Ladataan...

Tyhjinä automaation ohjaamina hetkinä ihminen ennättää ajatella. Päässä surraa ajatuksia kuin herhiläisiä pesässään ja joihinkin niistä tarttuu. Syöpädiagnoosin myötä tartuin sitkuun, ehkä yhteen ärsyttävimmistä sanoista mitä suomenkielestä löytyy. Se lupaa valheellisesti jotain parempaa, joskus myöhemmin. Ehkä. Paitsi että se on suuri huijaus. Sitku-aikaa ei oikeasti tule. On nyt kun. Siihen olen pysähtynyt, monta kertaa. Pysähdyin siihen myös kotimatkalla varsinkin kun talvirajoitukset olivat astuneet voimaan ja minulla oli reilu tunti enemmän laatuaikaa omien ajatusteni kanssa auton ratin takana. Mietinnät eivät aina ole niin kepeitä, joskus pitää tonkaista sitä synkempääkin puolta ja muistaa miten paljon on menetettävää jotta ymmärtää miten paljon on jo saanut.

Elämäntaparemontti alkaa uutena vuotena, maanantaina, kun kaikki juhlapyhät on ensin mässätty. Parempi kesäloma vietetään ensi vuonna kun on tehty pakolliset asiat alta pois, säästetty rahaa ja ilmakin on varmasti kivempi. Nähdään ihmisiä enemmän sitten kun kaikki arki on suoritettu alta pois, kun maailma on valmis ja meillä on aikaa. Kerrotaan läheiselle kuinka tärkeä hän on vasta kun on muistopuheen aika. Mukavat ja palkitsevat asiat siirretään velvollisuuksien ja väsymyksen tieltä hamaan tulevaisuuteen, koska ajatellaan että meillä on aikaa loputtomasti.

Minulta kysyttiin mitä eroa on syöpäpotilaalla ja terveellä ihmisellä? Syöpäpotilas tietää että hänellä on syöpä. Vitsi kieltämättä nauratti vähän, koska se on aika totta. Syöpäsoluja syntyy ja kuolee itse kunkin kropassa, kroppa korjaa virheensä ja elämä jatkuu paitsi jos jotain menee pieleen ja fibasolu alkaakin monistaa virheitään. Vasta sen virheiden kumulatiivisen tuloksen joku jossain vaiheessa huomaa ja puuttuu asiaan. Ja siinä kohtaa potilashenkilön viimeistään pitäisi ymmärtää lopettaa sitku-ajattelu. Tai se pitäisi kieltää meiltä kaikilta kokonaan. Meillä on lähtökohtaisesti odotusarvona länsimaisessa kulttuurissa että ihmisen elämä kestää noin 80–100 vuotta.  Meillä on järjestelmä joka huolehtii siitä, että saadaan ruokaa, hoivaa, lääkkeitä – pidetään huoli elämän peruspalikoista jotta se voi jatkua ja jotta meillä on aikaa siirtää niitä haaveitamme yhä kauemmas ja kauemmas. Se elämä minkä henkilö X haluaa elää jää kokonaan elämättä sen takia että on sitku-tulevaisuus jonne se haaveissa oleva tuleva hyvä elämä on kätevästi siirretty.

Mutta ylläripylläri! Meidän elämällä on aika savolainen takuu. Suattaap olla että se on pitkä, vuan suattaap olla ettei olekaan. Elämähän tapahtuu sillä aikaa kun itse suunnittelee jotain muuta. Ihmisellä voi pettää kroppa tai mieli, voi olla että ympäristö pettää niin pahasti ettei elämässä ole enää mitään mieltä. Saattaa olla, että joku ulkoinen tekijä päättää päiviesi määrän puolestasi. Tulee salamanisku, tsunami, maanvyöry. Tai rattijuoppo, katolta putoava lumikinko, liukastuminen. Pointtina ei ole nyt olla morbidi ja maalata piruja seinälle, vaan herättää miettimään kuka oikeasti tietää että huomenna varmasti minulla on vielä aikaa, ensi viikolla kerron läheisille miten rakkaita he ovat, ensi vuonna nautin? Fakta omasta kuolevaisuudesta herättää kuin koiran oksennus REM-unesta. Kun yhtäkkiä saat muistutuksen siitä, että tämä kaikki ei ole ikuisuutta, aukeavat silmät. Se on lahja. Värit näyttävät kirkkaammilta, sade tuoksuu paremmalta, valossa on enemmän varianssia ja tuoksut tuntuvat moninkertaisilta. Kun kaikkea katsoo ikään kuin viimeistä kertaa ja tallentaakseen ne hetket mieleensä, on todella läsnä hetkessä. Sen kokee ja sen muistaa. Sen hetken elää. Näissä elämän pikku lahjoissa monesti on vain se kätevä piirre, että et  ymmärrä saaneesi ensin lahjaa, koska se ei ole valmis. Se on osa palapeliä eikä se näytä sillä hetkellä lahjalta, sitä ei ole kääritty pakettiin ja sen merkitystä voi vain yrittää arvailla. Sitä saattaa erehtyä pitämään suoranaisena vittuiluna. Yleensä se kumminkin on osa suurempaa kokonaisuutta jonka arvo aukeaa vasta myöhemmin saatujen lisäosien myötä. Moniko nainen arvaisi saavansa lahjaksi Ferrarin jos ensimmäisenä lahjan osana tulisi jarrupalat?

