Ladataan...

Olen saanut paljon hyvää palautetta siitä miten suhtaudun sairastumiseeni. Itse näen sen ainoana järkevänä tapana toimia tässä tilanteessa. Kun tiedän mitä tapahtuu ja millä aikataululla, annan syövälle sen verran huomiota kuin sen pois hoitaminen välttämättä vaatii - enkä yhtään enempää. Huomaan unohtavani usein koko asian hyväksi toviksi, eritoten kun teen jotain mistä pidän, olen tangolla, joogaan tai nautin luonnosta. Voisin kiteyttää tämän ajatuksen siihen, että minulla on syöpä, mutta minä en ole syöpä. Samalla ajatuksella kuin minulla on auto, mutta se ei tee minusta ajoneuvoa. Se on yksi asia joka on juuri nyt mukana elämässäni, halusin tai en. Mutta siis vain yksi! Elämässäni ja ystävieni elämässä tapahtuu koko ajan paljon muutakin, kiinnostavampaa, hauskempaa, huomion arvoisempaa – keskityn siihen.

Bongasin internautista (täältä: https://dk.pinterest.com/pin/479351954062364699/ ) näin osuvan kiteytyksen, aina lontooksi osuvammasti!

Avoin dialogi asiasta on ollut minulle ihan ehdoton diagnoosin saamisesta lähtien. Halusin että kaikki joita asia koskettaa tai kiinnostaa, tietävät missä mennään. Halusin että syövästäni voidaan puhua tekemättä siitä mörköä ja suurta draamaa. Se että asia on täysin avoimesti esillä, vie siitä kaiken kiihkon ja mystisyyden. Siitä puhutaan järkevästi, faktaperäisesti ja projektina joka vedetään kunnialla läpi. Sen jälkeen siirrytään muihin asioihin. Koen että ihmisten on helppo lähestyä, kysellä kuulumisia ja kertoa omia kuulumisiaan koska syöpä on otettu arkeen mukaan kuin kirjastokäynti. Kenenkään ei tarvitse jännittää voiko minulle kertoa uudesta työstä, palkankorotuksesta tai omasta poskiontelotulehduksesta. Voi, saa ja pitää! Viinirypäleen kokoinen kasvain tississä ei tee minusta debiiliä, erakkoa tai täysin siihen jo poistettuun muhkuraan fokusoitunutta. Ilahdun samoista asioista kuin ennen, jopa vähemmästäkin. Eikä se toisaalta tee kenenkään muun kurjasta olosta vähemmän kurjaa, saati tarkoita sitä ettei lähelläni saa sanoa vaikka päänsäryn iskevän koska se ei ole yhtä vakava juttu kuin omani.

Niin sataan kertaan kuin se onkin sanottu, asenne on tässä kohtaa se mihin voi vaikuttaa. Jos ottaa jokaisen uuden päivän ilolla vastaan, jokaisen hoidon etappina terveyteen ja uutena kokemuksena, tästä kokemuksesta oikeasti oppii jotain. Sen verran jo voin sanoa, että varmasti on helpompaa olla potilaana ja saada ihmiset ympärillä pysymään edelleen läheisinä kun jakaa kokemuksensa ja pysyy positiivisena. Salailu, itseensä käpertyminen, kohtalonsa surkuttelu ja katkeroituminen ei ole tietääkseni ainakaan ikinä tuonut kenenkään elämään lisää iloa ja mukavia hetkiä tai auttanut paranemaan. Mutta yleisellä perseilyllä saa kyllä kätevästi karkoitettua pidemmän päälle ne kaikkein läheisimmätkin ihmiset.

Päätin etten ala sairastamalla sairastaa syöpää, minä vain hoidan sitä pois. En heitä kinttaita tiskiin ja ala mahdottomaksi sen takia että tuli uusi kelakortti uudella diagnoosinumerolla. Ei sairaus anna oikeutta olla kusipää. Se antaa oikeuden olla terveesti itsekäs ja valita oman terveyden ja jaksamisen kannalta parhaat vaihtoehdot. Ja se oikeus meillä pitäisi olla muutenkin. Jonain päivänä sitä sairautta ei ehkä enää ole, mutta ihmiset ympärilläsi ovat siinä edelleen, toivottavasti. Se minkälaisina ihmissuhteet jatkuvat, riippuu siitä miten hyvin tai huonosti potilasaikasi käytit.  Potilasstatuksella olevan kannattaa miettiä, minkälaisen potilaan kanssa haluaisi itse elää? Keskustelevan, osallistuvan ja positiivisen vai sulkeutuneen ja katkeran mököttäjän? Tähän sopii ajatus siitä, että mieti ensin minkälaisen parhaan ystävän itsellesi haluaisit, sen jälkeen ole sellainen itse. 

Share

Ladataan...

