei suinkaan helpotus kolmen päivän käynnistelyjen jälkeen, vaan mielipaha ja pelko tulevasta. Nyt se sitten alkoi. Ei leikata. Loppui tämä leppoisa hotelli/sairaala elämä. Ilmoitin hoitajalle, joka totesi tilanteen ja sanoi, että mene takaisin nukkumaan. Yritin saada unta, mutta tunnin sisällä alkoivat jo kipeät supistukset 5min välein. Lähdin haamuilemaan tyhjille käytäville ja yritin pysyä rauhallisena. Hengitellä kivun läpi, ratsastaa sillä aallolla, ja mitä näitä hulluuksia nyt on. En soittanut miehelleni, ajattelin, että parempi antaa levätä viimeinen yö. 

Neljän tunnin jälkeen, 6.30, kivut olivat niin kovat, että pyysin hoitajalta jotain helpotusta. Sanoi, että aamuvuorolainen tulee sitten seitsemältä heti tarkistamaan tilanteen ja sillä välin voisin mennä lämpimään suihkuun. Suihkuttelin tulikuumalla vedellä vuoroin alavatsalle ja vuoroin selälle, koska kipu tuntui ympäriinsä. Itkin ja yritin hengittää. Mies tuli seitsemältä. 7.30 tuli aamuvuoron hoitaja joka tarkisti tilanteen, kohdunsuu oli auki 3cm. Hän neuvoi pakkamaan tavarat ja lähtemään synnytyssaliin. Osastolla oli niin täyttä, että kätilöt päättivät paremmaksi siirtää jo näin ajoissa synnärille, normaalisti käsittääkseni tuossa vaiheessa vielä oltaisiin osaston puolella/kotona. 

Salissa aloitin heti ilokaasun hengittelyn. Kätilö ylisti, kuinka hienosti vedän sitä kaasua. Taito se on sekin. 

Kaasu auttoi hyvin ainakin ensimmäisen tunnin. Kipua tuntui, mutta se oli ihan siedettävää. Hönkimisen jälkeen olo oli aina vähän kuin aikoinaan aivan viime minuuteilla baarissa. Sekava, päässä pyöri, mutta vielä ei oksettanut. Eli ihan jees. Välillä makasin sängyllä, välillä kiikuin keinutuolissa. Kaksossynnytyksissä ei juuri saa kokeilla eri asentoja, saati kylpyä/saunaa, koska molempien vauvojen sykkeitä pitää seurata koko ajan. 

Muutaman tunnin jälkeen kätilö vielä lisäsi kaasun määrää ja antoi kipupiikin, mutta kun nekään eivät hetken päästä riittäneet kutsuttiin paikalle anestesialääkäri ja sain epiduraalin. Muistan kuinka siinä vaiheessa jo tärisin kauttaaltaan, en tiedä johtuiko se kivusta, jännityksestä, pelosta, väsymyksestä vai mistä, mutta aivan holtitonta koko vartalon hytkyntää. Lääkäri sai onneksi kuitenkin laitettua epiduraalin hienosti, ei sattunut, suosittelen lämpimästi!

Epiduraalin laiton jälkeen nukahdin tunniksi. Kätilö vaihtui ja kipujen palatessa n. 3h välein lisättiin epiduraaliin kipu- ja puudutusainetta. Toimi kuin unelma. Samaan aikaan sain oksitosiini-tippaa supistuksia tiheyttämään, sitä jouduttiin jatkuvasti ottamaan pois ja laittamaan takaisin A-vauvan sykkeiden laskun takia. Se pelotti, vaikka kätilö hoitikin homman koko ajan hienosti ja rauhallisesti. 

Kolmannen kätilön tullessa vuoroon (tässä vaiheessa oltu synnytyssalissa jo 12h) epiduraalin vaikutuksen vähän haihduttua hän totesi, että kokeillaan nyt hetki ihan vain tuntea sitä kipua kunnolla jotta nämä supistukset tästä tiuhenisivat... Tiuhenivat hetkessä niin, ettei supistuksien välillä ehtinyt kuin haukkoa henkeä ja järki meinasi mennä kivusta. Ei auttanut kaasu, ei kiikkutuoli. Epiduraalin kautta ei saanut enää antaa kipulääkettä, joten kätilö laittoi pelkkää puuduttavaa, joka ei enää juuri toiminut. Itkin hervottomana ja mietin, että tätäkö se nyt on, mikään ei vie enää tätä helvetillistä kipua pois. 

Muistaakseni puolen yön aikoihin paikalle pyydettiin lääkäri laittamaan spinaalipuudutusta. Vedin kaasua minkä pystyin, jotta selvisin siitä toimenpiteestä. Helpotus kesti melkein tunnin, jonka jälkeen alkoivat uudet kivut. A-vauva oli jo laskeutunut hyvin, mutta oli virhetarjonnassa kasvot ylöspäin, lääkäri totesi vain, että vähän vaikeampi on työntää ulos, mutta kyllä tästä selvitään. Sain vielä kohdunkaulalle puudutuspiikin ja sitten alettiin ponnistamaan. 