Hetki jonka halusin muistaa eilen

Tällä lahjalla on toinenkin mahtava funktio. Se muistuttaa myös läheisiä siitä että meistä kaikilla ei ole yhtä pitkästi sitkua edessä kuin toisilla. Emmekä me tiedä kenelle sitä on annettu enemmän ja kenelle vähemmän. Sairauden edessä itse kukin säikähtää ja havahtuu hoksaamaan että tämä ihminen on tässä ja nyt, nauti kun vielä voit! Jos jotain voisin antaa tästä tähänastisesta kokemuksesta jo nyt jokaiselle, se olisi se miten paljon herkemmin ihmiset kertovat välittävänsä, tarjoavat apuansa ja läsnäoloansa kun sairastut. Moniko meistä oikeasti saa tietää kuinka paljon läheisesi sinusta välittävät jos sinulla ei ole mitään hätää eikä heillä ole mikään kiire sitä kertoa. Suomalaiseen jäyhyyteenhän ei oikein herkästi sovi paljastaa että joku ihminen on sinulle tärkeä ja rakas ja haluat hänelle pelkkää hyvää. Epäluterilaisen oloista ja arveluttavaa toimintaa on moinen!

 Kuvittele, että tietäisit eläväsi vaikka vain puoli vuotta. Kenelle kaikille haluaisit kertoa kuinka rakkaita he sinulle ovat, mitä he ovat elämääsi tuoneet, mitä yhteisiä hetkiä erityisesti arvostat? Mitä haluaisit ehdottomasti tehdä, kokea, nähdä? Mikä estää sinua soittamasta ensimmäiselle rakkaalle tänään ja kertomasta että ps. olet tosi rakas ja tärkeä, kiitos siitä? Minkä asian haluaisit tänä vuonna saavuttaa? Ala tehdä haaveesta unelmaa ja unelmasta totta. Töitähän se vaatii mutta sen jaksaa tehdä kun tietää miksi sen tekee. Herää tänään sitku-horroksesta ja tee yksi nytku juttu. Tee jotain mikä saa sinut nauramaan. Tee joku toinen iloiseksi. Aloita unelmasi jahtaaminen! Meistä kenenkään ei kannattaisi odottaa omalle kohdalle sitä isoa herätystä, välitilinpäätöstä joka pakottaa tutkimaan mihin olen päässyt, mihin olin menossa ja onko näillä mitään tekemistä keskenään. Ei tarvi riettaantua holtittomaksi, lopettaa töitä ja lähteä Bahamalle surffaamaan sen takia että voi tulla aivoinfarkti loppuviimein. Kannattaa vain olla vähän enemmän läsnä itseään varten, lähimmäisiään varten ja miettiä että kun kaikki tämä joskus loppuu, elinkö minä oikeasti vai olinko vain elävinäni? Kiitollisuus muuttaa ihmistä ja muokkaa mieltä, nyt on hyvä hetki olla kiitollinen jo saavutetusta ja valmistautua seuraaviin oman elämänsä huikeisiin tähtihetkiin. Be present!  Ole lahja = ole läsnä.  

Syksyisempiä hetkiä jotka halusin tallettaa itselleni ja muille 

Matkani jatkui hieman normaalia syvemmissä mietteissä mutta iloisin mielin, kiitollisena koetusta lepotauosta, innolla odottaen tulevaa pikkujoulua ja henkisesti valmistautuen siihen, että seuraavalla käynnillä saisin tietää kuinka vakavan paikan edessä tässä ollaan ja millä tykeillä tätä tautia lähdetään ampumaan, eli syys- ja kevätlukukauden lukujärjestystä jännityksellä odottaessa. Siitä ja yllättävästä yhteydestäni Lauri Tähkään ensi postauksessa :)

Share

Ladataan...
Tuumoristani huumorilla

Niin tuli perjantai, kotoa lähdön päivä, keikkapäivä eli yökyläpäivä. Vielä saatiin enon korjaamon kautta yhdet siiat savustettavaksi ikään kuin lähtökaloiksi. Oli varsin messevää että lempiruokaa oli tarjolla sekä saapuessa että poistuessa. Heitettiin viimeiset lenkit äidin ja koirien kanssa, pakaasit piti vetää taas tiukkaan nippuun peräloosteriin ja koirat möllöttämään kuljetuskerppuihin. Lähtöhalaukset ja vilkutukset suoritettiin vielä normaaliakin suuremmalla pieteetillä ja tunteella. Varmasti siinä jokaisella kävi ohi mennen ajatus siitä jos tässä nähdäänkin viimeistä kertaa, mutta se ajatus hätistettiin äkkiä matkoihin kuin paskakärpänen simalasista. Sattumalta säätilasta oli alkanut kehittyä pikku pakkanen, ikään kuin tulevan talven ensimmäiset liukkaat. Mikäpä olisi sen mukavampaa kuin ajella viittä- ja kuuttakymppiä letkassa. Niin alkoi kuljettajalla nousta lämmöt kotelossa että vaati kiukkuisen ohituksen tutulla suoralla ja armoputinan ratin ja penkin välissä kuljettajista joilla jää kaasujalka kotiin välittömästi ensimmäisen pakkasasteen ilmaannuttua. Välitettiin teletappisesti lämpimiä terveisiä.  

