Mies lähti vauvan kanssa ulos ja minä nautin rauhasta ja hiljaisuudesta parvekkeella. Jos osaisin ottaa panoraamakuvan, ottaisin sellaisen. Meidän parvekkeeltamme näkyy nimittäin ihan kaikki:

Tuomiokirkko, Tähtitorni, se kaunis talo Uuden Apteekin lähellä, Vartiovuorenmäki, Samppalinnan maauimalan hyppytorni, Aurajoki, tuulimylly, Martin kirkko, se Fibonaccin lukujonolla varustettu piippu ja onkohan tuo korkea talo tuolla kaukana se Majakkarannan tornitalo?

Käristän itseäni parvekkeella ja pitäisi tehdä kouluhommia (ikiopiskelija tässä hei) mutta koska Mies on tehnyt niin pitkää päivää ja vauva mölisee kaikki päivät, tekee mieli nauttia hetki ihan silkasta yksin olemisesta.

Olimme alkuviikosta Helsingissä ja taas teki pahaa lähteä pois. Siellä on kaikkea niin ihanaa ja siellä on kaikkea uutta koko ajan. Uusia kahviloita, kauppoja, ravintoloita, leipomoita...vaikka mitä. Toisin kuin...eh, täällä. Juu, kaikki helpottaa kun tulee kesä. Terassit täyttyvät ihmisistä ja ostin torilta kukkia ja harvennuskurkkuja. Mutta mutta mutta. 

Kesä Helsingissä. Perkelevieköön kun sen kerran kun on vapaalla koko kesän, ei pääse viettämään kesää Helsingissä. Joku raja sentään vanhempien nurkissa loisimisellekin. 

Mutta jos jotain positiivista on sanottava, niin ainakin meillä on komeat maisemat! Ja turkulaiset ovat mukavia! 

Olemme päässeet siihen pisteeseen, että Tabula rasa pitäisi kouluttaa/totuttaa vanhempiensa kaltaiseksi kulinaristiksi.

Saimme siis neuvolasta luvan aloittaa kiinteän ruoan antaminen vauvalle, jolla on tällä hetkellä ikää hiukan alle 5kk. Hän on kasvanut hyvin pelkällä rintamaidollakin, mutta neuvolassa sanottiin, että kiinteää ruokaa voi antaa, jos haluaa.

Ja haluahan riittää: olen kieli pitkällä odottanut, että milloin saan alkaa laittaa vauvalle ruokaa. Tarkoituksemme on syöttää vauvalle vain itse tehtyä ruokaa ja valmiita safkoja vain matkoilla tms. Varaan oikeuden muuttaa vielä mieltäni. Vastustan yli kaiken kaikenlaista fanaattisuutta ja imelää ylimielisyyttä (esim.mielensä pahoittaminen Anu Silfverbergin kirjasta. Don't get me started. Mutta sanonpa vain, että oli huvittavaa lukea erään ei-lilyläisen, erittäin suositun äitiblogin kommentointia kirjasta. "Äitiyteen hurahtaminen on ihanaa, ne ei-hurahtajat laiminlyövät lapsiaan" ja sitä rataa). 

Mutta siis: haluan antaa vauvalle itse tehtyä ruokaa, koska satunnaista Oetkerin mozzarellapizzaa lukuunottamatta mekään emme Miehen kanssa syö eineksiä. 

Haluan myös, että vauva mallioppii siihen, että ruokaa laitetaan yhdessä ja että hän näkee, että sose tulee kasviksesta, eikä lasipurkista. Joojoo, kaikki tämä on mahdollista myös purkkiruokaa syöville lapsille, heidän makuaistiaan ei Piltti-purkki turmele ym. En ole kenenkään puolella enkä ketään vastaan jne. Minulle on aivan 110% yhdentekevää miten muut syöttävät/synnyttävät/kasvattavat/whatever lapsensa, kunhan pitävät lapsistaan huolta eivätkä riko lakia. Huh.

No niin- ne soseet. Jos joku on jaksanut lukea tuon kaiken vaahtoamisen, kerron varsinaisesta aiheesta: soseista. Aloitimme perinteisesti perunalla. Ekan irvistyksen ja ihmetyksen jälkeen vauva söi muina miehinä, aika neutraalilla ilmeellä. Hänelle maistui enemmän kuin se 1-2 tl, jota ekoihin maisteluihin suositellaan, joten kaveri sai pari lisälusikallista Lapin puikula-äidinmaitomössöä. Seuraavana päivänä sama juttu.

