Ladataan...
Tuplakko

 

Aika tosissaan juoksee vauva-arjessa räpiköivällä. Eilen tuli vauvoille täyteen 6 viikkoa. Käytiin neuvolalääkärillä, jossa katsottiin mielestäni ihan samat asiat kuin normaalistikin neuvolassa... Pojat kasvaa, syö paljon ja nukkuu jos nukkuu.

Joka päivä on uuden oppimista, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, meille ja vauvoille. En olisi ikinä kuvitellut tihuttavani rintamaitoa toisen silmään rähmimisen helpottajaksi (toimi! mutta kostuttakaa esim. pumpuli maitoon ja sillä pyyhkikää silmä älkääkö yrittäkö sihdata suoraan tissistä silmään kuten me aluksi :D), sama tavara toimii myös muuten rään pehmittäjänä, jos on oikein kunnon klimppi tukkona. Kakka on meillä päivien 1. puheenaihe, tuliko kova, pehmeä, mikä väri ja mikä haju. Vatsavaivat ovat valitettavasti tulleet jo tutuksi, apuun on otettu maitohappobakteerit, käyty vauvavyöhyketerapiassa ja opeteltu kotona myös hieromaan kevyesti vatsaa, eli tekemään "kakkajumppaa". Samasta syystä aina kun jompi kumpi röyhtäisee molemmat sanovat jo yhteenääneen helpottuneesti "hyväää, toosi hienosti"... 

Huutoon on toisella tullut sekaan jo vähän kirkumista, mukavaa vaihtelua. 

Nukkumisesta on täälläkin tullut oikein murheenkryyni. Ensimmäiset viikot molemmat nukahtivat niin nätisti pinnasänkyyn ja samoin köllivät siellä välillä silmät auki rauhallisesti, ajattelin jo, että mehän päästiin helpolla. Siitä onkin menty hidasta mutta tasaista alamäkeä. Pian sänky ei enää kelvannut ja siirryttiin rattaissa nukuttamiseen myös öisin. Se toimii vieläkin suuren ajasta ihan ok kunhan jaksaa tuuditella hyvän aikaa. Ees taas hytkyttäminen tulee jo niin selkäytimestä, että eilen kaupassa ollessani keksihyllylle pysähtyessäni jatkoin kärryjen vetelyä...

Mutta nyt on illat alkaneet olla yhtä itkua ja kitinää 8-1 välillä, ja se jos joku väsyttää. Kumpikin ollaan kädet kiinni vauvoissa, jos ei yksi huuda niin sitten toinen ja välillä kumpikin. Asentoa vaihdellaan, kävellään ympäri taloa, hyssytellään ja keinutellaan, yritetään tuttia ja eilen ostettiin semmoinen värisevä sitteri ja nyt juuri tilasen koliikkikeinun. Kaikille näille härpäkkeillekin aiemmin vaan nauroin, mutta kyllä useamman peräkkäisen 3h yöunen jälkeen on oikeasti aivan sama mitä tekee kunhan ne saisi edes hiljaiseksi. Apuun on otettu myös viini ja suklaa, lasillinen rentouttaa jo mukavasti ja jaksaa välillä taas hymyillä kumppanille ja vitsailla koko kauheudesta. Olisko jollakin jotain kikka kolmosta tähän touhuun? 

Oma mieliala vaihtelee aika hurjasti, luulen, että enemmän väsymyksen kuin hormonien takia. Monet kerrat on jo itketty vauvan kanssa tai yksin suihkussa väsymystä ja turhautumista. Tähän asti kuitenkin niin oma pahaolo kuin vauvankin on onneksi mennyt ohi, kunhan on saanut itkut itkettyä, nukuttua ja syötyä vähän. Silti koen, etten vieläkään ole jotenkin täysin kiintynyt vauvoihin, kuten ajattelen, että äidin kuuluisi. Se välillä myös tuskastuttaa ja surettaa. Luulen sen johtuvan kuitenkin alun vaikeuksista ja nykyisestä unen puutteesta. En vain jaksa edes pysähtyä ihailemaan vauvojani kuten muut, jotenkin jää se vauvoista nauttiminen ihan pois kun yrittää vaan jaksaa ja selviytyä näiden kanssa. Niiden söpöys kyllä hetkellisesti koskettaa varsinkin kun vieraat ihailevat ja kehuvat, silloin tuntuu, että haluiaisi pörhistellä rintamusta het niin kuin riikinkukko. Meikän vauvat ja ihan ite tein! 