 Viimeisen aamulenkin maisemat ja isän taidolla savustamat kultaiset herkulliset savusiiat                                           

Kun kurvasin Piian itse remointoiman ihanan kodin, Pikku Peikkolinnan pihaan, alkoi omakin verenpaine tasaantua. Koirat pissalle, Piian tyttärelle Sohville ohjeistus miten näiden pikku törönokkien kanssa illan pärjää ja pieni hetki yhteiselle oleskelulle ja pelkälle puhaltelulle. Piia istuskeli pullukkalasin kanssa hellan vieressä ja tiedusteli että ottaisinko pikku viinit. Tuumasin ensin että toittaako sitä niin pientä ottaakaan jos tästä kohta polkaistaan autolla keikalle? Piia meinasi että sinnehän ei polkaista omalla autolla vaan otetaan taksi, koska se ei Kokkolassa juuri kymppiä enempää maksa sama minne päin siitä keskustan tuntumasta turauttaa. Pullukkalasi punaviiniä syöpäläiselle siitä yksin tein! Piia soitti meille taksin ja ennätettiin ennen sen saapumista vähän aikaa porista keskenämme mukavia ja saada karjakin rauhottumaan jollain lailla aloilleen. Erityisenä mielenkiintona tietysti keskustelussa meidän molempien työn alla olevat Fitfarmin dieettivalmennukset.  Sitten Piia ilmoitti että hän on nyt vähän selvitellyt asioita, ja tällä treenaamisen määrällä meidän on se ja sama alkaa kisata Bikini Fitnessissä. Masters-sarjassa bikinifitness-kisoihin pääsee ilman esikarsintoja sinä vuonna kun täyttää 35 joten homma on sitä myöden jo plakkarissa. Nyt kun täräytetään tavoite lukkoon,  ollaan käytännössä katsoen Suomen mestareita vuoden, parin sisään! Siitä tämäytettiin kättä päälle ja polkaistiin pikku viineissä lupaava fitness-ura käyntiin! Sohvi jäi urhoollisesti koirien kanssa kun taksi kaarsi pihaan ja vei meidät erikoisen harvinaiseen illan viettoon.

Taksikuskille annettiin ohjeeksi kelkkoa meidät Snellman-salille. Pienen ajomatkan päästä kuljettaja pysäytti pienehkön näköisen keltaisen rakennuksen viereen ja kysyi että onkohan tämä hyvä, kävelettekö tästä? Piia ihmetteli että tämäkö on Snellman-sali, vaikutti vähän naftilta tapahtuman kokoon nähden. Kuljettaja totesi että ei kun tämä on Snellmankoti, mutta että sielläkin on jotkut hääkekkerit sinä iltana ja tarjoilu kuulemma kohdillaan. Todettiin että vaikka ollaankin kutsuvieraita, niin tuskin näihin kemakoihin kumminkaan. Yksissä tuumin päätettiin jatkaa alkuperäiseen osoitteeseen hersyvän hepulin saattelemana. Snellman-sali vaikutti huomattavasti lupaavammalta kohteelta, pihassa oli enemmän trafiikkia, ulkotulia ja konsertin meininkiä. Maksettiin taksi ja kiitettiin kuljettajaa varsinkin siitä, ettei jättänyt meitä sinne Snellmankotiin. Päätettiin että googlataan vielä myöhemmin ettei se vain silti ole joku dementikkohoitola mihin meitä yritettiin viedä oitis kun silmä vältti.

Kohteessa tiputettiin toppakamppeet narikkaan ja huomattiin lähes samoin tein tulleemme paikalle tuntia liian aikaisin. Teemu-veljeni bändin oli määrä aloittaa klo 20:00 soitanta. Ja me tulimme kiltisti paikalle kutsun ilmoittamaan aikaan klo 19:00. Onneksi kuitenkin ravintolan puolelle pääsi niillä kulkupasseilla. Mitäpä siinä tekee pari joutilasta janoista naisihmistä muuta kuin siirtyy jonottamaan viiniä tiskiltä sitten aikansa kuluksi ja kurkun voiteluksi. Kaksi Piian ystävää oli myös ilmaantunut yhtä hyvissä ajoin paikalle ja he vilkuttelivat meille pöydästä ihmetellen samalla mitä me jonottelemme. No yllätys, viintähän me! Pöydästä tuli hyväntahtoinen vinkki, että rouvat seisovat nyt jonossa josta jonotetaan yhteiskuvaa Juha Tapion kanssa, ei virvokkeita. Hitokseen hopusti vaihdettiin jonoa ja johan alkoi palvelu pelata! Oli punaista, valkoista ja kuohuvaa. Otettiin vähän kaikkea ettei vain tarvitse jonottaa uudestaan koska siinä hommassa meidän mahtava tiimi ei sinä iltana selvästikään ollut ydinosaamisalueellaan.