Ja ponnistettiin. 

Ja lisää. Ajantaju meni, mutta papereista näkyy, että A-vauvan ponnistusvaihe kesti 1,5h. Puoltoistatuntia! Voimien loppumisen ja virheasennon takia jouduttiin auttamaan imukupilla pois. Muistan kuinka ennen ponnistuksen aloitusta itkin vielä, että jos saisinkin sektion. Kätilö vakuutti, että kuule nyt on jo pahin ohi, ei se ponnistus ole mitään. On se. Tuntui todella, että sitä repeää kahtia ja minulla ainakin iski kauhun tunne siitä, kun tunsi jalkojen välistä vauvan puskevan... Lisäksi ponnistusten välillä saattoi olla useampikin minuutti, eikä se ole mitenkään kivutonta hengailua.

A-vauva syntyi puoli neljän aikaan ja alkoi heti huutamaan. Muistan kysyneeni hädissäni onko hän ihan normaali, kun imukupista oli jäänyt niin valtava jälki suoraan otsalle. Etukäteen olin kuvitellut itkeväni onnesta yhdessä mieheni kanssa siinä seesteisessä hetkessä. En itkenyt onnesta, en halunnut vauvaa rinnalle vaan kauhuissani huusin, että en jaksa enää sitä toista ponnistaa ulos ja vielä perätilassa. "Jaksat jaksat". Teki mieli lähteä juosten kotiin.

Yksi kätilö tarrautui vatsaani kiinni ja ohjasi B-vauvaa oikealle reitille. Ponnistus alkoi jälleen, mutta tällä kertaa kesti vain vartin verran. Tunsin kuinka repesin ja vauva tuli velttona ulos. Hän ei hengittänyt, joten hänet vietiin samantien teholle. Siinä tilanteessa en jotenkin edes tajunnut sitä. Huusin vain, että "sattuu, sattuu, sattuu..." ja itkin. Pian meille tultiin ilmoittamaan, että B-vauva voi jo hyvin, hengittää hienosti ja virkosi, mutta jää vielä silti teho-osastolle tarkkailuun. A-vauva oli miehen sylissä kapaloituna ja minusta alettiin vetää istukkaa pois. Se lähti suht nopeasti ja oli kyllä vaikuttavan näköinen. 

Tämän jälkeen alkoi taas mahdoton kaasun vetäminen ja alapään ompelu. Vaikka papereista näkyy, että sain paikallispuudutteen ja todella hengitin sitä kaasua niin, että olin jo aivan pöllyissä, muistan kuinka tunsin neulan ja langan menevän läpi. Tikkejä ei laskettu, mutta 2. asteen repeämä tuli ja todella paha turvotus. Käytännössä koko alaosa oli kolminkertainen. 

Saimme jäädä saliin aamuun asti, koska olin niin heikossa kunnossa. Tärisin kauttaaltani, hemoglobiini laski myös hurjasti ja kivut jatkuivat ompelun jäljiltä. Sain päälle lämpöpeittoa ja kanyylin kautta kipulääkettä. 

Noin kahdeksan aikaan aamulla meille tuotiin aamupala, kävin pikaisesti suihkussa ja lähdimme sängyn kanssa vastasyntyneiden teho-osastolle jossa näin ensikerran kunnolla B-vauvan. Hänelle oli laitettu happiviikset ja nenä-mahaletku, mutta muuten oli kuulemma hyvävointinen. Sovittiin, että A-vauva jää myös sinne ikäänkuin toisen kaveriksi, koska emme olleet saaneet perhehuonetta enkä pystyisi yksin hoitamaan siinä kunnossa toisesta vauvasta.

3 päivää käynnistystä ja 28h synnytystä.

Synnytys minulle oli epäilemättä elämäni kauhein kokemus, toki samalla myös aivan uskomattomalla tuloksella. Lääkäri totesi myös seuraavana päivänä käydessämme asiaa läpi, että oli todella vaikea synnytys ja tavallaan kaikki mikä voi mennä "vikaan" tai vaikeuttaa asiaa minun kohdallani tapahtui. Samoin toipuminen tulee kestämään viikkoja repeämän ja todella pahan turvotuksen takia, jota lääkärikin ihmetteli. Toteen kävi ei nyt pahin mahdollinen skenaario, mutta rankin mahdollinen onnellisella lopulla.

Silti, kaiken logiikan ja tilastojen mukaan, sinulla, seuraava synnyttäjä, menee paljon paremmin! Synnyttäneiden osasto oli täynnä iloisia naisia jotka kärräilivat kääröjään pitkin käytäviä hymyillen. Ei auta yhden kauhean kokemuksen takia jättää hommaa tekemättä, mutta on hyvä lähteä synnyttämään sillä mielellä, että tosiaan ihan mitä vaan voi tapahtua, eikä auta muu kuin luottaa ammattilaisiin.

