Ladataan...

Niinhän siinä kävi että tauko venähti aiottua pidemmäksi kun heti loman jälkeen piti palata syöpäläisen arkeen ja alkaa laukata alvariinsa sädehoidossa. Sekin sirkus on saatu jo puoliväliin, mutta siitä myöhemmin lisää. Ja lomasta.Siitä onkin paljon kerrottavaa, koska vein syöpäni Havajille ottamaan happea hoitojen välissä. 

Nyt kumminkin silmään tarttui mahdottoman hauska "silmä tottuu" -haaste täältä. Jokainen tietää nämä. Kotona on joku paikka rempallaan, rytöläjä joka ei vain siirry vaikka siirtymisen suuntaan lähettää hyviä ajatuksia miten paljon hyvänsä, hajonnut muttei käyttökelvoton tavara jonka kanssa oppii elämään.. Eikö niin? Sitkeästi joka kesälomalla meillä on joku projekti työn alla, mutta niin kai se on ettei omakotitalossa valmista tule ikinä. Erityisesti tuntuu että viimeisen puolen vuoden aikana näitä on ennättänyt bongata kotoa ja miettiä että tuon pitää fiksata lähiaikoina. Yeah right... 

Joten pidemmittä puheitta, oma panokseni silmä tottuu -haasteeseen!
 

Koiran uudelleentuunaamat ovenkarmit. Jo vuodesta 2009. Arveltiin ettei näitä toita vaihtaa ennen kuin tehdään joku isompi remontti... Joku mihin liittyy karmien ja ovien vaihto, koska senkin on sama kaiffari tuunannut mätsääväksi. Ei ole alettu vielä niin isoon hommaan, sisällä.

 

Koiran tuunaama vedin vaatekaapista. Myös laatikkoa on tuunattu. Arveltiin ettei toita vaihtaa tätäkään, hyvinhän tuon vielä saa auki. Jos vaihdetaan joskus niin tehdään jekku ja laitetaan metallinen tilalle... Haukankatseella voi bongata että kyllä sitä alempaakin vedintä on vähän karhennettu.

 

Vessan peilikaapin ovi. Yritti tehdä harakirin männä talvena, mutta surman hyppy päätyi hartialleni josta nappasin (ihme kyllä) kopin ja pelastin tilanteen sirpaleilta ja ilmeisen pitkältä epäonnelta. Sijoittelin sen käsistäni hätäpäissäni kätevästi vessan nurkkaan. Sitä siirretään juuri sen verran kuin imurointi vaatii. Asian eteen on kuitenkin tehty sen verran, että internautista olen etsiskellyt firmaa joka toimittaa peiliovia. Niinkin konkreettinen asia kuin mittojen ottaminen on vielä ajatuksen asteella. (Luulen, että tämä sisustuselementti on paikallaan edelleen herran vuonna 2017.)

Vuosikertapullo NeoAmiseptiä. Ei sisällä desinfiointiainetta, mutta on juuri täydellisen kokoinen pitämään ylhäällä hyllyä josta on kannatinruuvi katkennut. Täydellinen istuvuus, tämän voi testata vaikka vatupassilla! Paikallaan vuodesta 2009 lähtien. Jonain päivänä tähän vielä laitetaan uusi ruuvi!

Neulasta-piikit kätevästi sijoitettuna tuikkukuppiin keittiön hyllyyn. Näitä pistelin sytostaattien jälkeen jotta valkosolut lähtisivät uuteen nousuun hätäisemmin. Arvelin, että muistan ne tästä kulkeissani ottaa mukaan ja toimittaa apteekkiin hävitettäväksi. Vielä en ole muistanut. 
 

 Skumppacoolerin täydeltä ointmentteja. Harvoin sitä tavan perheessä kuoharia otetaan ja vielä niinkin fiinisti että coolerin kautta, mutta alvariinsa on joku rena johon tarvii lotionin poikineen. En edes yritä väittää että tämä sommitelma haittaisi millään tavalla.  