Oli maanantai jota olin odottanut; paluu normaalimpaan elämään eli sorvin ääreen. Oli mahtava tunne tepastella sisään toimistolle ja tavata työkavereita, vaikka olinkin sairaslomalla käynyt piipahtamassa konttorilla muutaman kerran. Salasanat muistuivat mieleen, kukka oli hengissä ja työpiste oli yllättävän siisti kun olin käynyt hoitamassa arkistointiasiat kuntoon taksvärkinomaisesti. Ensimmäiseen työpäivään mahtui kuitenkin sen verran syöpäläiselämää, että sydämen gammakuvaukseen oli mentävä kesken päivän. Syy moisen kuvauksen tekemiseen on, että Herceptin saattaa vaikuttaa sydämen lyöntitilavuuteen joten sitäkin seurataan. Kollegan vinkkien mukaan huristelin tällä kertaa parkkiin Stadikan parkkipaikalle, jäähallivaihtoehtoon en voinut tarttua koska sinne näytti olevan matkalla lähinnä osakkeenomistajia. Itsellänihän lähin osakkeen omistamista muistuttava asia on S-bonuskortti, sillä ei oikein kutsuta oikein mihinkään muuhun kuin turhuuden markkinoille.

Pikku promeneeraus parkkeeraussuorituksen päälle ja olinkin jo kohteessa hyvin happihypelleenä. En kerennyt häävin suuta raottaa (ja siinä sentään olen sangen sukkela) kun vastaanottava henkilö tiesi jo kuka minä olen ja lähti antamaan tuikkua murheeseen eli isotooppia suoneen. Varsinainen täsmätuote oli säilöttynä lyijyastiaan ja lyijyinen korurasia lyijykaappiin, siitä nerokkaasti päättelin että sangen tiukkaa tavaraa lienee se. Suoneniskennän jälkeen odoteltiin että möhmäke imeytyy kohteeseen, noin vartin kuluttua minut kutsuttiin varsinaiseen showtilaan. Ei muuta kuin rouva lavetille oikoselleen, läpsykät rintakehään ja vehjettimet  rintarankaan kiinni ja etsimään sydämen sykettä. Sitä ei ollut. Kysyin että tässäkö nyt paljastuukin että olen sydämetön tai zombie? Kaikeksi onneksi joku ratkaiseva piuha oli jäänyt jumiin pääni alle ja saatiin meikäläiseenkin sinusrytmi ilman sähkötyökaluja. Koneet ajettiin sen verran tappituntumalle että asento oli sangen stabiili. Yritin olla edukseni ja paikallani eikä se kaiketi huonosti mennyt koska operaatio oli suhteellisen nopeasti paketissa ja pääsin takaisin konttorille säteilemään radioaktiivisesti. Olo oli sen määräinen että jotain tässä on saavutettu, töitä tehty ja ihmisiin menty.

Tiistaina oli oikein normipäivien normipäivä, ensin töitä konttorilla ja päälle iltatyötä tangolla, sitä parasta mitä tiedän! Nautiskelin arjestani naama muikeana ja riemusta hihkuen. Se positiivinen energia mitä sain töistä ja tangon tiimoilta kaikilta upeilta oppilailta ja kollegoilta antoi suorastaan siivet, vaikea oli malttaa lähteä kotiin. Oli kumminkin ehdittävä tolkun ajassa nukkumaan, koska keskiviikkoaamuna 9:30 oli fysioterapiaa ohjelmassa, eli aamuruuhkassa ajelua Kirurgiseen sairaalaan ja ylösnousua sitä myöden ennen sian pierua. Käden liikkuvuus alkoi olla jo sen verran hyvä, että otettiin enää yksi jatkoaika kaiken varalta koska oli olemassa pieni epäilys että sytostaatit saattavat kiristellä vielä strangeja uudelleen. Töissä oli IT-tuki kahden edustajan lähetystön voimin Tanskasta paikalla vierailevina tähtinä, oli mukava nähdä pitkästä aikaa livenä ihmisiä jotka muistivat minua kukkapuskalla heti kun uutinen sairastumisestani tavoitti heidät. Lähdettiin yhdessä lounastamaan naapurirakennukseen, ilma oli kuin morsian ja morsian kuin perse. Tuuli aivan järkyttävästi ja viima meni luihin ja ytimiin kun käveltiin viereiseen rakennukseen pienen tuulitunnelin kautta. Siinä alkoi syöpäläistä jännittää onko tämä nyt se päivä kun tuulee niin että tukka oikeasti lähtee päästä. Ajatus tukkapöllystä ruokamatkalla herätti omassa päässä hilpeyttä ja päivittelinkin sen Fb:n puolelle.
 