Summa summarum elellään vauvavuoristorataa jonka kyydistä ei vielä pääse pois vaikka välillä tekisikin mieli. Kuitenkin lohduttaa ajatus, että muutaman kk päästä viimeistään helpottaa jahka yöt menisi paremmin ja oma kunto ja keho palautuisi. 

Share

Ladataan...
Tuplakko

Yksi googletelluimpia juttuja itsellä oli loppuraskaudesta synnytyksen lisäksi siitä toipuminen. Janosin kuvia ja tietoa mistä kaikesta toivun ja millä aikataululla. Ehkä etsin siitäkin tiedosta jotain lohdutusta ja varmuutta niin uuteen ja epävarmaan asiaan. Koko raskaus on mitä mullistavin juttu omalle keholle, luonnollisesti myös sen jälkeinen aika, ja välillä on vaikea hyväksyä että oma kontrolli itsestä on todella rajallinen. 

Synnytyksessä, toipumisessa, vauva-arjessa ja kaikessa tässä on kokemukset niin yksilöllisiä, että mahdoton sanoa miten kenelläkin menee. Kuitenkin, minua ainakin auttoi lukea mahdollisimman monia erilaisia kokemuksia ja ymmärtää, että kaikesta sitä voi selvitä voittajana ja asiaan kuin asiaan on monta ratkaisua/hoitotapaa, eikä ole yhtä ainoata oikeaa, kukin tavallaan. 

Raskauden aikana itselle tuli 25kg, nämä kilomäärätkin ovat niin hurjan yksilöllisiä, että vähän edes turha mainita, mutta jos siitä on jollekin lohtua ;) Sairaalaan jäi 12kg ja sen jälkeen en ole kotona nyt kuukauden aikana itseäni juuri punninnut. Vatsa pömpöttää ja muutenkin on vielä todella iso ja vieras olo omassa kropassa, mutta ei auta muu kuin luottaa siihen, että kyllä ne sieltä sulaa pois ajan kanssa ja kunhan tästä tokenee. Käytän tukevampia korkeavyötäröisiä alkkareita, niin on huomattavasti mukavampi olla. Raskauden aikana ostamani "korsetti" tätä varten olikin epämukava koska on liian pitkä minun keskivartalolleni, muuten kyllä käyttäisin jo ihan selänkin tueksi. Vatsan lisäksi synnytyksen jälkeen myös lantio vaikuttaa levenneen aika paljon, koska raskauden aikana hyvin mahtuneet alkkarit jäävätkin puoleen väliin peppua :D Se todella yllätti. Vaikka sinänsä ihan järkeen käypää, koska lantion on tehtävä tilaa syntyville vauvoille.  

Minulle tuli 2. asteen repeämä jonka parantumista hidasti todella paha turvotus. Ensimmäisen viikon tuntui, etten enää ikinä kävele, istu, nauti elämästä saati mistään intiimistä. Olo oli todella todella kipeä, turha sitä on kaunistella. Vessassa käynti kauhistutti ja tikkien repeäminen pelotti. Sairaalassa sain vahvempia kipulääkkeitä ja kotona jatkoin yli kaksi viikkoa burana+panadol 3x päivässä. Ensimmäinen viikko kotonakin meni usein itkiessä, kun en voinut istua pitelemään vauvoja vaan piti koko ajan seistä, joka tietenkin väsytti entisestään. Sängystä nouseminen oli todella suuri suoritus, samoin autoon meno. Mutta niin vaan siitäkin lähti paranemaan. Reilun kahden viikon jälkeen kävimme imetyspolilla Seinäjoella ja meille osui sama kätilö joka oli synnytyksessäkin. Visiitti kesti yli 2 tuntia ja saimme paljon neuvoja ja tukea! Samalla kätilö tarkasti alapään tilanteen ja helpotuksekseni totesi, että hyvältähän siellä näyttää. Muutama tikki oli vielä sulamatta, mutta niiden aukeamista ei tarvitsisi kuulemma enää pelätä. Vasta sen jälkeen tajusin kuinka paljon asia oli minua pelottanut ja huolettanut, kun autolle kävellessämme hymy oli korvissa asti -sain taas istua. Hoitona oli siis kipulääkkeet ja runsas suihkuttelu lämpimällä vedellä, tarvittaessa välillä jäisiä siteitä pöksyihin helpottamaan. Kuukauden jälkeen on jo suht normaali olo. Edelleenkään ei ole mielessä antaa miehen lähestyä sitä aluetta, mutta ajatus siitä tuntuu sentään mahdolliselta joskus tulevaisuudessa. Lantionpohjanlihaksia olen yrittänyt harjoittaa esim. aina suihkussa ollessa, jottei asia unohtuisi. Aluksi niitäkin oli vaikea tunnistaa uudelleen, mutta kyllä nekin sieltä taas löytyy!