Sitten ostin bataatin. Ja jestas sentään, sehän maistui! Johtuiko se makeasta mausta vai sileämmästä rakenteesta (bataatin vedin Bamixillä soseeksi ja pakastin loput, potun olin muussannut haarukalla), mutta vauva aukoi suutaan ja söi yhteensä varmaan reilut pari rkl. 

Mitään vatsavaivoja ei ole ilmennyt, maito maistuu edelleen (ei tosin pullosta, prkl). Yritän nyt hillitä itseni ja pitäytyä ainakin tämän kuun loppuun asti bataatissa ja perunassa, jotta vauva tottuisi ensin niihin kunnolla. 

Seuraavaksi kokeilemme vauvan lautaselle ehkä porkkanaa, kukkakaalia, maa-artisokkaa ja parsakaalia. Pakastimessa on vielä omin pikku kätösin keräämiäni puolukoita, saisinkohan niistä jotain aikaiseksi? Ihanaa, että tulee kesä! Odotan innolla kaikkia kotimaisia vihanneksia, hedelmiä ja marjoja. Mitä kaikkea niistä voikaan vauvalle tehdä!

Sosevinkkejä ja kokemuksia otetaan myös vastaan!

Tänään ilmestyneen Talouselämän pääteema on naiset elinkeinoelämässä. Lehdessä on listaus 100 vaikutusvaltaisimmasta suomalaisnaisesta, juttuja asenteista työelämässä jne. Naisjohtajilta oli mm. kysytty heidän kohtaamistaan asenteista, lasikattoilmiöstä ja vaikka mistä.  Aika hurjaa luettavaa.

Olen itse päässyt toistaiseksi verrattaen vähällä. Rasvaisia kommentteja ja vähättelyäkin on tullut vastaan, mutta en ole muutaman ensimmäisen mielenpahoittamisen jälkeen jaksanut välittää. Ja tiedättekö miksi? Koska asiattomuudet tulivat aina vähäpätöisiltä ihmisiltä. Keski-ikäisiltä miehiltä, joilla oli minua alempi koulutus. Keski-ikäisiltä miehiltä, jotka tekivät samoja töitä, kuin minä. Keski-ikäisiltä miehiltä, joille oli ilmeisesti kova pala, että heidän vaatimattoman uransa "huippuvaiheen" hommia tekemään palkataan nuori (nainen). Keski-ikäisiltä miehiltä, joilla on niin puutteellinen kielitaito, että se hankaloittaa työtehtävistä suoritumista.

Ovatko asiattomuuksiin syyllistyneet aina keski-ikäisiä miehiä? Kyllä, valitettavasti. Entäs se paljon puhuttu naisten selkäänpuukottelu? En ole törmännyt.

Talouselämän jutussa esimiehen tuen merkitys etenkin uran alkuvaiheessa nostettiin esille. En voi muuta kuin allekirjoittaa. Minulla on ollut ilo työskennellä varsinaisen työurani aikana kolmen aivan mahtavan esimiehen alaisuudessa, joita kaikkia on kiittäminen siitä, missä olen nyt. Etenkin sitä ensimmäistä. Tiedän olevani etuoikeutettu tässä suhteessa, koska ei ole todellakaan itsestäänselvyys, että esimies kannustaa ja tukee alaisiaan. Olen myös aina työskennellyt suurissa yrityksissä, joissa tietysti on ihan eri tavalla etenemismahdollisuuksia ja erilaisia urapolkuvaihtoehtoja, kuin pienissä firmoissa. Ala ei ole leimallisesti "miehinen" tai "naisellinen", vaan molemmat sukupuolet ovat melko tasaisesti edustettuina.  En siis ole mikään kummajainen. Mutta kyllä tuollakin niitä ihme viheltäjiä riittää. He tosin ovat pääasiassa kylmän sodan reliikkejä, joiden luonnollinen poistuma eläkkeelle on parhaillaan tapahtumassa. 

Jutussa puhuttiin myös "hankalan ämmän" leimasta, jonka määrätietoinen ja arvonsa tunteva nainen helposti saa. Eli jos nainen on kova, hän on hankala. Mutta jos mies on kova, hän on ammattitaitoinen tai mitä ikinä. Minua ei ole ämmitelty ainakaan päin naamaa, mutta jestas sentään miten paljon olenkaan ämmittelyä kuullut! Huhhuh! Mutta nekin ämmittelyt ovat tulleet keski-ikäisiltä, tiettyyn työtehtävään jämähtäneiltä miehiltä ja kohdistuneet korkeaan asemaan edenneisiin naisiin. Ja huvittavaa on, että kyseiset naiset ovat olleet yleisesti pätevän, huumorintajuisen ja mukavan ihmisen maineessa.