 

Viimeisenä herkkuna esiintyy roskakaapin ovi. Kaikki mahdolliset ja mahdottomat säädöt saranalle on kokeiltu, mutta tämä pertana se ei halua pysyä kiinni millään ilveellä. Ja luonnollisesti pitää olla kyseessä kaappi, joka on koirien mielestä ehkä talon kiinnostavin. Irvistäköön siinä kunnes keittiöön vaihdetaan kaapit. Ei toita alkaa pelkkiä saranoita uusia. Any day now...

Myönnän että moni juttu jää tekemättä osittain siksi, että arvelen aina olevan viisaampaa tehdä kerralla koko roska uusiksi. Ja semmoiseen ei välttämättä kovin äkkiä ole aikaa tahi finanssia. Onneksi silmä todella tottuu!

Haastan kanssabloggaajat mukaan tähän ralliin - ja lukijat kommentoimaan mihin oman kodin rakkaaseen pikku renaan on silmä tottunut ;)

Share

Ladataan...

Sytostaattien maalisuora on kurittanut sen verran kertojan vointia, ettei aivan heti jaksanutkaan alkaa kirjoittaa seuraavaa pätkää tarinasta. Uudessa nousussa kumminkin ollaan, vajaa kaksi viikkoa viimeiseen satsiin jäljellä joten muistellaan taas menneitä että päästään ajan tasalle joskus. Ajetaan aikakoneella joulukuun toiselle viikolle.

Viikonlopun kortisonikimmarien jälkeen alkuviikko lähti hiljakseen liikkeelle, ei suuria tapahtumia tai tuntemuksia ollut onneksi suuntaan tai toiseen. Ensimmäisestä sytostaattikierroksesta viisastuneena aloitin kortisonin häntähoidon eli jatkoin muutamalla napilla kortisonivirettä kun varsinainen suoja-annostus loppui. Väsymys ei tullut niin totaalisena kuin aiemmin, jotenkin tilanne oli aika sees. Ilo oli suuri, kun jaksoin kävellä tilputella jokusen kilometrin koirien kanssa ilman että se tuntui alppien ylitykseltä.  Tiistaina aloin jo iltapäivällä vähän katsella työasioita läppärillä, mielenkiinto oli kova koska varastolla oli käynnissä inventaario.  Tiedän, kiinnostun kummallisista asioista. Keskiviikkoaamuna ajattelin aloitella vähän varovasti näppäilemään inventaarion tuloksia systeemiin. Järkytys oli suuri kun tajusin loppuviimein että olin paukuttanut koko homman kertaistumalta valmiiksi, kello oli kaksi iltapäivällä ja minä pyjamassani olin tehnyt henkilökohtaisen ennätyksen inventaarion paketoinnissa. Ei nähtävästi ole mitään rajaa sillä minkälainen asia minut voi imaista totaalisesti mukaansa.

Toinen merkittävä asia tuolle tiistaille 9.12. oli, että juttelin erään toimittajan kanssa, joka oli sangen kiinnostunut tekemään minusta ja syövästäni lehtijutun. Hän(kin) kyseli onko minulla blogia, ja siltä jotenkin tomertuneena ajattelin että nyt minä sen teen, alan kirjoittaa kun nyt on jotain tolkun kerrottavaakin. Moni ystävä oli esittänyt toistuvasti toiveen että kirjoittelisin blogia, mutta itse ajattelin että hittojako minä sinne horisisin? Siinä se punainen lanka yhtäkkiä oli, tissille oma blogi jossa kerron koko tarinan ylä- ja alamäkineen, infoksi ja iloksikin niin ystäville kuin muille samaa rumbaa läpikäyville tai vierestä seuraaville. Tai kenlle tahansa asiasta jollain tasolla kiinnostuneille. Aikamoinen Wimbledonin tennisotteluhan tämä hoitokimara onkin, katsojalla pyörii pää kuin pöllöllä kun yrittää pysyä perässä missä mennään ja mitä tapahtuu milloinkin.