Eipä meillä kauaa kestänyt kun oli jo selvitetty pöytäseurueelle että tässä on nyt pomminvarmat tulevat suomenmestarit lähteneet vähän vapaalle, kesken treeniputken. Siitä värvättiin meille saman tien huoltojoukot maalareiksi ja virkkaamaan lappubikineitä tasseleilla. Spekuloitiin että varmaan tästä joudutaan Tallinnan kautta hoitamaan molemmille uudet tissit vielä ennen sitä, mutta jos nyt aloitellaan kehon muokkauksesta ja rasvan poltosta silti. Tissimurhetta riittänee myöhemmälle ajallekin, tokko siitä huolehtimista tarvii heti aloittaa kun yksi huoli on juuri saatu leikattua. Pohdinta ja suunnittelu jatkui sen verran pitkään että Teemukin pääsi paikalle ja kävi morjenstamassa meitä, oli ihana vielä nähdä ennen keikkaa ja kiittää hienosta junailusta lippuasiassa.

Pöytäseurue josta puolet tiesi mistä jonotetaan mitäkin, ja hivenen virvokkeita. Olen päättänyt esitellä kuvassa nähtävästi sieraimeni..

Teemun bändi veti kovia covereita ja yllätti kyllä mukaansa tempaavan tasokkaalla keikalla jonka tunnelma vain nousi loppua kohden kuin sanomatalon hissi. Laulatti ja tanssitti ja tuntui että monella biisillä oli omalle kohdalle osuva sanoma. Kelly Clarksonin biisin sanoin ”What doiesn’t kill you makes you stronger” osui ja upposi, muiden mukana. Osui ja upposi niin että tilanne vaati väliajalla vähän lisää viiniä, keskustelua ja suunnitelmia. Teemu kävi tuomassa meille artistipassinsa Juha Tapion nimmariterveisillä, joka olikin sangen osuvasti omistettu Pohojammaan akoille. Havahduttiin Piian kanssa kun ravintola tyhjeni lähes täysin muista asiakkaista ja musiikki alkoi kuulua että taitaa olla pääartisti jo lauteilla. Tuli taas kiire kelkkoa sekaan juhlakansan riveihin. Juha Tapio tempaisi mukaansa myös, otti yleisönsä ja esitti tuotantoa josta taas pystyi omassa elämäntilanteessa nappaamaan kiinni eri tavalla kuin ennen sairastumista. Piian kanssa keinuttiin musiikin tahtiin ja laulettiin mukana:

”Anna minun nähdä sun kasvosi, nähdä kuinka valosi loistaa

Anna minun kuulla sun äänesi, kuulla kuinka ilosi soi

Anna sateen huuhtoa surusi, anna tuulen helmoja nostaa

Tänään on tullut sun päiväsi, nyt on sinun vuorosi loistaa.”

                                          Ystävättäräiset keikalla ja sisko ja sen veli

 Ja voi kuinka meillä oli ihana ystävättäräisten hetki! Vaikka meidän ystävyys ei ole alkanut vuosikymmeniä sitten, se alkoi heti jotenkin niin valmiina. Alun perin tutustimme kaasohommien tiimoilta virtuaalisesti ja kerran nähtiin livenä aiheen tiimoilta ennen tätä ystävyyden varsinaista avauspuheenvuoroa. Meillä tosin oli yhdistävä tekijä entuudestaan, Piian sisko oli aikaisemmin luokkakaverini ammattikouluaikana. Jännä vain oli, ettemme muistaneet nähneemme toisiamme mutta Piia muisti tasan tarkkaan silloisen kotini jossa oli siskonsa kanssa pikipäiten pyörähtänyt jotain nipsukkaa tai hilavitkutinta lainaamassa.  Ensimmäisen kerran kun olin tulossa Piian kodin kautta joulun aikaan kamalan lumipyryn saattelemana käymään kotosalla, piipahdin kahville, luulin. Sinä lumisena iltana meinasin todellakin vain piipahtaa kahvilla, mutta kun Piia totesi että eiköhän oteta pikku glögit, se oli siinä. Glögien äärellä puhuttiin aamun pikku tunneille asti maailmaa raiteilleen, ja siinä Pikku Peikkolinnan nojatuolissa tuntui että olen enemmän kotonani kuin kaiken järjen mukaan toisen kotona voi olla mahdollista. Aamulla istuttiin hivenen ryytyneissä tunnelmissa (pitkän valvomisen ja glögin avokätisen terästämisen avittamina) kahvilla keittiösaarekkeen äärellä, molemmat alushoususillaan ja T-paidassa reippaasta sisälämmöstä johtuen, itselläni päässä Sohvin noitalakki ja Piialla diadeemi (älkää odottako tähän mitään järkevää selitystä). Silloin tupsahti yllättäen myös aamukahvin toivossa sisään setämies joka auraa Piian pihasta lumet. Mikään ei ehkä sinetöi ystävyyttä niin tehokkaasti kuin yhteinen kiusallinen tilanne!