Sitähän ruukataan sanua että tuulee niin että tukka lähtee päästä. Mullahan kalenterin mukaan sen pitäs lähtiä kahen yön päästä niin kävi vähä jännittähän ko tuuli oikein lasetteli voimaperäsesti takaraivoon ko kävelin naapurirakennukseen syömään. Aattelin että noinkohan mulle käy ko voikukan hahtuville, tuuli töhäyttää kunnolla ja karvat vain pölähtää joka iliman suuntaan.

Irtonaisempi karva olisi jo lähtenyt. Elli näyttää miltä tuntuu kun tuulee että tukka lähtee.

Torstaina lähdin ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen kokeilemaan kuntoani Vertical Clubille treenikavereiden pariin. Olin kerrankin maltillinen ja tolkun ihminen, treenasin vain yhden tunnin rengastrapetsilla. Oli aivan mahtava huomata etten sentään ole kaikkea unohtanut ja voimia totaalisesti menettänyt, vaikka kieltämättä kroppa tuntui normaalia raskaammalta ja juntturammalta pyöräytellä renkaalle. Oli kuitenkin varsinainen voittajafiilis kun selvisin päivän tempuista. Kyllä siinä mielessä kävi että in your face, cancer! Etpä arvannut mihin kaikkeen joudut… Se minkä kanssa meinasi tässä kohtaa ensimmäistä sytostaattikierrosta jo mennä hermot, oli alati tukossa oleva kärsä ja kuivankoppura iho. Siitäkin avauduin hieman ystävilleni.

FB 26.11.
Sytostaattien tuomaa arkea: kaiken rasvaus. Öljyän leikkausarven arpiöljyllä. Verisuonien päälle menee hirudoid forte tippakäteen. Toisen käteen menee sekotus aloe heat treatia ja aloe msm:ää. Kroppaan oma rasva, jalkoihin oma ja käsiin toki kans. Ja naama... Kasvoveden jälkeen ongelma-alueille oma liuos, silmänympäröihin menee tietysti oma rasva, naamaan seerumi ja voide osaan, aknerasva osaan, riippuen päivän katastrofitarjonnasta. Ja suusta persesilmään asti täytyy ruutata öljyä joka rööriin. Nenän limakalvot on veristä koppuraa niin täynnä että joutuu öljytyllä topsilla kaivaa sinne hengitysaukot pari kertaa päiväsä. Millähän mää päänahan sitte rasvaan ko ei oo tukkaa..? Ei siihen öljyä ainakaan voi laittaa, peruukkihan lähtee siitä muuten ko nappi housuista! Että joo ei mua okseta eikä enää väsytäkään, mutta pikkusen pakkaa aikaa menehen näihin nahanhoitoaskareisiin. On kotelo kovilla.

 

Perjantaina palkinnoksi viikon työrupeamasta suuntasin taas Vertical Clubille, tällä kertaa tangolle. Ja kuinka mukavaa oli olla sillä omimmalla välineellään ottamassa valmista oppia vastaan! Nautin silmittömästi ja tuntui älyttömän ihanalta miten lämmin vastaanotto oli treenikaverien parissa sinäkin päivänä. Kuten ennustettu oli, tasan kaksi viikkoa sytostaattien aloituksesta alkoi karvanlähtö. Mutta ei ihan siten kuin olin kuvitellut. Tämänkin tiedon jaoin suunnattoman huvittuneena ja iloisesti yllättyneenä.

Verticalilla pitkästä aikaa nakkaamassa kannat kattoon

Fb 27.11.
Ilmeisesti mää vietän niin paljo aikaa pää alaspäin että sytostaatit ei erota päätä perseestä. Mullehan se vain passaa jos karvanlähtö osuu keskimäärästä alemmas.

Brazilian wax, complements by your chemo!

Viikonloppu tuntui pitkästä aikaa oikeasti viikonlopulta kun oli päästy taas oikeaan viikkorytmiin ja arkeen kiinni. Oli ihana nukkua myöhempään, varsinkin kun uni maistui. Marraskuun sää ei ihan valtavasti suosinut, huomasin että tässä sitä taas mennään pimeällä aamua, iltaa. Ankeita loppusyksyn sysimustia iltoja kuitenkin piristi kummasti se, että naapurustoon oli alkanut ilmestyä jouluvaloja ensimmäisen adventin kunniaksi. Lauantaina huomasin että sytostaatit olivat löytäneet nenän. Nenäkarvat kuuluvat selvästi niihin asioihin joita todellakaan ei osaa arvostaa ennen kuin ne on menettänyt. Alati joko räkää tai verta vuotava kärsäparkani oli nyt täysin räkäjarrua vailla. Sillä hetkellä kun tunsin että jotain alkaa valua kohti sierainta, oli syytä vetää pää takakenoon ja kirnuta räkää sisään kuin viimeistä päivää, muuten oli jojo ylähuulessa asti saman tien. Hyvin viehättävää. Alkoi paperitollojen tunkeminen nenään. Käytännössä näytin siltä kuin hammaslääkärillä olisi mennyt vähän väärään reikään niitä suutamponeja, mutta lohtuna oli se, että kukaan ei erota sitä lenkillä kun ulkona on pimeää kuin mörön perseessä.