Äitiyslomalla ja vanhempainvapaalla olen ehtinyt ottaa henkisesti vähän etäisyyttä työelämään ja miettiä, mitä oikein haluan. Työn ja perheen yhteensovittaminen on tietysti päällimmäisenä. Olen ollut aina kunnianhimoinen ja ehkä aika kovakin, mutta vauva on pehmentänyt minua. Toivottavasti hyvällä tavalla. Pehmeys ei ole huono asia, koska se ei tarkoita sitä, että alistuisi kynnysmatoksi. Tavoitteeni ovat edelleen korkealla, mutta ehkä korkeallekin tähtäävä ihminen voi olla lämpimämpi ja empaattisempi, kuin mitä olen luullut. Suoraan sanottuna: vauva on (mieheni mukaan) tehnyt minusta mukavamman. Kiitos, vauva. 

Elämäni ensimmäinen bussimatka Turussa on alkamaisillaan. Tämä on minulle, krooniselle eksyjälle, jännittävä tapahtuma! 

Iltapäivällä ohjelmassa jonkinlainen teatteriesitys, joka liittyy kaupungin vauvaviikon ohjelmaan. Turkulaisvauvan kulttuurikasvatus alkaa: nuorna vitsa väännettävä!

Ja sen jälkeen menen vielä ekaa kertaa elämässäni Xycling Challenge- tunnille Elixiaan. Kyseessä ilmeisesti spinning-tunneista rankin, joten Mies lupasi tulla hakemaan mut ruumisautolla pois.

Ja ilta kruunataan siman valmistuksella. 

Näin mielenkiintoista on elämä Suomen Turussa. Kiitos ja anteeksi.

Tätä krapulaa podetaan vielä pitkään.

Itkin tällä kertaa Kehä II:lle saakka. Nyt käännytään Turun motarille ja täytyy yrittää koota itsensä. Edit: kohta ollaan Lohjan kohdalla ja vielä tulee.

Tulimme aivan ex tempore yhdeksi päiväksi Stadiin koko perhe. Mies kävi harrastamassa ikämiesurheilua ja minä nautin rakkaimpien ystävieni ja vanhempieni seurasta. Tässä täytyy olla joku hormonijuttu yhdistettynä drama queenin luonteeseen, koska eihän tässä muuten ole järkeä. Aikuinen ihminen, jestas sentään. 

Mutta on tuolla vaan niin kamalan ihanaa. Tulee kotoisa olo jo ihmisten puheestakin: ruotsiakin äännetään niinkuin pitää. Eli esim. "Jag har nya kläder" äännetään "ja haa nya kleeeedääää" eikä kirjakielisesti, kuten Turussa. Sori vaan. Turussa en ole uskaltanut edes mennä mihinkään ruotsinkielisiin perhekerhoihin tms, koska pelkään lynkkausta. No, well.

Muuta ihanaa tänään: kauniita kivilinnoja Skattalla ja Krunassa. Ilta-aurinko Kaivarin rannassa. Kluuvikadun Fasu. Vanha kotitaloni. Toinen vanha kotitaloni (no se ei nyt ollut sanan varsinaisessa merkityksessä "kaunis", mutta you get the point). Länsiväylä. Länsiväylä on muuten joskus voittanut jonkun kansainvälisen "kaunein pääkaupungin sisääntuloväylä"- kilpailun, tiesittekö sitä!

No, ei mulla muuta. Huomenna taas lampataan jokirantaa edestakas. Nähdään siellä!

...niin äiti saisi viettää pienen hetken omaa aikaa kahvin ja lehtien parissa. Pliis!

Elämme ilmeisesti jotain niistä miljoonista "vaiheista", joita vauvan kehitykseen kuuluu. Hän ei kertakaikkiaan malta nukkua. On ilmeisesti niin paljon kaikkea uutta ja etenkin niin paljon liikkumisen treenaamista, ettei nukkuminen kiinnosta. Ei, vaikka vauva olisi kuinka väsynyt. Ja pirteänä ollessaan hän ei itke, vaan mölisee. Kovaa. Volyyminappula on kaakossa. Vauva huutaa ÄI-ÄI-ÄI innostuneena/tuohtuneena/laitatähänmikävainadjektiivi-sena, kädet viuhtovat ja asiaa on selvästi paljon. Yritän vähän vihjata, että viestinsä saa tuolla oikeassa elämässä monesti paremmin perille, jos käyttää normaalia puheääntä. Silloin vauva yleensä nauraa ja ravistaa päätään.

Äiti on nyt vähän väsynyt.