Ladataan...
Turbulencia

Otettiin miehen kanssa ex tempore hotelliloma ensimmäisen hääpäivän kunniaksi. Huoneessamme oli ihana poreamme ja eilen kun saatiin vauva nukkumaan ja pulahdimme kylpyyn, sain päähäni että otamme romanttisen selfien. Voi kun pinterestissä ne kaikki kylpykuvat näyttävät niin kauniilta ja seesteisiltä. Asettelin Nikon kädet romattisesti ympärille ja itse pötköttelin viehkeästi Nikon päällä. Todellisuudessa Niko valitteli käsien puutumista ja itsellä olo oli kun valaalla rantavedessä pylly vesirajan yläpuolella. Ehkä meidän luonteissakin on jotain vinksallaan kun romattisista kuvista tuli tälläisiä, mutta ainakin oli ainenkin älyttömän hauskaa. Alan pikkuhiljaa epäilemään että kohta puolelta vuodelta kertyneet univelat alkavat nakertamaan meidän järkeä. Kas kun ei meillä käy enää vieraita.. Mutta tämä on sitä vauva-arjen romantiikkaa <3

Kun luovutin kuvaamisen suhteen, Niko kysyi: "Nytkö meistä tulee niitä miljonääri malleja?" Eli työtarjouksia otetaan ilmeisesti vastaan. 

Ladataan...

Ladataan...
Turbulencia

Oletko kuullut ne lukuisat toteamukset siitä, että kyllä ne raskauskilot lähtevät sitten imettämällä? Entä ne somen useat keskustelut kuinka sitä imettäessä vaan kuihtuu silmissä vaikka syö hirveästi? No kaikki vaan ei laihdu ja sille löytyy selitys.

Viimeisinä viikkoina Miloa odottaessa kun ylimääräisiä kiloja oli kertynyt jo turhan monta, etsin paniikinomaisesti tietoa siitä miten pääsisin niistä eroon vauvan tultua maailmaan. Kiloja kun oli kertynyt jo ennen raskauttakin ihan liikaa. Internetin ihmeellinen maailma tarjosi minulle lohtua, ne kilot karisevat imettämällä. Matemaattisestikkin se oli täysin järkeen käyvää; jos maidon tuottaminen kuluttaa 300-800 kcal vuorokaudessa niin syömällä ja liikkumalla normaalisti pitäisi raskauskilojen pian olla vain muisto. Netissä pyöriessäni kohtasin myös muutaman kirjoituksen kivikautisesta ”geenistä” joka joillain naisilla on. Tämä geeni varmistaisi vauvan ravinnon saannin niin, että keho ei luovu sinne varastoituneesta rasvasta, eli kyseinen imettäjä ei laihdu. Kuittasin silloin tämän geenin olemassaolon varmasti monen muun tavoin sillä, että sitä käytetään vaan puolustellakseen liikaa syömistä ja liikkumattomuutta, eli kalorivaje ei toteudu.

Koitti päivä kun meidän vauva syntyi ja seuraavana aamuna suihkuun mennessäni huomasin seinustalla vaa´an. Olin myös lukenut siitä kuinka ensimmäiset 10 kiloa jää sairaalaan, joten innosta puhkuen hyppäsin vaa´alle. Painosta oli tippunut 3 kg. Tuijotin vaakaa epäuskoisena, sillä vaikka vauva painoi vain 2,5 kg niin kyllähän lapsivesineen, turvotuksineen kaikkineen painon olisi pitänyt tippua enemmän. Samana päivänä sairaalapaitani alkoi uiskenteleman vähän väliä maidossa kun maito nousi rytinällä ja seuraavana aamuna vaaka näytti turvonneiden tissien kanssa taas liki samaa kun sairaalaan mentäessä. Olin pettynyt, mutta ajatukset olivat suurimmaksi osaksi vauvaonnesta yhtä hattaraa ja ajattelin vain, että kyllä se siitä sitten imetyksellä lähtee. 
 
Milo täyttää pian 6kk ja paino ei ole tippunut mihinkään. Olen välillä vahdannut syömisiäni kalorin tarkkuudella, olen kokeillut tiputtaa kaloreita ja olen kokeillut nostaa niitä, mutta paino ei liiku mihinkään. Olen lukenut katkeroituneena muiden huolia kuihtumisesta, puhunut asiasta neuvolasta ja jopa harkinnut imettämisen lopettamista. Viimeisin neuvolan kommentti asiaan oli että joillekin vaan käy niin ja että nyt täytyy vain ajatella että tämä on vain vaihe mikä pitää jaksaa. Kukaan ei ole osannut selittää mistä tämä johtuu. Miksi joillekin nyt vaan käy niin? Miksi kaikki ei laihdu imettämällä? Jos minun pitää tämä vaihe kestää, niin haluan edes tietää että miksi. Päätin ottaa asiasta selvää.
 