Sytostaatit tekivät tuhojaan limakalvoilla, aamut päräytettiin käyntiin useimmiten iloisella nenäverenvuodolla kun yön aikana aina pääsi unohtumaan että ei kannata ihan täydellä tormulla sitä kärsävärkkiänsä aamulla tohauttaa auki. Suupielet eivät myöskään hommasta oikein tykänneet ja siinä sitä olikin, kun suulaan ihmisen piti pitää pienempää suuta koko ajan ja puohata puhua toisesta suupielestä kuin australialaiset. Jos nyt muutto tulisi, niin autenttinen australialainen kärpäsenvaromispuhemaneeri olisi hallussa. Torstai-iltana lähdin kylille hummailemaan niinkin hurjissa puuhissa kuin joulukorttien postituksessa. R-kioskilla homma meni myyjän kanssa matematiikan opetteluksi, sormella viisaamalla saatiin yhdessä aikaan konsensus siitä miten monta merkkiä olin ostanut ja maksanut. Naapurin isäntäkin tupsahti paikalle elokuvaa palauttamaan ja ihmetteli kuinka hyvissä ajoin olin liikkeellä korttieni kanssa. Saatoin ohimennen pelastaa naapurin joulurauhan, tai ainakin yritin.

FB 11.2.2015

Näin naapurin isäntää eilen ko olin postittamasa niitä joulukorttejani. Se tuumaili että jaa sää oot hyvisä ajoin liikkeellä. Tuumasin että joo, mullon ollu aikaa askarrella nämä rauhasa kuntoon, että sama son laittaa valmiit postiin hyvisä ajoin ja välttää se viimehetken rysä ja ressi. Että jää parempi mieli sillon koko hommasta. Se tuumas että heillä perinteisesti kirjotetaan ne viimesenä iltana ja yönä ja rouva on hyvin, hyvin vihainen. Ehotin sitte että mitäpä jos esität rouvalle, että hommaatta ny kortit valamiiks, viikonloppuna paatta joululaulut soimaan, kiehautatta pikku glögit ja hoijatta sen homman sovusa ja hyvisä tunnelmin alta pois ja saatta kortikki postiin ennen ko on kiire. Oisittapa nähänny sen ilimeen, kyllä kirkastu! Tuumas että nyt oli kyllä hyvä idea.  Ei tiä, saatoin antaa niille palan joulurauhaa siinä ärrän jonosa toppatakki päällä hiotesani. Niin son joskus pienestä kiinni meneekö hyvin vai hyvin huonosti joku homma.

 

Perjantaina kävin ainakin toistaiseksi viimeistä kertaa avauttamassa strangeja Kirurgisessa sairaalassa. Fysioterapeutti totesi että mitä ilmeisimmin harrastamani lajit tarjoavat erinomaisen kuntoutuksen imusarjattomalle kädelleni, koska se toimi ongelmitta ja rajoituksitta. Lopuksi hän totesi vielä ettei hänellä ole edes antaa mitään jumppaohjetta joka toimisi paremmin kuin ne, mitä omaan venyttelyrepertuaariini kuuluu. Illalla singuteltiin loputkin kiristykset vielä Padmalla candlelight yin joogassa, sinne jäi viieinenkin stressin murena maton alle.

Viikonlopulle oli taas pikkujouluohjelmaa luvassa, tällä kertaa Vertical Clubin pikkujoulushow. Halusin ehdottomasti mennä katsomaan minkälaisen spektaakkelin treenikaverit olivat onnistuneet punomaan kasaan, onnistuin jopa houkuttelemaan Onnenpojan mukaan. Tosin en ilman lahjusta, siihen tarvittiin lupaus käynnistä Burger Kingissä kotimatkalla. Verticalilla oli tunnelma katossa, tupa täynnä ja ohjelmat kohdillaan. Itse seurasin koko shown tikapuiden alta johtuen pienestä tilanpuutteesta. Siinä oli kuitenkin ihmisen yllättävän hyvä pönöttää ja nauttia esityksistä, hurrata ja hakata kämmenet auringonlaskun punaisiksi. Illan hepulihetken tarjosi yksi ohjaajista joka ei ensin tunnistanut minua tupeeni alta kun vilkuttelin hänelle passipaikaltani.  Viimein kun tunnistus tapahtui, hän naureskeli että katoin vaan että kuka kuumis siellä vilkuttaa. Minä tietysti kuulin että kuka ruumis, oli tukka sen verran korvilla. Huutonaurun paikka! Ruumis rappusten alta hei!