Lauantaina oli varsinainen pikkujoulupäivä, ensin huristelin Keravan Padmalle nauttimaan pikkujoulujoogasta, josta palasin hopusti kotiin, lenkille ja valmistautumaan iltaan ja Onnenpojan kuntosalin pikkujuouluun. Lähtötohinassa ilmeni hirveä ongelma, koko huushollista ei löytynyt yhden ensimmäistä valmiiksi solmittua kravattia. Mutta kiitos nykyajan, googlesta löytyi hyvä ohje ja näps ja kops vain opettelin tekemään kravattisolmun sillä aikaa kun armastukseni silitti muita vermeksiään. Kätevä emäntä! Kun päästiin kohteeseen, ilo oli suunnaton kun paikalta löytyi tankoystävättäräiseni Maija. Sisääntulo meni riemukkaaksi halailuksi etuovella. Iltaan mahtui monenlaista hurlumheitä, minä olin lupautunut olemaan kuskina koska sytostaattien kanssa tissutteluun ei varsinaisesti rohkaista. Yhden pikku viinin otin alkuillasta lääkkeeksi nuottikorvasärkyyn, kun erehdyin käymään karaokesalin puolella. Tarjolla oli myös sakokaivon väristä sangriaa joka haisi haarovälille ja kiljulle, ei mikään hittituote sekään. Ne jotka sitä olivat erehtyneet nauttimaan, askelsivat aikalailla vakioveikkaustyyliin yksi-risti-kaksi. Jopa siinä määrin että puolen yön silmään joku lähtijöistä peruutti lisäravinnekaappiin sillä seurauksella että koko tellinki levisi tuhannen päreiksi eteiseen. Siinä kohtaa meidän joukkue oli enemmän kuin valmis kotiutumaan.

Maijan kans muikeina, ja ihmisten ajoissa vielä!

Ihmisen ilo osata, ensimmäinen oikea kravattisolmuni TA-DAA!

Pitkä valvominen (lue: yli puolen yön) lupsutti silmää vähän pidempään aamusta, mutta niin oli syöpäläisen hyvä olla kuitenkin heti herättyä, kiitos kuskistatuksen. Onneksi to-do –listalla ei ollut mitään ihmeempää suoritetta. Sunnuntai-iltana lähdin hyvän, tai ainakin paremman sään aikana ja armottoman pimeässä lenkille, ja siitäkös taas sirkus saatiin aikaiseksi. Avauduin jälleen kerran tuntemukseni someen.

Ensimmäisen adventin tunnelmia… Se fiilis kun oot kerrostalon kohalla ja toinen koira sinkasee paskalle pihaan. Haluat olla hyvä ihminen ja kunnon koiran omistaja ja keräät sen paskan. Samalla huomaat että se oli ruohopaska se, koska koira on edelleen selkä kyömynä tynnäysasennosa ja perssilimästä roikkuu paskahimmeli. Samalla huomaat että toinen koira kekkaloi keskellä tietä (josa ei normisti oo ko korkeintaan yks rollaattorimummu) ja auto on tulosa ja se koira ei tykkää että autot vain tulee. Ja samalla ko kelaat sitä koiraa ja tavottelet yks täysi paskapussi käjesä sitä paskahimmeliä toisen aunuksesta, astut ihte jonku toisen koiranpaskaan ja jouvut vetää hirviät kevätjuhlaliikkeet ettet mee nurin. Ja kaikki tämä siis yhtä aikaa. Niin vähemmästäki siinä pari hoosiannaa pääsee ihimisen suusta!

Sunnuntai-iltana sytostaatit viimein löysivät hiuksiston. Hiuksia varisi jos niitä pöllyytti, pesi tai föönäsi, mutta ei jäänyt tyynylle. Kämmenet olivat jeti-mallistosta suihkun jälkeen ja viemärin ritilään kertyi aikamoinen karvatollukka, mutta päässä oleva kasvusto näytti edelleen normaalilta joten annoin sen vielä olla. Sotku otti kumminkin sen määräisesti hermoon, että aloin miettiä pään ajelua. Annoin hiuksille armonaikaa ainakin maanantaihin saakka mikäli eivät keksisi lähteä kertatupsauksena. Ajoitus meni sikäli nappiin, että kolmet pikkujoulut ennätin viettää ennen kuin karvanlähtö iski päähän asti. Kunnianhimoisesti mietin että yritän pitää tukan päässä torstaihin saakka, silloin oli kalenterissa sovittuna viimeinen työaiheinen neuvottelu ennen seuraavaa sytostaattipläjäystä. Sunnuntai-ilta päättyi jännittyneisiin pään sisäisiin arvauksiin siitä, minä viikonpäivänä menee emännällä vati ympäri ja peilistä kurkistaa Sinead O’Connor.  