Ensimmäiset viikot olo oli yleisesti kuin rekan alle jääneellä. Jokaista lihasta särki, olo oli heikko ja kipeä. Kunto on edelleen minulla toki onneton koska olin niin monta kuukautta jo liian iso jaksamaan yhtään mitään, mutta vaunulenkeillä ollaan jo käyty, siitä se lähtee. Välillä turhauttaa, mutta yritän muistuttaa itseäni olemaan kärsivällinen ja armollinen itselleni ja kropalleni, joka on kokenut ja selvinnyt niin perustavanlaatuisen mullistavasta asiasta. 

Henkisestä toipumisesta sen verran, että ainakin itsellä vaikutti todella paljon ensimmäiset viikot se, että oli niin kipeä. En ollut osannut ajatella, että tulen sairaalasta takaisin vielä kömpelömpänä kuin mitä sinne lähdin. Ihan arkiset asiat vaativat hirveästi ponnisteluja, aikaa ja hampaan puremista. Sehän ketutti, itketti, väsytti ja vaikka mitä. Veti mielen todella matalaksi olla niin avuton, vaikka onneksi mies olikin ekat päivät kotonakin vielä ikään kuin äiti+isä ja omat vanhemmat auttoivat myös. Oma peilikuva vaikutti myös masentavan, vaikka siitäkin olin itseäni tsempannut etukäteen, että minä en sitten semmoista turhaa murehdi. Vaan kyllä sitä murehdin, eikä siihenkään auta kuin hengitellä syvään ja toistella mielessään kärsivällisyyttä. 

Edessä siis vielä hyvä matka niin fyysistä kuin mielen toipumista koko tapahtumasta. Hormonit eivät tietenkään asiaa helpota, mutta kumppanin, perheen ja ystävien tuki kyllä. Yhdeksi parhaimmista avuista olen huomannut muiden synnyttäneiden naisten kanssa naurun kaikille mahdollisille vaivoille. Oli miten oli, jos tätä lukee joku synnyttävään menevä tai asiaa pohdiskeleva/toipumassa oleva nainen, niin ei hätää -kyllä siitä selviää, anna mielelle ja keholle aikaa, ota kaikki apu vastaan. <3

Share

Ladataan...
Tuplakko

Luin paljon eri vinkkejä, mitä ottaa sairaalaan mukaan, kun laskettu aika alkoi lähestymään. Halusin ehkä jonkun asian, johon minä pystyin täysin vaikuttamaan ja hallitsemaan. Helpotti todella ajatus siitä, että olin mielestäni pakannut valmiiksi mukaan kaiken tarpeellisen. Että näillä jutuilla nyt selviän mestarin lailla voittajana hymyillen koko hommasta. Noh. Ehkä se ei ihan niin mennyt, ja moni juttu olikin ihan tarpeeton, mutta haluaisin tässä tuoda oman pienen listauksen siitä, mistä oli iloa sairaalassa ennen synnytystä, synnytyksessä ja sen jälkeen. 

Ennen ja jälkeen synnytystä omat turhakkeet & arvokkaimmat jutut

Kynnet: Olisin kovasti halunnut mennä vielä vikalla viikolla jalkahoitoon, koska kauhistutti ajatus siitä, että kätilö ja lääkärit katselevat siellä koppuraisia kantapäitäni. En ehtinyt ja ei haitannut yhtään. Sen sijaan mieltä piristi, kun ennen lähtöä mies lakkasi minun varpaankynnet kultaisimmalla glitterilakallani :) Niitä oli mukava katsella, ja synnytyksen jälkeen muistan ensimmäisessä suihkussa kätilön kehuneen niitä yrittäessään viedä ajatuksiani pois jalkovälistä. Toimi. Samoin lakkasin kädet toisella glitterilakalla, koska ajattelin, että se ei ainakaan kulu pois edes viikossa. Nyt alkaa jo vähän näyttää hurjalta yli kahden viikon jälkeen, enkä todellakaan jaksa alkaa niitä hinkkaamaan pois vaipan vaihtojen välissä, mutta sairaalassa ollessa niistäkin sai voimaa. 