 

Kisastudio rappusten alla

Kotimatkalla tehtiin luvattu varikkopysähdys Burger Kingiin ja itsekin sain ensikosketuksen moiseen paikkaan. Jotenkin tuntuu vain että gluteiiniton hampurilainen ei ole kovin erilainen yhdelläkään ketjulla, mutta nälkäänsä sitä syö vaikka pieniä kiviä ja hymyssä suin. Ja koska kyseessä oli neitsytmatka, otettiin oikein kruunukuvakin muistoksi. Mukava oli täydellä mahalla palata kotiin ja todeta että näistäkin kekkereistä selvitään taas ihmisten aikaan nukkumaan – keski-ikäisyyden iloja!

Neitsytmatka Burger Kingiin 

Seuraava viikko oli bookattu töissä tapaamisia täyteen ja kotona alkoi hirvittävä tragedia, taloon muutti miesflunssa. Sitä myöden pidin viisaimpana pysyä mahdollisimman paljon poissa kotoa jottei tauti tartu ja rutto rupea. Päivät siis menivät konttorilla ja illat Vertical Clubilla ja opetustoimessa FitnesSpalla. Kävin suorastaan apinan raivolla erilaisilla tunneillla, oli hammock tricksejä, tankotunteja, akrobatiaa ja rengastrapetsia. Heti maaanantaina totesin että tässäpä taas tilanne jossa en koskaan arvannut olevani..

FB 14.12.
Lauseita joita et koskaan arvannu sanovas : "Mää laitin mun tukan ruskiaan paperikassiin auton peräkonttin ja lähin treeneihin".

Tiistaina hulvaton peruukkiboogie jatkui konttorilla kun toimistosihteeri huhuili ennen kuin laski vieraan sisään:

FB 15.12.

Normipäivä konttorilla: "Terhiiiii! Onko sulla tukka pääsä, sun vieras tuli?"        

Toki tukka oli päässä, olin laittanut puhelimeen muistutuksen ”Laita tukka päähän” havahduttamaan viisi minuuttia ennen vieraan tuloa. Kollega oli bongannut naapuritalosta Casallin ystävämyynnin, johon tietysti sukkana piti singahtaa tekemään löytöjä. Ja voi minkälaisia! Tasapainolauta tarttui mukaan, samoin pilatesrengas. Konttorilla ostoksia hetken silmäiltyäni totesimme aisaparistoni kanssa että näyttää siltä että tuli ostettua langaton rattikelkka. Että noinkohan vain kauppias kusi silmään innokasta ostajaa…? Tiistaina sain myös Lilyssä "Viikon Blogi" -kunnian, ihmettelin että miten se nyt on mahdollista kun blogi on ollut olemassa vasta kuusi päivää. Olin kyllä hyvin otettu moisesta huomionosoituksesta.

Langaton rattikelkka vai päivän paras kusetus?

Keskiviikkona olimme vähän isommalla porukalla syömässä yhteistyökumppanin tarjoamaa sangen runsasta lounasta Il Sicilianossa. Lopputulos oli se, että konttorille takaisin palattuamme olin täynnä kuin vastaanottokeskus. Niin täynnä että peruukkikin alkoi kiristää. Ja sitä täyttä riitti koko aktiviteetin täyteiselle illalle.

FB16.12.

Miten voi olla vieläki täynnä vaikka lounas tarjoiltiin puolilta päivin? Pollo Al Pacino sisälsi fylliä luojan kyllä. On tehty perhosvolttijuttuja (töistä lähteisä sanoin että varmana tehään jotain pariakrojuttuja misä poljetaan kaveria kantapäällä mahaan ko mun pötsini on näin täynnä ja miten hienosti arvasinkaan!) joihin Suvi polki lisävauhtia mahasta (sikasiistiä!), kasalankkuja, ihmispyramideja ja menty klonkkuhyppyä, karhua, niipannyrryä. Ja siihen päälle vielä tankotunti. Niin ei hiukaa yhtään?! Voikohan ihmisellä räjähtää näläntuntemakeskus jos syö ihtensä täytehen ko kinkeripässi?