Share

Ladataan...

Ensimmäinen jännitetty sytostaattihoito oli siis onnistuneesti takana, ei tullut anafylaktista shokkia eikä muitakaan hirveitä ongelmia, joista oli toki huhupuhetta ja varoittelua korviini kantautunut. Kortisonien loppumisen jälkeinen päivä meni vielä hyvin, kävin lenkillä ja puuhastelin kotosalla kuvitellen pommin varmasti jaksavani vetää tiistaina kaksi tankotuntia. Vaan annas olla! Tiistain tullen olo tuntui siltä, että paino on noussut yön aikana ainakin sataan kiloon. Siirryin laahustamalla lähinnä sängystä sohvalle, sohvalta toiselle ja ihmettelin miten jeevanan raskas olo voikaan olla, muka hyväkuntoisella ihmisellä.

En voinut pahoin tai ollut erityisen kipeä mistään kohtaa, mutta termi ”kuollut paino” avautui aivan uudella tavalla. Sytostaattihan kumminkin on solumyrkky joka tappaa soluista syöpäsolut mutta myös täysin hyödyllisiä soluja, jäljelle jäävän kudoksen homma on kyörätä näitäkin henkensä heittäneitä kavereita matkassa kunnes uutta arsenaalia on tahkottu luuytimestä lähtien. Aikani kahden sohvan väliä puhkuttuani jouduin luopumaan kunnianhimoisista opetusaikeistani ja soittamaan salille että ei minusta kyllä tänään ole mallin näyttäjäksi. Jollain lailla saattaisin räpistellä tunnit läpi mutta epäilin että olisin vaaraksi itselleni ja muille jos voimat ehtyvätkin yhtäkkiä yllättäen. Sen päivän suurin saavutus oli kammeta vaatteet päälle ja lähteä koirien kanssa reilun parin kilometrin lenkille. Äiti oli korvanapissa juttukaverina joten yksin ei tarvinnut sitäkään reissua suorittaa. Vaikka sinäkään päivänä syksy ei ollut kauneimmillaan, selvittiin siitä happihyppelystä kirjaimellisesti hyvän sään aikana, taisi olla päivän ainut kuiva ja aurinkoinen hetki siinä. Illalla pikkuveljistä vanhempi, Teemu lähetti kuvan tyttärestään luurangon kanssa. Kotiin oli hankittu jäsenkorjausopintoja visualisoimaan luonnollisen kokoinen luuranko, jonka vierellä kummityttöni poseerasi. Vastasin että kovin on entisen työkaverini näköinen, Pilates Järvenpään salilta kun löytyi aivan vastaava. Tähän viestittelyyn palattiin yllättäen aamulla.

Keskiviikkona olo olikin jo aivan toinen, uudestisyntynyt suorastaan. Taas oli yön aikana tapahtunut painotuntemusihme, onneksi käänteiseen suuntaan. Loistavaa että näin oli, koska sille päivälle olikin taas mukavasti ohjelmaa. Herätystä pois käpellellessäni huomasin että pikkuveli oli vastannut viestiini että kovin on sitten työkaveri entisen oloinen. Vastasin kuvaviestillä jossa olin toukokuussa viimeistä kertaa kyseisellä saillla opettamassa ja olin ottanut kaverikuvan rangon kanssa. Kuvatekstiksi olin laittanut ”Jäähyväiset keväällä”. Huomasin että se oli virhe, koska veli soitti hetken kuluttua hätääntyneenä että onko tullut huonoja uutisia?

Tarinan kerroin myös FB:ssä näin:
Note to self, ja saapi siitä muutki oppia. Jos pikkuveli on ostanu luurangon ja lähettää siitä sulle kuvan, ei oo hyvä idea vastata siihen kuvalla itestä ja luurangosta ja kirjottaa terveisiks: "Jäähyväiset keväällä." Varsinkaan jos sattuu oleen syöpä. Saattaa olla että veli pikkusen tulkkaa väärin ja luulee että siskolle on annettu parasta ennen -päivä. (Eikä ollenkaan hoksaa että kyse onki tietenki mun entisen työpaikan luurangosta jolle jätin hyvästit toukokuusa.)

Jäähyväiset keväällä - viestin kuva. Ei niin nerokas idea syöpäläiseltä, viikon aivopieru etten paremmin sano.