Share

Ladataan...
Tuplakko

Siitä se lähti.

Lauantaiaamuna soitettiin synnärin ovikelloa ja meidät toivotettiin tervetulleeksi. Osastolla oli hiljaista ja rauhallista. Kätilö ohjasi käyrille ja samalla tarkastettiin muutkin tiedot ja printattiin minulle ranneke. Apua mikä jännitys. Mies nukahti jo siinä hetkessä ensimmäistä kertaa tuoliin. 

Tässä sykkeet suht perusluokkaa molemmilla, mutta usein B:llä vielä laukkaa 180 kun mahtuu vielä siellä potkimaan paremmin kuin veljensä. 

Tästä kätilö ohjasi huoneeseen ja neuvoi odottelemaan ihan rauhassa, että seuraava kätilö tulee kellonlyömällä tuomaan ensimmäistä annosta käynnistämispillereistä. Asetuttiin kodiksi, koska huoneessani ei ole ketään muuta (kuulemma yrittävät näin toimia monikkosynnytyksissä ja vautsi tuntuu kyllä luksukselta). Pian uusi kätilö tulikin esittäytymään ja antoi ensimmäisen annoksen cytotecia. Jäin sängylle jännittyneenä odottamaan seurauksia. 

Sain pitää omat vaatteet päällä ja olla ihan rauhassa, lähteä kävelemään lähinnä sairaalan sisällä, koska melkein joka tunniksi oli ohjelmaa (verinäyte, käyrittely, seuraava pilleri, ruokailu jne.). Vatsa kovettui tiheään tahtiin ja välillä tuntuikin supistuksia, mutta vielä kovien menkkakipujen kaltaisia, joten ei hätää. Kävin tyytyväisenä syömässä kun kuulutus kävi ja katseltiin miehen kanssa hauskimpia kotivideoita. Illalla kahdeksan aikaan mies lähti yöpaikkaansa aivan tähän sairaalan lähelle serkkuni kämppään ja minä jäin vielä käyrille. Supistukset eivät olleet kovia, mutta juuri sen verran kiusaa etten saanut unta, joten kahden aikaan yöllä pyysin paracetamolin kuten neuvottiin ja loppuyö meni ihan ok. Aamulla kuudelta taas uusi tupla-annos cytotecia ja jännittämään. 

Lääkäri ennusti perjantaina homman kestävän ainakin kolme päivää, sen jälkeen arvioidaan tilanne uudelleen mikäli edistystä ei tapahdu. Yritän olla turhaa miettimättä ja nauttia, kun vielä ei satu niin kauheasti, että ehtii arvostaa tätä ainutlaatuisa sairaalavisiittiä. Tänään vaihdoinkin jo sairaalamekon päälle, ne valuvat tuubisukat ja mummoalkkarit, pääsee vielä vähän enemmän tunnelmaan.

Otin mukaan omat tohvelit piristämään mieltä. 

Kaikki kätilöt ovat olleet todella ystävällisiä ja tukevia (reilun vuorokauden sisällä osunut jo neljä), huone on mukava ja tilava, suihkussa ihana lotrata ja laittaa sairaalan puhtaat vaatteet päälle. Joku muu tekee ruoan, siivoa, pesee pyykit ja huolehtii vauvoista. Vielä ainakaan ei ahdista yhtään täällä olo. Välillä syön pienessä kahvihuoneessa ja siellä näkee muita käynnistettäviä supistusten kourissa, toisia pelaamassa korttia koska mitään ei vielä tunnu ja sitten ne onnekkaat joilla on jo urakka takana ja pieni käärö sängyssä pöydän vieressä. On tämä aivan oma maailmansa.

Vielä urakka jatkuu, rehellisesti sanottuna toivon, ettei käynnistyisikään ja pitäisi leikata. Ei varmaan se yleisin toive, mutta olen edelleen niin kipupelkoinen, vaikka täällä onkin alusta asti kyllä tuntunut, että hyvää huolta pidetään ja hienosti hoidetaan... Ei auta kuin hyväksyä, että ei ole homma omissa käsissä, joten tulee mitä on tullakseen. 

Olen huomannut, että monelle taas tämä käynnistys on se kauhein mahdollinen asia, ja voin kyllä sanoa tähän astisella kokemuksella, että ei tämä niin kauheaa ole. Minua ainakin helpottaa, että ainakin nyt seurataan todella tiuhaan miten vauvat voi ja ollaan koko ajan turvallisen lähellä apua (asun 80km päässä sairaalasta), kivunlievitykset ehtii saada mieluiset kunhan pyytää. Joillakin toki lääkkeet vaikuttavat heti todella voimakkaasti ja varmaan tuntuu, ettei kroppa meinaa pysyä mukana, mutta usein myös näin, että pikkuhiljaa kypsytellään tulevaan.  

Voi olla, että seuraavassa päivityksessä jo kuvailen uusia kipuja ja vauvojen tuloa maailmaan. Tai sitten seuraavan päivän netflix satoa :) 

Share

Pages