Vaatteet: Pakkasin mukaan omat yöpuvut, sukat, alusasut, housut, kotiinlähtövaatteet, aamutakin jne. Näistä käytin ainoastaan imetysrintsikoita, kun maito nousi kolmantena päivänä synnytyksen jälkeen ja tuntui, että painovoima veti betonitisseillä selkääkin ihan kyyryyn, auts; ja yöpuvun latoin lähtiessämme kotiin. Muuten olin erittäin tyytyväinen sairaalan vaatteisiin, lähinnä yöpukumekkoon ja alkkareihin. Hikoilu oli sen asteista, että en juuri pitänyt edes sairaalan aamutakkia tai sukkia.

Ruoka: Itse olen niin perso ruoalle ja kaikenmaailman herkuille, että mielipaha unohtuu joskus kuin silmänräpäyksessä kunhan saan suuhuni täydellisen yhdistelmän hedelmä+salmiakki Missä X -karkkeja, juotua kylmän päärynä tripin tai syötyä puoli pussia pandan lakritsia. Sen sijaan ostamani luumupussit jäivät syömättä, koska sairaalassa kyllä huolehditaan, että vatsa lähtee toimimaan joko luumunektarilla tai lääkkeillä. Mitä pidempään olet sairaalassa, sitä suurempi merkitys mielestäni ruoalle tulee. 

Meikkipussi: Kuvittelin meikkaavani itseni joka päivä, todellisuudessa vain kotiinlähtöpäivänä kaivoin esille peitevoiteen ja ripsarin. Toki jos koet, että meikattuna olosi todella kohenee, niin silloin tämä voisi olla tärkeäkin lisä! Meikkien sijaan suihkusaippua oli se, josta tuli ihanuus ja hymy huulille. Ai että kun sai käydä lämpimässä suihkussa, rentouttaa kipeitä lihaksia ja käyttää taivaallisen tuoksuista saippuaa.  

Nukkumisapu: Jos olet herkkä nukkuja suosittelen ottamaan mukaan silmälaput, koska hoitajat saattavat käydä useamman kerran yössä tarkistamassa esim. huonekaverin tilannetta ja valot menevät päälle ja pois. Samoin korvatulpat voivat olla tarpeen. 

Synnytyksessä

Kumppani: Jos joku auttoi, niin se oli puolisoni. Tuntuu, etten olisi ilman selvinnyt. Olen sellainen joka menee helposti paniikkiin, pelästyy ja itkee, joten synnytyksessä välillä kun tuntui, että järki menee, ainut joka sai minut rauhoitettua oli puoliso. Ei siinä sen kummempaa tarvitse kuin halauksen, silityksen, kädestä pidon ja vakuuttelun siitä, että kyllä sää tähän pystyt. Mies myös antoi mehulasia pillillä kun tarvitsi, kivuttomina aikoina yritti naurattaa ja pelottavina hetkinä pysyi rauhallisena. Toki puolison tuki on ollut myös äärettömän tärkeä näin jälkikäteen kun on ollut kipeä, saamaton ja huono äiti olo (kyllä, senkin voi jo kokea ensimmäisinä päivinä). Puolison sijasta saman avun saa toki parhaalta ystävältä, omalta äidiltä, ihan keltä vain rakkaalta johon luotat eikä haittaa vaikka tulee pierut jos kakatkin hänen edessään. 

Huulirasva: Jep. Siinä huohottaessa huulet tosiaan kuivuu koko ajan ja rasvan laitto tuntuu taivaalliselta.

Itse murehdin ennen synnärille lähtöä, että kun emme sittenkään ehtineet tekemään omaa soittolistaa saliin, jossa oli mahdollisuus viedä oma cd tai usb. Omalla kohdalla sillä ei ollut niin mitään merkitystä, koska en todellakaan keskittynyt taustalla kuuluvaan musiikkiin. Onneksi en käyttänyt tunteja listan kokoamiseen ja tallentamiseen. Plus, sama lista olisi saanut pyöriä aivan liian monta kertaa salissa olon aikana... 

 

Siinä omat ajatukseni. Lyhyesti sanottuna neuvoisin ottamaan mukaan kaikkea mistä tulee itselle hyvä mieli, ja jotka eivät vaadi sinänsä itseltä mitään tekemistä tai vaivaa :) 

Share

Pages