Minun ja Piian ensimmäinen yhteinen aamu glögitarjoilun jälkeen. Pohjalaiset tavallista yrittää mutta niin vain priimaa pukkaa!

Muisteloista palataan takaisin vielä keikalle. Tuntui että se loppui kovin nopeasti, niin kuin hyvät asiat yleensä tuppaavat tekemään. Mietittiin hetken saataisiinko artistin luo audienssi vaikka sillä perusteella että jokusen viikon kuluttua oma tukkamallini olisi aika identtinen illan tähden kanssa, mutta jäätiinkin silti morjenstamaan muita paikalla olleita tuttuja. Loppuviimein lähdimme apostolin kyydillä narikan kautta kohti suhteellisen lähellä olevaa puolimatkan Krouvia, koska pitäähän sitä kotimatkaviinit käydä ottamassa. Lääkkeeksi ja lämmikkeeksi jos ei muuten. Sää ei ollut varsinaisesti keikan aikana parantunut ja viima puri luihin ja ytimiin joten pullukkalasi punaviiniä lämmitti ihanasti henkeviä turisevaa dynaamista duoa. Halloween näkyi katukuvassa ja varsinkin ravintolan sisustuksessa, meille tarjoili ystävällinen zombie. Kynttilöiden loimotuksessa ja hämähäkin seittien seassa punottiin vielä yksi kuningasidea. Kyllähän Bikini fitness -urheilijoiden täytyy tankata, ja mikäs siihen sopevampi lokaatio kuin melkein naapurissa oleva Korv Görans – grilli!

Korot kopsuen suunnistettiin omasta mielestämme nerokkaasti tankkaamaan apetta niin, ettei tarvisi enää kotona alkaa patoja kalisutella vaan päästäisiin suoraan nukkumaan. Sanomattakin lienee selvää että ruoka maistui taivaalliselta ja nälkä jäi siihen putiikkiin. Sääli vain että järki oli jäänyt jo sitä edelliseen. Peikkolinnaan päästyämme pestiin nassut, vaihdettiin yökamppeet ja hipsuteltiin yllättävän nopeasti ja tehokkaasti nukkumaan. Ruokailuajatukseen liittynyt aivopieru selvisi molemmille muutaman tunnin unien jälkeen kun pitkään kanalla, kalalla, raejuustolla ja muulla fitness- tyyppisellä ruualla ravittu kupu vetäisi kummallakin tilttiin. Sinä yönä oltiin varmasti erityisen iloisia siitä että talosta löytyi kaksi saniteettia. Sohvi oli pedannut minulle sängyn omaan huoneeseensa kellarikerrokseen. Sieltä jaksoin kammeta kahdesti portaat yläkertaan ennen kuin annoin periksi ja päätin jäädä sohvalle kunnes vatsasta kuuluva uhkaava tuomiopäivän sammakon kurnutus asettuisi. Siinäpä sitä oltiin vielä aamullakin. Ja molemmat koirat olivat löytäneet tiensä päälleni antamaan pikku tassuillaan vatsahierontaa. Kiva.

Kun viimein selvittiin Piian kanssa aamupalalle, vertailtiin vatsojen statusta, turvotusta ja aktiivisuutta. Todettiin että paremminkin on joskus onnistuttu. Kaiken sen viinin jälkeen en pitänyt ajamaan lähtemisen kanssa kiirettä vaikka sentään olimme suoriutuneet ensimmäistä kertaa ikinä tolkun aikaan nukkumaan. Sohvi raportoi aamulla että koirilla oli ollut enemmän asiaa kuin Hannu Karpolla, joka rapsaus ja kopsaus oli vahdittu ja ovella kytätty huolella ja hartaasti koska mamma tulee. Oli meinannut mennä jo vähän läsnäolijoiden tunteisiin se älämölö. Onneksi kumminkin kyseessä oli vain yksi ilta ja hermoherkkuja oli jäetetty riittävästi hoitamaan sordiinon virkaa. Kun suihku oli otettu, koirat huollettu, auto pakattu ja emäntä valmiina uuteen ajoreissuun, oli aika kiittää ja kumartaa talon väkeä jälleen kerran vieraanvaraisuudesta ja ihanasta illasta.