Aamupalalle ja lenkille olin jälleen varannut ihan reilusti aikaa, päivän ensimmäinen aikataulutettu asia oli  haastattelu Tuija Pehkosen kanssa Ylellä kello 11:30. Lukioaikainen luokkakaverini on Yle Puheella ohjelmapäällikkönä ja oli vinkannut jouluspektaakkelia kasaavalle Tuijalle joulua rakastavasta potentiaalisesta haastateltavasta. Tuijan kanssa löydettiin välittömästi konsensus aikataulukysymyksessä, koska kumpikaan ei ilmoittanut olevansa erityisen kärkäs aikaiseen aamutapaamiseen jos olosuhteet eivät sitä pakosti edellytä. Edessä oli tunnin radio-ohjelman tekeminen, josta tosin inserttiosiot saatiin vain istua käsiemme päällä ja myhäillä valmiille pätkille. Kahden jouluhörhön kemiat kohtasivat mainiosti ja meillä oli oikein jouluinen ja ihana tunti Ylen kolossaalisen rakennuskompleksin syövereissä. Kalkkiviivoilla näin aidon kauhistuksen ilmeen kun Tuija luuli hetken deletoineensa koko tunnin lähetyksen. Uusi laitteisto osasi säikyttää käyttäjänsä erityisen tehokkaasti, tallessa oli onneksi joka minuutti. Pääsin seuraamaan aitiopaikalta miten draamallista voi olla radion tekeminen. Tuija saatteli minut ulko-ovelle (koska olisin eksynyt saman tien studiosta poistuttuani) ja minä jatkoin parkkipaikalle ja kohti seuraavaa ohjelmanumeroa iloisissa ja jouluisissa fiiliksissä.

Purkissa ja tallessa on! Aidosti iloiset ja vähän helpottuneetkin jouluhörhöt. 

Joulufiilis vähän oheni vesisateessa kun lähdin posottamaan Pasilasta kohti Espoon Niipperiä ja Veijo Kinnunen Oy:tä. Olin varannut minulle ja Idalle peruukkien sovitukseen yhteisen ajan. Aina on jotenkin mukavampi sovittaa jotain kun tietää että saa rehellisen mielipiteen vailla myyntitarkoitusta Tajusin autossa että tämä päivä taitaa mennä ilman lounasta, onneksi käsilaukun kätköistä löytyi vajaa salmiakkipussi jolla sentään sain suolan tarvetta tasailtua. Tukkatukku oli helppo löytää ja jäin porstuaan odottelemaan Idaa, joka kohta porhalsikin paikalle syli täynnä HUS:n kirjeitä – postimies oli polkenut niitä pohkeet soirona kunnon kasan laakista, joukosta löytyi myös peruukin maksusitoumus jonka arvelin itseänikin odottavan kotona postilaatikossa. Ida kärsi sytostaattikrapulasta eli päänsärystä, joten kipaisin hänelle autosta Panacodin jotta saadaan mallattua itsellemme uudet peitteet tuleville kaljuillemme kutakuinkin täysissä sielun ja ruumiin voimissa.

Sovitusrumba aloitettiin Idasta, samalla opittiin miten peruukki asetellaan päähän ja mistä kohtaa sitä sopii justeerata ja mistä ei niinkään. Siinä soviteltiin todennäköiset ja epätodennäköisetkin vaihtoehdot läpi, Idan mies osallistui myös näihin kekkereihin WhatsUpin kautta ja esitti toiveita mitä hän haluaisi nähdä sovitettavan.  Jotkut peruukeista näyttivät päässä sen verran hupaisilta rouvatauhkoilta, että hihittelyksi meni hetkittäin, pokka ei kerta kaikkiaan pitänyt. Kun Idalle löydettiin optimaalinen lainapeite, oli oma vuoroni istua hupipenkkiin kokemaan ihmeellisiä muodonmuutoksia, ikään kuin SoWhat-shown henkeen. Hetkittäin siinä tunsikin kyllä olonsa hivenen drag queeniksi kun piti testata kaikki vähänkin hauskan näköiset viritykset koska siihen oli mahdollisuus tarjolla. Sen verran kuitenkin tiesin että pitkähkön peruukin otan, ja jonkun semmoisen mitä ei ikinä omasta päästä saa. Lopulta onnistuin rajaamaan vaihtoehdot kahteen varaamaani peruukkiin, jätimme molemmat vielä tukat narikkaan vaikka Ida olisi jo omansa voinut ottaa kotiinkin kun maksusitoumuskin oli mukana. Molempien piti saada vähän makustella ja neuvotella kotonakin mikä sovitetuista ja kuvatuista vaihtoehdoista olisi se paras.