Torstaina tapasin toimittajan sushin äärellä ja täydensimme lehtijutun aihiota mitä sopevimmissa merkeissä. Perjantaina puolestaan oli vuorossa lounastreffit kahden ystävättäräiseni,  Helenan ja Tainan kanssa työpaikkani alakerrassa olevassa salaattibaarissa. Lounas oli niin hulvaton, että tuli maalisuoralla itku pitkästä ilosta, koko hilpeällä kolmikolla tirisi nauruvesi silmistä kun hiristiin hauskoille muistoille. Viikon yksi ehdoton kohokohta oli se, että työnantajani oli tehnyt tänä jouluna lahjoituksen syöpäsäätiölle. Ihmisen mieltä lämmitti enemmän kuin itse hakatut halot ruumista että tälläkin tavalla työnantaja osoittaa tukeaan sairastuneelle työntekijälle. Totesin jälleen kerran olevani aikamoinen onnentyttö.

Vaikka koko viikon olin niin aktiivisesti yrittänyt pysytellä kotoa poissa miesflunssan tuhovoiman kynsistä, saavutti se minutkin viimein kun koitti viikonloppu. Pistin kaiken peliin ja yritin raivokkaasti torjua flunssaa, seuraava viikko oli jo jouluviikko jota en ollut todellakaan suunnitellut viettäväni vällyt korvissa vaaterissa.

FB 20.12.2015

Tästä ei päivä enää lyhene. Tollot nokasa suoritetaan harmaasa kelisä juhannustaki korkiammisa lämpötiloisa pikku askareita. Eilen tuli lenkillä naapurit vastaan. Morjenstettiin, vaihettiin pari sanaa. Kotona tajusin että mulla oli koko senki ajan ollu varsin prominentit papritollot nokasa, molemmin puolin. Jännä että ykskään vaihetuista sanoista ei ollu nenä tai flunssa..

Nyt on niin interaktiivista lentsun sairastusta ettei ikään! Mää käytän kärsäkannua, hengitän höyryä, struuttaan seesami-eucalyptusöljyä nokkaan, juon C-pore-sinkkiä, otan muutki vitamiinit, lentsuteet, hunajat... Toistaseks ei ole kuumetta pukannu eli ihan hyvin suoritettu! Aattelin kipasta vielä kaupasta appelsiineja, sitruunaa, niitä neilikkanoloppuja ja inkivääriä. Jo on kumma jos ei lentsu lähe ko kuppa Töölöstä!

Hitokseen näyttävä lenkkilook, jännä ettei naapurit tiedustellu miks mulla on vaahtokarkit nenäsä...?

Siinä flunssasotatoimien keskellä sitä odotettiin joulua, juhlista jalointa ja rakkainta. 

Share

Ladataan...

Uusi viikko polkaistiin käyntiin tietysti töillä ja treenillä. Verticalilla kävin nauttimassa hammock-tricksien riemukkaasta maailmasta ja totesin että taidan potea varhaisdementiaa kun oli niin vaikea muistaa mihin joku temppusarja jatkuu. Rouva pönötti kankaissa silmät tapilla bufferoimassa ja ihmettelemässä mihin tästä piti mennä, lukuisia kertoja. Illan jatko-osana oli koreografiatunti tangolla ja siihenkin riitti kunto, mutta luojan kiitos että sillä tunnilla oli vähän ruuhkaa ja tangot jaettiin, sai aina puhaltaa muutaman minuutin kun oli aisapariston vuoro. Ja luntata koreografiaa mitä muut olivat tehneet jo monta kertaa kun itse olin pihalla kuin rappuharja. Tiistaina ohjelmistossa oli normipäivän lisäksi verinäytettä keskiviikon lääkäriä ja perjantain sytoa silmällä pitäen sekä aina yhtä suuri riemun aihe, omien tuntien pito Keravalla. Arbeit macht frei!