 Halailin ensimmäisenä Sohvin pöydän päästä ja ajattelin siirtyä Piiaan joka oli jo kätevästi jalkeilla. Silloin Sohvin vieressä istunut Sisu Valpas kajautti kantavalla äänellä ”HEI MULLE KANS!” Moinen innokkuus veti tädin linkkuun kuin marjanpoimijan ja välittömästi tarjoilin halailua ja poskisuukkoja pikkumiehelle. Kysyin että miltäs se sitten tuntui, veti Sisun muikeaksi ja olkapään takaa tuli hiljaa ja vähän ujosti että mukavalta. Sydän taisi vähän sulaa siihen paikkaan. Ainut syy minkä vuoksi piti vahtia kelloa ja joutua ajoissa liikkeelle oli se, että olin ajelemassa samana iltana vielä Järvenpäähän iltatyöpaikkani FitnesSpan omistajan järjestäämään pikkujouluun. Halusin ehdottomasti osallistua ihanien kollegoideni kanssa saunailtaan ja herkulliselle illalliselle jonka pomomme Annuskin puoliso Wowie oli meille valmistanut. Ajatus tulevasta ajomatkasta hivenen puhallutti mutta palkinto perillä oli todella vaivan arvoinen. Eipä siinä silti auttanut, alligaattoriin kotiosoite, rouva autoon ja tankkaamaan. Sää oli sen verran tuulinen ja pirtsakka että pistoolia pusertaessa meinasi jäätyä sielukin sisältä. Loppui Pohjanmaalta sopeva syksy siihen kun minä karjani kotiin ajoi, ja itseni pikkujouluun. Seuraavalle viikolle ohjelmistoa oli jo sen määräisesti kalenteriin näppäiltynä, että aika oli sanoa heipat kotikonnuille ja hengähdystauolle koko syöpäsirkuksesta sillä oli aika palata lopputarkastukseen leikkauksen osalta sekä sytostaattien aloittamisen suunnitteluun. 

Molempien nuorisomusiikkiorkesterien keikalta pikku filmatisoinnit ja artistin tervehdys

FB  yhteenveto koko sirkukseta 1.11.2015

Perjantaina menin pakaasieni kans Piialle yökylään (vähä niinkö Maria Veitola, mutta iliman kameramiestä). Maailman varovaisimman kuskin perään kertyneen letkan seasa ajeleminen sai pikkusen suonet pullistuun, ja siihenhän oli lääke oottamasa. Piia tuumas että otappa kuule pikku viinit tuosta lääkkeeks. Se vain passas, ja autto! Siinä pikku viineisä Piia kerto että met rupiamma harrastaan ny bikinifitnessiä, koska yli 35-vuotiaat pääsee suoraan SM-kisoihin iliman karsintaa. Eli oomma jo käytännösä kahtoin vuojen 2017 suomenmestarit.

Mestarit lähti sitte biologisen pikkuveljen järjestämälle kutsuvierasiltamalle Juha Tapion keikalle. Taksilla. Pyyettiin että taksisetä veis meijät Snellman-salille. Setä toppas koneet keltasen talon viereen ja kysy että onko tämä hyvä? Piia kysy että tämäkö on se Snellman-sali? Taksisetä tuumas että eikäkö Snellman-koti. Mutta täälä olis kyllä häät että ei tarvis kuivin suin olla. Totesimma että me ollaan kutsuvieraita, mutta ei heijän. Päästiin perille ja kiiteltiin taksikuski että ei jättäny meitä Snellmankotiin. Paikan päällä selvis että oomma tunnin etuajasa. Ei muuta ko ravintolan jonoon viintä noutaan sitte, ajan kuluksi. Piian ystävättäräisiä oli 2 paikalla, het meille huikkas että mitäpä jonotatta? Piia heti kerto että viintäpä me. Tyttäret vinkkas että menkääppä sitte tiskille, tuosta jonosta jonotetaan yhteiskuvaa Juha Tapion kans.

Nähtiin liput loihtinu veljeni, hänen bändinsä mahtava keikka ja Juha Tapion keikka, oli hyvät viisut ja sopeva meininki! Hyvillä fiiliksillä siittä puolimatkan krouvin kautta pikku viinit vielä lämmikkeeks ennen kotiutumista. Ja sitte tuli se kuningasidea. Korv Göranille kebabille. Arvaattako miten hyvä idea se sitte on jos on syöny monta kuukautta kanaa, kalaa, vihanneksia ja rahkaa..? Näläkähän meillä lähti ja tuumattiin että tämmösille fitnessmestareille tuli hiilarit tarpeeseen, ja liha. Mahahan ei siittä niin kauhiasti tykänny, joten sillä oli asiaa ko Hannu Karpolla, kebab on luonnon laksatiivi. Aamulla totesin että alle vuorokausi on tätä bikinifitnessiä harrastettu ja moon aivan rikki! Son kuulkaa kova laji tämä!

 

Share

Ladataan...
Tuumoristani huumorilla

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/14591789/?claim=ktj6ya8jkaz">Seuraa blogiani Bloglovinin avulla</a>

Pienen joulutauon ja armottoman ruuan mättämisen jälkeen jaksaa taas muistella miten syöpäläisen syksy jatkui, toivottavasti olette edelleen mukana tarinassani! Jouluun palaan aikanaan kyllä asianmukaisella hartaudella, mutta tässä kohtaa voidaan todeta että vietimme yhden parhaista jouluista ikinä. Suuret kirjailijathan hyppivät aikajanansa kanssa sujuvasti vuositolkullakin, mutta pieni bloggaaja yrittää nyt pitää asiat aikajärjestyksessä niin ei mene oma pää sekaisin, saati muiden.