Sovituksen hoitaneen ystävällisen myyjän kanssa käytiin läpi myös peruukin vaatimat hoitotoimenpiteet joita olivat liotuspesu noin kerran viikossa, huuhtelu karvan suuntaisesti ja hoitoaineessa liottaminen, kuivatus telineessä (ei föönillä tms kuumalla vaan ihan vain omia aikojaan sai jäädä tukka kuivamaan). Kuivaan tai aavistuksen kosteaan peruukkiin vielä hoitoaine ja mahdollinen kiiltotippa selvitykseen ja kuivan tukan harjaus hellästi siihen tarkoitetulla harjalla. Kuinka kätevää että tukan voi jättää peseytymään itsekseen ja mennä itse vaikka imuroimaan! Peruukki kuivaa muotoonsa koska se on kuitua, eli kerrankin ”pese ja pidä, se on rypytön” – mallistoa aidosti tarjolla! Varoituksen sana tuli siitä, että kuitu ei kestä kuumaa, eli turha kurkistella onko sauna lämmin, uuni kuuma tai tiskikone saanut pestyä astiat, siinä kuulemma voi otsatukka sulaa jänkiksi. Keskustelun ja opiskelun lomassa jostain tuli puheeksi oma historiani alalla ja myyjä kertoi että tutkintotodistuksen esittämällä saisin tukkukortin liikkeeseen ja mukavia etuja kaikesta mitä tarvin. Onko tarpeen edes mainita että siinä kohtaa alkoi ostohammasta kolottaa?

Koska tukka-asiaa oli niin vaikea päättää itse tai kahdestaan Onnenpojan kanssa, pistin some-äänestyksen pystyyn. Pyysin kavereita hätiin kertomaan minkä tukan he mieluiten näkisivät päätäni koristavan. Kysely lähti Facebookissa omalle sivulleni sekä Bikini Challenge –ryhmään ja myös Instagramiin sen humautin. Osallistuminen tähän äänestykseen oli kiitettävää ja aloin kallistua siihen, että tukkukortilla yksi ja sitoumuksella toinen. Mielikatumasta olin lisännyt vielä yhden mahdollisen vaihtoehdon äänestykseen, joten kaksi kolmesta tuntui ihan kohtuulliselta. Olin ajatellut että haen peruukit torstaina kun selviän sydämen gammakuvauksesta ja fysioterapiasta. Toisin kävi.

Tukkakauppojen Top 3, näistä ruskea ja musta lähtivät lopulta pääni lämmikkeiksi.

Vatsa veti totaalitiltit ja sain aamulla Panacodeista johtuvan sappikrampin. Vietin tuntitolkulla aikaa kotona spa-osastolla; ne hetket kun pystyin irtautumaan valtaistuimesta, makasin vessan matolla varsin läheisesti muslimien rukousasentoa muistuttavassa kyyryssä ja itsenihämäysmielessä katsoin Unelmien Poikamiestä padilta. Olin onnellinen lattialämmityksestä ja pehmeistä kylppärin matoista. Muutaman tunnin kärvistelyn jälkeen tilanne alkoi helpottaa, mutta totesin että napanuoraa tuskin saan poikki pytyn kanssa saman päivän aikana, halusin olla korkeintaan muutaman sekunnin rynnistyksen päässä helpotuksesta. Soitin Isotooppiyksikköön ja kerroin miten loistava olotila osakseni oli koitunut. Vastapeluri antoi ystävällisesti uuden ajan ja muistutti, että gammakuvauksen jälkeen samana päivänä ei merkkiaineen radioaktiivisuudesta johtuen sovi pitää sylissä lapsia tai raskaana olevia naisia puolta tuntia pidempään. Totesin että tässä ei varmasti ongelmaa tule, koska yksikään raskaana oleva nainen ei ole edes yrittänyt istua syliin, saati että olisi siihen tyyrännyt parkkiin pidemmäksi aikaa. Ja koska omia lapsia ei ole, en pidä todennäköisenä että piruuksiltani haalisin kenenkään muidenkaan jälkikasvua syliini vain koska se kiellettiin. Huoli heräsi kuitenkin että mitenkä on lemmikkien kanssa, ne kun punkevat syliin aivan taatusti. Vastaus oli huojentava. Mikäli lemmikkini ei satu olemaan valas,  kilpikonna tai norsu, läheisyys ei aiheuta ongelmaa. Terrierit olivat syliinotettavina vapaata riistaa.

Fysioterapiat piti siirtää yhtä lailla ja päivä meni itse edestään aika tehokkaasti kylppärin kaakeleita ihmetellessä ja padin viihdyttämänä. Jossain kohtaa tuli myös mieleen että edellisiltana vedetyllä konvehtirasiallakin saattoi olla jotain osuutta asiaan. Ei tullut mieleen siinä kohtaa kun ilman lounasta säntäsin peruukkikaupoilta kotiin ja Onnenpoika oli tuonut ensimmäiset joulusuklaat. Laktoosi-intoleranssi unohtui saman tien kun kansi aukesi.