Keskiviikkona tapasin Meilahdessa lääkärin sytostaattien tiimoilta. Käytiin läpi minkälainen tilanne on kropassa ensimmäisen sytopläjäyksen jäljiltä ja miten homma jatkuu. Veriarvot olivat vallan mainiot kaikeksi onneksi. Lääkäri oli aivan fantastinen, hetkittäin epäilin olevani piilokamerassa koska eihän syöpälääkärin vastaanotto voi olla hauska, vai voiko? Voi! Bilirubiiniarvoista hän totesi että siihen ei tarvita koetta (vaikka sekin toki papereista näkyy), riittää että katsoo aamulla peiliin. Jos sieltä näkyy kanarialintu, on jotain hämminkiä bilirubiinin kanssa. Siinä mielessä ei siis mitään hätää, sieltähän näkyy yleensä mörkö. Sitä ei kannata puhutella ennen muutaman kahvikupin harrasta nauttimista.

 Lääkäri totesi että jos olo on aivan paska (sanoi oikeasti näin!) kun kortisonikuuri loppuu, ei ole synti venyttää kortisonin häntää vähän pidemmäksi. Kuuria voi jatkaa napilla tai parilla muutaman päivän ajan jottei väsymys tule niin kovana. Eli sopii ottaa muutama loiventava. Siinä kohtaa kun hän kertoi että viinamäen miehet eivät saa oireita CEF:stä koska heillä on niin treenattu toksisuuskeskus siinä missä taas nuoret alkoholiin(kin) tottumattomat tytöt voivat tosi pahoin, alkoi jo suupieliä nykiä. Lopuksi hän totesi, että jos minä sanon seuraavalla tapaamiskerralla etten ole voinut pahoin CEF:n jäljiltä, ei se automaattisesti tarkoita että he ajattelevat minun olevan juoppo. Autoon päästyäni minä huutonauroin!

Naamaa nauratti vielä Vertsulle ajellessakin; soitin äidille ja kerroin miten käsittämättömän hauskan lääkärin olin tavannut. Ennätin ennen tunteja tehdä vielä pienen täsmäiskun lähellä olevaan Lidliin, mukaan tarttui eväiden lisäksi joulukoristetta, treenitoppia, suklaakalenteria.. Ja jo oli aikakin, joulukuun toisena päivänä. Vähän jännitti akrobatiatunnille mennessä mikä on päivän kunto, kuinka sen jaksan. Riemastuttavana yllätyksenä opin uuden taidon, elbow standin eli kyynärvarsiseisonnan. Jälkiruokana oli tietysti vielä temppuilut tangolla – ollaan sitten kunnolla kun on sinne asti ajettu, sanoo sisäinen Sulo Vilén, heittomerkillä.

Päivän taito! Elbowstand!

Torstai-aamuna herätys oli varsin poikkeuksellinen, luulin hourivani kun 6:20 heräsin kuullessani anopin äänen eteisestä. Joulukalenterin kolmas luukku oli siis varsinainen yllätysluukku, ja senhän toki jaoin fb:ssä ystävilleni:

Jos mihin herää ihminen 6:20 niin siihen että kuulee porstuasta anopin äänen. Ennen herätyskellua. Ko muistaa menneensä nukkuun alasti. Harvinaisen hereillä on sillon henkilö, ja hämmentyny.

Samasta luukusta tuli vielä muutakin. Tuli se Sinead O’Connor – tukka. Yhteistyökumppanin tapaaminen saatiin hoidettua kunnialla ja tukka päässä pakettiin, illalla surisi kone. Näps ja kops ja pää oli puli. Arvelin että shampoot, hoitoaineet ja kaikki mähmäkkeet sekä tukan kikertämiseen tarvittavat kamppeet (kuten ne miljoonat uudet kammat) saa työntää toviksi kaapin perälle ja unohtaa kaiket maiset tukkahuolet, Ennen itseni parturoimista kuitenkin kävin mielen ja ruumiinkin rauhaa hakemassa Keravan Padmalta hot yin joogan muodossa. Niin tuli kiire hakemaan sisäistä rauhaa, että tajusin vasta kun istuin alas hengittelemään että jäi housut nykäisemättä pois joogatrikoiden päältä. Siinä minä sitten joogasin Freddyt jalassa, farkut jotka oikeastaan onkin aivan mukavat joogahousut. Paitsi napin kohdalta, mikään napillinen housu ei sovi mahallaan makoiluun.

