Ladataan...
Tuttitango

Tämä blogi on ollut aika hiljainen jo pitkään. Sanottavat äitiysblogin osalta ovat aika vähissä, sen sijaan pää kuhisee ajatuksia taiteen tekemisestä, käsitöistä, identiteettikysymyksistä ja tunteista.

Niinpä olen perustanut uuden blogin - Luovimista. Kirjoitan siellä noista edellämainituista aiheista, ja pääseepä siellä lukemaan uuden tanssiteoksen valmistamisprosessistakin. Olen taas aika innostunut kirjoittamisesta ja päivittelen uutta blogia aina kun siihen aikaa liikenee!

Tähän vielä pientä päivitystä perheaiheista :)

Muistatteko, kun arvailin, milloin Liina oppisi lukemaan? Oma arvaukseni oli, että tyttö osaisi lukea kolmevuotiaana. Ja arvatkaa mitä - Liina täytti kolme kesäkuun puolivälissä, ja heinäkuun lopulla hän jo luki lauseita sekä kirjoista että tietokoneen ruudulta! :O Nykyään hänen saattaa kuulla lukevan pitkiä pätkiä kirjoista ääneen ihan itsekseen. Ihan näin pian en sentään olisi uskonut tämän tapahtuvan!

Liina aloitti myös kerhon elokuun puolivälissä ja käy siellä kolme kertaa viikossa, kolme tuntia kerrallaan. Hän kyllä viihtyy kerhossa, mutta näin alkuun se taitaa käydä aikalailla voimille. Kesällä täysin pois jääneet päiväunet ovat tässä viime päivinä taas palanneet kuvioihin. Tuntuu tosi kummalliselta, että oma pieni lapsi on tavallaan aloittanut oman elämän - viikossa on monta tuntia, joiden aikana emme tiedä hänen elämästään kaikkea!

Kuvassa lapsilla ompelemani vaatteet - Pojulla ensimmäinen tekemäni body ikinä ja Liinalla kesähaalari yhdellä suosikkikaavoistani

Poju on jo 1 v 5 kk ikäinen pieni touhukas poika. Hän kaahaa menemään puolijuoksua, hupsuttelee ja leikkii lammasta isosiskonsa kanssa. Poju on toiminnan miehiä ja hänen lempinimensä perheessä onkin Omatoimimies, sillä hän haluaa tehdä kaiken itse. Sinnikkyys on leimaava piirre hänen luonteessaan, mutta hän on myös kova halailemaan ja pusuttelemaan, äidin pieni halipoika. Pojulla ei ole ollut kiire alkaa puhumaan, vaan hänen ilmaisurepertuaarinsa koostuu lähinnä eläinten äänistä. Määä-ää, muuuuu, rrräyyyyyy, huhuu ja kaak-kaak! Minimies on kyllä sen verran tehokas sanattomassa viestinnässään, että juuri mitään ei jää epäselväksi kun hän haluaa jotain ilmaista - miksi siis opetella puhumaan :D

Meidän lapset rakastavat eläimiä. Kuvassa Pojulla Noshin kaavalla ompelemani lippapipo.

Itse olen edelleen aika tiukoilla. Tämä vuosi on kuormittanut minua ihan liikaa, ja yritän nyt parhaani mukaan keksiä ja toteuttaa sellaisia asioita, jotka tuovat minulle iloa ja voimia. Siksi työ ja taiteen tekeminen on palaamassa kuvioihin - vaikka jatkan edelleen kotona lasten kanssa - onhan se iso osa identiteettiäni ja ollut paitsiossa jo yli kolme vuotta. Kuluva vuosi on myös täyttynyt ompeluharrastuksesta, johon olen jäänyt ihan koukkuun. Luovimista -blogissa käsittelen näitä aiheita sekä yrityksiäni rakentaa itselleni keinoja selviytyä arjesta yhä vahvempana.

On siis aika kiittää Lilyä näistä kuluneista kahdesta vuodesta ja suunnata kohti uusia seikkailuja toisaalla. Hei hei, täällä oli hyvä olla, nähdään kenties vielä toisten Lily-blogien kommenteissa!

Ja kaikille lämpimästi tervetuloa Luovimista -blogin puolelle! Toivottavasti näen siellä paljon teitä vanhoja tuttuja!

 

 

PS. Jodelie haastoi minut Liebster Awardilla - vastaukseni hänen kysymyksiinsä sekä omat haastelinkitykseni löytyvät uudesta blogista!