Perjantainakin oli vielä vatsan kanssa vähän kätevä olo, mutta niin paljon torstaita parempi olotila kuitenkin että innostuin iltapäivällä hyppäämään autoon ja hurauttamaan Espooseen pääasioille. Ensitöikseni löin todistuksen tiskiin ja sain kanta-asiakaskortin. Seuraavaksi listasin että otan nämä molemmat tukat, toinen rahalla ja toinen maksusitoumuspaperilla. Ja totta kai otan myös koko hoitosetin, ja molemmille peruukeille telineet. Sen jälkeen pyysin opastettua kierrosta tukun tiloissa, koska mistäs minä tiedän mitä tarpeita minulla voi olla ennen kuin tiedän mitä kaikkea on tarjolla. Kierroksen lopputuloksena tavaraa oli aika paljon enemmän kuin parin peruukin ja hoitosetin verran. Intoa puhkuen ajoin kotiin ja toivoin että Onnenpoika kotiutuisi joutuin, koska olin hankkinut uuden hiustenleikkausveitsen jota halusin tietysti testata heti. Kotiin päästyäni otin pienen puhelinpalaverin ystävättäräiseni Piian kanssa ja kerroin tohkeissani ostosreissusta. Piia tiedusteli että mitä kaikkea minä nyt sitten ostin. Luin kuitista kaiken mitä mukaan oli tarttunut. Piia kuunteli koko ritirimpsun läpi ja totesi viimein: ”Ihimiseks jollei oo kohta tukkaa ollenkaan, sää ostit aika helevetin paljo kampoja.” Sen tein.

Viikonlopun Onnenpoika teki ylitöitä, ja minä näppäilin pieniä hommia kasaan kotona, ihastelin satavaa lunta ja polkaisin korttipajan käyntiin. Olotila oli jo niin hyvä, että onnellisuus hipsutteli puseroon aivan väkisin. Halusin avata tuntemuksiani ja ajatuksiani ystäville, joten päivitin syöpäläisen mietteitä taas facen puolelle.

Jäin miettiin ko isä osuvasti kommentoi että onni on oikian korvan vasemmalla puolella. Ja sehän on! Mää kompastuin omaan onneeni tankotanssin kautta. Sen kautta sain onnistumisen elämyksiä ja mahdollisia tavotteita ja endorfiiniä, positiivisia rakkaita ihmisiä ja luottamusta ihteeni ja muihin, apua kipuihin ja kiukutukseen. Se tärkiä juttu siinä oli se, että mää löysin jotain mikä sytytti valot sisällä. Sen jälestä oli paljo helepompaa löytää sieltä sisältä muutaki. Ja se valo lähti leviään kaikkeen tekemiseen ja olemiseen.

Enkä mää ny tarkota että sitä ennen olisin ollu onneton ihmisraunio, mutta huomattavasti kärkkäämpi kiinnittään huomiota negatiivisiin tapahtumiin ja antaan niitten vaikuttaa mun onnellisuuteeni. Oon löytäny sen kuvakulman mistä mun sisältä katottuna asiat näyttää varsin hyvältä (määhän oon paljo nurin päinkin) Hirviän vaikia tätä on järkevästi yrittää sanoiks pukia, sen takia varmaan onki niin paljo ongentongintaoppaita. Mutta yritän.

Se että mää oon oppinu ite tekeen ihteni onnelliseks, tarkottaa sitä että mää pystyn oleen onnellinen olosuhteista huolimatta, se on niinkö se mun päivän perusvire. Mun onnellisuus ei riipu siitä saanko mää jonku tavaran tai kehuja ja arvostusta. Mun ei tarvi oottaa täydellisiä olosuhteita että olisin onnellinen, eli mun elämä ei oo sitku, son nytku. Mää voin olla onnellinen reumani ja syöpäniki kans. Ja se mikä täsä on se tärkiä ja mahtava pointti on se, että koska se mun onneni ei oo kenestäkään eikä muusta kiinni, ei sitä voi ottaa multa pois! Mää kehrään sitä lisää koko ajan niinkö lukki lankaa. Ja mää voin antaa sitä muillekki, ko mää tiän että sitä piisaa.

Se että mun perusvire on onnellinen, ei tarkota etteikö mua voi vituttaa tai surettaa ikinä mikään. Tottakai voi, emmää aivan pöhölöks silti tullu! Mutta se tarkottaa sitä että se asia ei jää päälle, mää en vatkaa koko päivää sitä että oli urpoja tiellä, se ottaa kuupaan sen hetken ja asiasa eteenpäin. Eli mikään paska tunnetila ei hirtä kiinni ko on niin paljo hyvää mihin keskittyy. Eli sana sunnuntaiksi ystäväiseni, jos sulla on joku rakas asia joka saa sun päähän ilon kipinöitä, niin panosta siihen! Anna sen sytyttää riemun roihu niin että sullon hyvä mieli just SUN elämästä kaikkine kommervenkkeineen, jopa maanantaisin. Jos sait yhtään mun ajatuksesta kiinni niin luulen että sun onni on just löytymäsä tai sääki kehräilet sitä lisää oman aamukaffes ääresä ja myhäilet.

 

Share
Ladataan...

Pages