Prolaktiini nostaa maidon - ja lihottaa
 
Prolaktiini on hormooni joka vastaa maidon noususta ja tuotannosta. Maidontuotanto käynnistyy kun istukan synnyttyä estrogeenin ja keltarauhashormonin määrä äidin veressä vähenee ja aivolisäkkeen tuottaman prolaktiinin määrä lisääntyy. Jo raskauden aikana prolaktiinin taso nousee aina synnytykseen asti tasaisesti ja taso on viimeisellä kolmanneksella 700 - 5700 mIU/l. Voidaan sanoa että raskaus ja imetys nostavat äidin normaalin prolaktiini tason 10-20 kertaiseksi normaalista, ja normaalin viiteväli on 96-770 mIU/l. Mutta miten tämä sitten vaikuttaa laihtumiseen?
 
Ruotsissa Gothenburgin yliopistossa tehdyn tutkimukseen mukaan, korkeilla prolaktiinitasoilla on suoria yhteyksiä ylipainoon. Joillain ihmisillä kohonneet prolaktiini arvot antavatkin viestin keholle hidastaa aineenvaihduntaa. Rasvakudoksen ottaessa vastaan signaaleja veressä kulkevalta prolaktiinilta se reagoi vähentämällä toisen hormoonin, adiponektiinin tuotantoa. Adiponektiini taas vastaa glukoosin ja rasvan varastoitumisesta ja palamisesta. Eli yksinkertaistettuna matala adiponektiinitaso määrää sisääntulevan rasvan ja sokerin varastoitavaksi ja hidastaa jo olemassolevan palamista energiaksi. Huh, sen verran monimutkaista, että ei ihme ettei jokainen neuvolan täti tähän perehdy.
 
Kaiken lukemani ja tutkimani perusteella jäin siihen käsitykseen, että raskaana ollessa ja imettäessä prolaktiinin ei kuuluisi viestiä rasvakudokselle tavanomaisesti rasvan ja glukoosin varastoimisen puolesta, vaan sen tulisi vapauttaa energiaa tasaisesti korkeista prolaktiinitasoista huolimatta. Näin ei kuitenkaan kaikilla tapahdu. Toivoisin että minun kehossani olisi joku nappula joka saisi prolaktiinin huutamaan ”vapauttakaa kaikki rasva” mutta se ei valitettavasti taida olla mahdollista. 
 
Prolaktinooma on yleinen aivolisäkkeen kasvain jonka seurauksena veren prolaktiinitasot kohoavat. Raja-arvo prolaktinooma epäilyille on 5000 mIU/l ja kuten edellä todettu, imettävillä äideillä prolaktiini tasot voivat olla reippaasti yli tämän. Prolaktinooman yksi yleisimmistä oireista on lihominen ja painon pudotus potilailla tuntuu lähes mahdottomalta hidastuneen aineenvaihdunnan takia. Myös jotkin mielialalääkkeet nostavat prolaktiinien määrää veressä ja aiheuttavat painon nousua. Vauvan syntyessä olin hyvin ylpeä nopeasta ja runsaasta maidon noususta ja kätilötkin ihastelivat maidon määrää. Mutta olisiko sen sittenkin pitänyt kertoa minulle runsaasta prolatiinin määrästä veressä ja tulevista haasteista painon pudotuksen kanssa? Toisaalta sitten taas, ei kaikilla niillä jolla maito nousee nopeasti ja runsaasti ole ongelmia painon kanssa. Kyse ei siis ole prolatiinin määrästä kehossa, vaan siitä miten keho siihen määrään reagoi.
 
Eli palataan takaisin siihen kivikautiseen geeniin. On täysin järkeenkäyvää, että ennen kun ruokaa oli vähän saatavilla, keho varmisti vauvan ravinnon saannin ja äidin sekä lapsen elossa pysymisen hidastamalla aineenvaihduntaa ja varastoimalla mahdollisimman hyvin sen vähänkin mitä äiti suuhunsa laittoi. Voisiko siis olla että tämä prolaktiinin ”virheellinen” toiminta onkin jäänne niiltä ajoilta kun ravintoa ei ollut saatavilla mielin määrin? Ne äidit jotka kuihtuu imettäessä eivät olisi välttämättä pärjänneet vuosisatoja sitten ja ne keneltä tämä ”geeni” löytyy olisivat olleet arvokkaita suvunjatkajia. Nykypäivänä se tieto ei kuitenkaan paljon lohduta epätoivoisesti raskauskiloja karistaessa ja lukiessa muiden uskomattomia laihdutusmääriä. 
 