Oli aika polkaista käyntiin leikkauksen jälkeinen viikko numero kaksi. Oli myös aika polkaista autolla tervehtimään kotijoukkoja, jotka luonnollisesti kärsimättömästi odottivat näkevänsä minkälaiseksi heidän lapsensa on pilpustettu sairaalassa ja mikä on potilaan aktuaalinen kunto ja status. Vaikka isäni on varsin edistyksellinen some-kanavissa ja käyttää niin Facebookia, Instagramia kuin WhatsAppiakin myös meidän mukuloiden seuraamiseen, ei se silti korvaa fyysisesti nähtyä ja omin silmin koettua hyvinvointia. Joten tuumasta toimeen oli potilaan tartuttava. Ehkä yksi vastahakoisimmista puuhista ikinä eli tavarainventaario noin viikon reissua varten ja kaiken tarpeelliseksi arvotetun pakkaaminen oli edessä maanantaiaamuna niin itselle kuin koirille eli Ellille ja Elmolle. Pienen siivouspakkomielteeni takia tietysti jouduin pyykkäämään pyykkikorit ja tiskikoneen tyhjäksi, tyhjentämään roskat, hinkkaamaan työtasot ja vaihtamaan lakanat. Tämä kaikki askartelu oli pakko suorittaa huolimatta siitä että Onnenpoika jäi pitäämään casa de la Canceria pystyssä kun minä ja kerberokset lähdimme sukuloimaan. Ajatuksenani aina on että jätetään siisti koti jälkeen, on paluu sitten mukavampaa kuin rytöläjään ei. Otti siis aikansa päästä lähtökuoppiin ja jalkauttaa joukot.

Se oli autoilijalle ihana maanantai, aurinko paistoi riittävästi, mitään ei satanut, mikään ei häirinnyt suoritusta. Moottoritie oli melkein kuuma! Musiikki soi ja oma karaokenomainen laulu raikasi kun ajelin suupielet muikeassa hymyssä kohti lapsuuden kotia, äidin ruokia, isän juttuja, yhteisiä hetkiä veljien, kummilasten ja ystävien kanssa. Olin ajatellut että nyt ajan järkevästi; pidän lounastauon ja pidän kahvitaukoja ja annan itselleni aikaa mennä tämän matkan kaikessa rauhassa. Vaan kappas! Sisäinen hötkyilijä oli tullut mukaan kuin varkain. Yllättäen huomasin huristelleeni Juustoportille Jalasjärvelle saakka yhdellä polkaisulla. Kahdeksankiloisten yli-innokkaiden sätkivien koirien nostelu auton takana oleviin kuljetusbokseihin ei myöskään ollut mitenkään huippumukava temppu, joten pyrin minimoimaan senkin taistelun tarvetta sukkelalla ajosuorituksella. Nopea jalannosto spa-osastolla, latte ja gluteiiniton leipänen mukaan ja matka jatkui. Seinäjoen kuukkeilla alkoi tuntua leikatun puolen kädessä jumppailun tarvetta, mutta mikäs ongelma se oli kun viereinen penkki oli tyhjä. Käsi venytykseen ja vanutukseen niin monella tavalla kuin se mahtui. Vastaantulijat ovat saattaneet pitää ehkä Hitler-fanina mutta samapa tuo, tuskin siinä tuttuja tuli. Ja jos tuli niin tietävät että en ole, vaikka imitoida tykkäänkin.

Kun matkaa oli 20 kilometriä enää jäljellä ensimmäiselle suunnitelmissani olleelle kyläilypaikalle Kokkolaan, päätin yllättää ystävättäräiseni Piian. Kyseessä on juurikin se ystävistäni joka siis selvitti koko syöpäasian samalta istumalta kun sai diagnoosini kuulla ja joka antoi koko meidän suvulle ja huoneelle mielenrauhan. En ollut pohjustanut etukäteen tuloani mitenkään, soitin vain muina naisina ja kysyin että missäpä olet? Ja kun vastaus oli että kotona, tiedustelin että onko sen illan suunnitelmissa pysyä kotona. Ja kun yllättäen näin oli, esitin toiveen kahvitarjoilusta koska olisin vartin päästä nenä pitkällä tulossa pöytään. Voi sitä ilon ja yllätyksen määrää!

Perille päästyäni ja koirat huollettuani päästiin toden teolla vaihtamaan kuulumisia, esittelemään hieno leikkausarpi ja rinnan hyvä uusi muoto, tutkimaan uuden kuntosalihuoneen varustusta ja varsinkin kummipoikani Sisun uusia voimistelurenkaita. Nepä vasta riemastuttivat ilma-akrobatiaan hurahtaneen! Kikottelin itseni kyytiin roikkumaan polvitaipeista ja vähän loiventamaan selän jumitusta. Piia tarkkaili tilannetta ja tuumasi että tuohonko venkoiluun sitten oli lääkärin lupa? Yritin paikkoa että vasemmalla kädellä vain nostin. Heti jäin kiinni oikean käden osuudesta asiaan. Vannoin, että autoin sillä maksimissaan kolmen kilon verran. Raati jäi arvoimaan tilannetta. Kummipoikani Sisu Valpas esitti omat rengastemppunsa ja Elmo varasti sillä aikaa Sisun pallon. Pienen ajojahdin, murinan ja komennuksen tuloksena lapsen lelut saatiin pelastettua vain kuolavaurioin. Pienen koiran on raskas matkustaa ilman jatkuvaa leikittämistä tuntitolkulla, reppana keulii herkästi muiden lelujen kanssa jälkimainingeissa.