Hiukseton on huoleton? Hyvästi shampoo-ostokset ja möhmäkkeet, kihartimet ja lenksut!

Perjantaina aamulla kirmasin taas Meilahteen toista sytostaattikertaa varten. Olo oli vähän kuin jouluaattona kun tiesin että Ida on samaan aikaan samassa huoneessa, kokoontumisajot oikein meillä! Suut kävivät kuin Singerit kun käytiin kuulumisia läpi. Sovittiin jo etukäteen että jos kummallakaan ei mitään ihmeellisiä oloja tule, mennään lounaalle ja poristaan vielä sekin aika mukavia. Kummankin tiputus sujui mallikkaasti eikä mitään jälkioloja tullut, joten suhahdimme Marttojen pipokorin kautta kohti kahvilan salaattitarjontaa. Ida kertoi miehensä epäilleen, että minä olen Kelan palkkaama vertaistukihenkilö joka vain esittää syöpäpotilasta ja on muka samassa veneessä vertaistukena hoitojen aikana. Olin kuulemma liian aktiivinen ja hyväkuntoinen syöpäpotilaaksi. Sepä jaksoi naurattaa illallakin, tosin arvelin että otan sen loppuviimein kehuna enkä vitsinä. Sen verran Kela osallistui rahallisesti päivään että Kela-taksilla suhahdin 16 euron edukkaaseen hintaan kotiin sairaalasta.

Kiitos Marttojen, kuupaa ei palele!

Lauantai-aamuna havahduin siihen, että minullahan EI ole Neulasta – injektiota eli kasvutekijää kotona, vaikka sitä pitäisi iltapäiväksi olla. Koska tiesin, ettei sitä meidän paikalliseen apteekkiin saada todellakaan päivässä ja lauantaina, ei auttanut kuin alkaa soitella apteekkeihin ja tiedustalla kenellä sitä mahtaisi olla vapaana hyllyssä. Kerrankin kävi munkki ja soitin laakista oikeaan paikkaan, varasin struutan, pakkasin kylmälaukun mukaan ja lähdin Hot Yin joogaan Järvenpään Padmaan ehkäisemään strangikiristyksien syntymistä sytostaatin jälkimainingeissa. Nautinnollisen 90 minuutin session jälkeen uudestisyntyneenä kurvasin apteekkiin ja hain piikkiä lihaan. Hain myös itsenäisyyspäivän kukkakimpun ja muuta tarpeellista, kun kerran liikkeellä olin. Illan ratoksi askartelin joulukortit loppuun ja virittelin pienimuotoisen korupajan. Jälleen kerran jättitujaus kortisonia pisti irman kierroksille ja puuhastelemaan hyperaktiivisena.

Ahneuksissani tein kahta erilaista settiä joulutervehdyksiä -sama päättämisen vaikeus kuin peruukkien kanssa. 

Sunnuntaina vietettiin tsenäisyyspäivää kotona rauhallisissa tunnelmissa. Tuntui että se oli jotenkin merkityksellisempi kuin aiemmin. Olo oli erityisen kiitollinen siitä, että olen suomalainen. Asun hyvinvointivaltiossa jossa jokaisella on varaa saada se hoito minkä tarvitsee. Turvaverkko on tiuhasilmäinen ja se kantaa meidät kaikki hädän hetkellä. Tähän kumpukuppaan kun olisin sairastunut ilman kattavaa itse hankittua vakuutusta vaikkapa Amerikassa, olisin varmaan saanut saman tien ostaa vanerilaatikon hautajaisia varten. Lääkkeiden ja hoitojen hintalappuja tutkiessa itsenäisyyspäivää vietti hyvin kiitollinen nainen ja onnellinen veronmaksaja. Seuraavan viikon aikana huipentunut tapahtumaketju johti viimein tämän blogin syntyyn ja ensimmäiseen tekstiin. 

Itsenäisyyspäivän kimppu ja juhlatulet, tuvan puolella.

Share

Pages