Se mikä minua ihmetyttää on se, että miksi missään ei tunnuta puhuttavan siitä mahdollisuudesta ettei imetys laihdutakkaan. Liian usein saa lukea kuinka imetys karistaa kertyneet kilot ja ne joilta kilot ei karisekkaan tuomitaan helposti laiskoiksi. Useissa keskusteluissa ja neuvolassakin on todettu, että niillä kenellä kilojen pudotus on ollut imettäessä hankalaa, pudotus monesti nopeutuu kuuden kuukauden jälkeen. Kuusi kuukautta on myös ikä jolloin vauvan imetys usein vähenee ja näin ollen myös prolatiinin taso veressä vähenee ja tämän seurauksena adiponektiini lisääntyy. Eli maidontuotannon vähentyessä, hormoonit eivät anna enää viestiä rasvojen varastoinnin tarpellisuudesta ja aineenvaihdunta taas kiihtyy.
 
Olisiko siis mahdollista nostaa adiponektiinin tasoa vähentämättä prolatiinin tuotantoa? Eli kiihdyttää aineenvaihduntaa vähentämättä maidontuotantoa. Jatkan tutkimuksia ja palaan teille toivottavasti mahdollisimman pian postauksen muodossa siitä, miten pystyisimme kiertämään tätä kivikautista geeniä. Siihen asti täytyy olla vain ylpeä siitä, että olisimme selvinneet kivikaudella.
 

Onko muita joiden paino ei meinaa tippua imetyksestä huolimatta? Tai oletko ehkä jo löytänyt avun painonpudotukseen? 
Kerro kommenteissa jos imetys ja painon tippuminen herättää sinussa tunteita.

 

 

Ladataan...
Turbulencia

Nimeni on äiti. Tai siltä minusta aina välillä tuntuu. Olen 26-vuotias nuori nainen joka on kasvanut ja elänyt aina pääkaupunkimme kupeessa haaveillen uratykin ammatista, maineesta ja mammonasta. Mutta monen sattuman ja onnenkantamoisen kautta voi minut nykyään nähdä työntämässä lastenvaunuja pitkin Lopen hiekkateitä ja ottamassa selfieitä karvalehmien kanssa. Viimeisen kahden vuoden aikana elämässäni on tapahtunut niin suuria muutoksia, että niistä ja niiden jälkimainingeista kertomiseen tarvitaankin sitten kokonainen 
blogi.

Kaksi vuotta sitten päätin ruveta keskittymään enemmän siihen mitä itse haluan, kun mitä muut haluavat minulta. Sain päähäni lähteä puoleksi vuodeksi kiertämään Aasiaa ja ”etsimään itseäni” (sanonta mihin uraorjentoitunut äitini lisää aina nämä lainausmerkit). Lähdön lähestyessä tapasin kuitenkin ruskeasilmäisen komistuksen joka lumosi minut silmillään ja rakastuin palavasti. Kun koitti päivä jolloin Aasian koneeni olisi lähtenyt, en pystynyt lähtemään. Sen sijaan sinä iltana menimme kihloihin ja seuraavalla viikolla muutin virallisesti maalle. Lähes vuosi sitten koitti sitten se päivä kun sanoimme toisillemme tahdon ja heinäkuussa esikoisemme syntyi hieman ennenaikaisesti raskausmyrkytyksen takia. Milon syntymän ja tämä päivän väliin onkin sitten mahtunut paljon uuden opettelua, remonttia, koliikkia, loputonta väsymystä.. perus vauva-arkea. Tämän kaiken jälkeen olen taas palannut saman kysymyksen äärelle, mitä minä itse haluan?