 

 

 

 

 

 

Share

Ladataan...
Tuttitango

Jotkut asiat tuntuvat raskailta.

Että on hetkittäin niin väsynyt ja uupunut, etteivät voimat riitä omien lasten kanssa olemiseen.

Että huutaa turhista pienille lapsilleen, koska ei jaksa.

Että ei saa olla rauhassa, vaikka todella tarvitsisi sitä.

Ettei saa edes surra rauhassa.

Että toisten tarpeet menevät jatkuvasti omien edelle.

 

Jotkut asiat ovat ihan liian kipeitä ajateltaviksi.

Että isää ei enää ole.

Että isä makasi letkuissa ja korvat alkoivat jo sinertää, iho oli viilentynyt.

Että kävelin ulos sairaalasta, maailmaan ilman isää.

Että isä makasi arkussa ja nyt ei sitä vähääkään enää ole. Tuhkattu.

Että isä on kuollut.

 

Todellisuus ei tunnu todelta. Mikä osa tästä on valhetta?

Sekö, että isä ei enää kävele pohjoisilla kaduilla, istu tuoleissa, mittaile puutarhahuonekaluja?

Sekö, ettei hän enää vastaa puhelimeen jos soitan?

Sekö oli valhetta, että isä oli vahva, eläväinen, vienosti hymyilevä, vielä muutama kuukausi sitten?

Muunlaiseksi ei koskaan ehtinyt.

En ymmärrä.

 

Muistoissa isä on aina vain kävelemässä, edelläni. Niin vahvasti, että teho-osastolle kulkiessa melkein näin hänet, selkä minuun päin kulkemassa, vakosamettihousuissaan. Tai silmät sulkiessani hän istuu yhä kotonaan kirja kädessä, lasit nenällään.

Eikä näitä asioita enää oikeasti ole.

En todellakaan ymmärrä.

 

Joskus usko elämän kantavaan voimaan horjuu. Kaikki lipsuu käsistä, maa vajoaa jalkojen alta, aika muuttuu.

Maa joka työntää kiviä alle

Runossa sen voi tavoittaa. Kun kallio ei ole enää kallio, vakaa ei ole enää vakaa.

Ystävä lähetti tämän runon lohdutukseksi. Se kolahti.

 

 

Ne kaikki putosivat sylistäni,

puutarha, talo, äänet, huoneet,

lapsi: pääskynen ja kala kädessään,

putosivat maahan

joka kivet työnsi.

 

Olen tyhjä huone,

ilmansuunnat ympärillä,

kivet ilman jalkoja,

istuvat kivet, opetetut.

Mutta kädelläni

kohoaa kaikki mitä rakastin,

piha, ruusut, saviruukkutalo,

täydellinen,

talo niin kuin kota, hiljaiset siemenet,

kuolema ja liike kudoksessaan,

 

pieni kaivo, pieni koira, näkymätön kaulanauha.

Pieni huone, pienet luukut, pienet vilkkaat nauhakengät,

sydäntä ja juoksemista varten.

Kengät kammiosta eteiseen

juoksevat ja vereen rakentavat

lapsensormin kivilaiturin

kivisiä soutajia varten.

 

Unet niin kuin kivet

syvyydessä,

luetut, omistetut kuolemalle.

Ja luukuista, korvista

viritetyt linnut leijailevat

naurua nokassaan,

mozartin pisaroita

zart zart

 

(Eeva-Liisa Manner: Kontrapunkti, kokoelmasta Tämä matka, 1956)

  

Share

Ladataan...
Tuttitango

Kolmisen viikkoa sitten pieni poika täytti yksi vuotta. Pientä poikaa juhlittiin, ihmeteltiin pientä suurta miestä, joka virnistelee, remuaa ja käkättää. 

 

Saman päivän iltana tuli puhelu. Pienen pojan ukki on saanut sydänkohtauksen. 

Minun isäni. 

***

Heikottava olo, tutkimuksia, sydänkohtaus, sydänpysähdys, elvytys, ohitusleikkaus, teho-osasto ja kriittinen tila. 

Huonoa ennustetta, toivonkipinöitä, romahduksia, lento pohjoiseen itku kurkussa ja pieni poika sylissä. 

Isän vierellä, toivossa eläen. 

Ja sitten isä kuoli.

***

Tänään matkustetaan viimeistä kertaa isän luo. Hautajaisia vietetään lauantaina. 

Joskus elämä tuntuu painajaiselta.

 

Kuvassa minä isän sylissä alle 3-vuotiaana

 

 

Share
Ladataan...

Pages