Noh, minä haluan kirjoittaa. Pienestä pitäen olen rakastanut lukea ja kirjoittaa. Haaveilin joskus kustantajan työstä, sillä parasta mitä tiesin oli sukeltaa kirjan maailmaan ja unohtaa hetkeksi kaikki ympäriltä. Ajatella jos sitä saisi tehdä työkseen. Minulle oli kuitenkin tehty hyvin pienestä selväksi että uravaihtoehtoni oli suurin piirtein rajattu lääkärin, lakimiehen ja yritysjohtajan välille. Joten lukeminen jäi vapaa-ajalle ja täytin muistivihkoni runonpätkillä ja tietokoneen muistiot kirjan aluilla. Alotin teininä jopa ensimmäisen blogini, mutta sen salaaminen äidiltäni oli hankalaa ja niin sekin sitten jäi. 

Tavattuani mieheni ja odottaessani esikoistamme rupesin kuitenkin kyseenalaistamaan paljon enemmän opittuja tapoja ja normeja, sekä pohtimaan sitä mitä haluaisin lapselleni opettaa ja millaista esimerkkiä näyttää. Mieheni koki vieraana minulle lapsuudesta tutut hyvin tiukat säännöt ja käytöstavat, sekä teki alusta asti selväksi ettei haluaisi kasata lapsellemme samanlaisia vaatimuksia ja odotuksia mitä minulle oli lapsesta asti kasattu. Hän myös kysyi ja kysyy edelleenkin usein minulta, mitä minä tekisin jos ajattelisin vain itseäni enkä sitä mitä muut minusta ajattelevat tai jos en aina pyrkisi täydellisyyteen vaan joskus antaisin vaan asioiden mennä omalla painollaan? 

Jossain vaiheessa Milon syntymän jälkeen minusta alkoi tuntua siltä että olin vain äiti. Olin itsekin hieman tuudittautunut siihen ajatukseen, että nyt minulla olisi ammatti mitä kukaan ei voi viedä minulta pois ja nautin siitä. Jonkin ajan kuluttua se alkoi kuitenkin ärsyttämään. Ei äitiys vaan stereotypiat ja ihmisten muuttuneet asenteet minua kohtaan. Minä olin kadonnut ja tilalle oli tullut Milon äiti. Ristiäisissä minulle tultiin sanomaan ettei kyseinen ihminen ollut ikinä voinut kuvitella, että hankin lapsia, sillä olinhan niin keskittynyt uran luomiseen. Halusin huutaa takaisin että voinhan minä luoda uraa vaikka olen äiti! Sen sijaan nyökyttelin ja hymyilin. Mutta puolessa vuodessa kaikki uraani tai yritykseeni liittyvät kysymykset vaihtuivat vauvan kuulumisten kyselyihin ja huomasin itsekkin puhuvani ja ajattelevani lähes jatkuvasti vain vauvaa. Yhtenä päivänä mieheni kuitenkin kysyi, että jos ottaisin välillä hieman omaa aikaa niin mitä minä tekisin. Ennen kun edes ajattelin asiaa sen kummemmin, vastasin hänelle: ”Perustaisin blogin."

Niin minä sitten perustin tämän. Blogin missä en halua olla pelkästään äiti, vaan haluan olla se aito minä joka liian usein jää muitten mielipiteitten ja omien pelkojen varjoon. Se aito minä on äiti, mutta  myös sisustaja, leipuri, ystävä ja vaimo. Haluan olla taas se iloinen, pirteä ja sosiaalinen minä, joka nauttii kirjoittamisesta ja lukemisesta ja ennen kaikkea ihmisten viihdyttämisestä. Haluan olla raadollisen rehellinen, välillä väsynyt ja välillä elämään ärsyyntynyt. Haluan kertoa ärsyttävistä anopeista, perhe-elämän ongelmista sekä omista kömmähdyksistä. Mutta myös huippuhetkistä.

 

Toivon että blogini saa sielä jossain ruudun toisella puolella lukijan nauramaan kanssani ja toteamaan ettei elämä ole aina niin vakavaa saati sitten täydellistä, mutta myös miettimään kanssani ongelmallisia tilanteita tai puhuttavia aiheita, sekä huomaamaan että muutkin pohtivat ihan samoja asioita. Toivon että pystyn piristämään jotain huonona päivänä tai antamaan jollekkin toisellekkin sen hetken omaa aikaa kun voi sukeltaa jonkun toisen elämään. Mutta ennen kaikkea toivon löytäväni itsestäni sen pienen tytön joka uskoi unelmiin ja lähti toteuttamaan kaikkea täydellä tarmolla ja sisulla muiden mielipiteistä välittämättä. 

 

En halua olla vain äiti, haluan olla myös Eve. Tervetuloa matkalle mukaan, edessä saattaa olla turbulenssia!

 

Ladataan...