Vanhempi pikkuveljeni Teemu oli tarjonnut minulle mahdollisuutta päästä Juha Tapion loppuunmyydylle keikalle Kokkolassa, hänellä oli kutsuvieraslippu jolla pääsisin paikalle. Tuumittiin Piian kanssa että jopa vasta olisi sopivaa päästä yhdessä keikalle, koska meille tarjoutuu äärimmäisen harvoin tilaisuus tehdä yhdessä asioita joihin ei liity lapsia, koiria, räjähteitä, hiusten pidennyksiä tai lääketieteellisiä kriisejä. Päätettiin ottaa agendalle josko edes syöpäkortilla voisi pelata meille yhden lipun lisää.

Kotona oli odotettu tuloamme kuin kuuta nousevaa, enon autokorjaamolla oli käynyt kalakauppias jolta oli saatu tuoretta siikaa- ehkä parasta herkkua ikinä – isän savustettavaksi kotipönttöön. Kyllä oli suu messingillä ja kala teki kauppansa. Esiteltiin taas taisteluhaavat, kerrottiin matkakertomukset, annettiin selontekoa tilanteesta ja vain nautittiin yhdessä olosta! Elli esitti parhaan demonstraationsa valmistautumisestaan humping awardseihin ja minä olin uhri. Isä luonnollisesti dokumentoi ja eipä aikaakaan kun kuva olikin jo Facebookissa.  Näin mellä, koira nylkyttää syöpäpotilasta olohuoneen lattialla ja isä kuvaa. Digiajan iloisia ihmeitä.

Elmo nujuttaa jotain lelua, Elli nujuttaa syöpäläisen säärtä ja isä dokumentoi. 

Kerrankin sää suosi lomalaista, jos nyt sairaslomalaista passaa lomalaiseksi puhutella. Aurinko paistaa loimotti joka ikinen päivä. Aamulenkit Lestijoen rannalla salpasivat hengityksen kauneudellaan! Jollain lailla se kauneus pysäytti ja hiljensi. Oma sairasstatus pisti arvostamaan näitä pieniä upeita hetkiä aivan eri tavalla kuin koskaan ennen. Rakastuin taas vähän lisää kotimaisemiini ja elämääni. Ja ne rakkaat ihmiset tuntuivat aina vain rakkaammilta ja tärkeimmiltä. Oli tarve olla läsnä, elää, nauraa, hengittää, kokea ja muistaa. Tallentaa joka hetki omalle kovalevylle ja kuvata kauneutta jemmaan. Antaa ja saada rakkautta, halata ja koskettaa. Näyttää että vaikka minut on sairaudella ja veitsellä rikottu, olen silti ehjä.

Lestijoki lokakuun lopulla, lenkkimaisemat hivelivät silmää ja sää oli erinomaisen myötämielinen

Vanhemman pikkuveljeni luo tämäytettiin kyläilemään ja kummittelemaan ensi tilassa. Vein lapsille vähän väritettävää ja väritysvehkeitä jotta hekin pääsevät mind fullness- ja zentilaan kuten pakkomielteinen värittäjätätinsäkin. Toinen löi pään lattiaan heti kättelyssä ennen kuin ehdittiin värittää mitään, joten väritystehtävä oli sattumalta sopivan rauhallinen homma iltapuhteeksi. Usein on harjoiteltu joogamuuveja mutta tällä kertaa oli keksittävä jotain vähemmän ruumiillista hupia. Tiedustelin veljeltäni, joka siis oli Juha Tapion keikalla oman bändinsä kanssa lämppärinä, että ei hänellä sattuisi toista pääsylippua olemaan, tahi konstia saada semmoista vielä jostain. Ensin vastaus oli että ei, kyllä se keikka on loppuunmyytynä ollut jo aikoja. Sitten hänellä syttyi Airam tukan yläpuolelle ja veli tuumasi että otampa välipuhelun. Viisi minuuttia myöhemmin ilmeisesti hän oli pelannut syöpäkortin sympaattiseen osoitteeseen, koska ihme tapahtui ja yhdestä paikasta tuli kaksi, näps ja kops vain! Alkoi olla selvää mitä perjantai-iltana on ohjelmassa.

Teemun järjestämät kutsuvierasliput Juha Tapion keikalle jossa myös Rinta-Joupin autokauppiaiden valiojoukko oli esiintymässä

Viikkoon mahtui ystävien tapaamisia, runsaasti leikkaushaavan esittelyä, hemmotteluhoitoa kosmetologilla  ja ruokaa, paljon ruokaa ja lenkkeilyä. Päivittäin tuli käveltyä 8-10 kilometriä koirien ja useimmiten äidinkin kanssa, siinä vietiin suntion rouvaa kuin litran mittaa rautakaupassa kun tytär tuli kylään! Nuoremman veljen kanssa pelattiin innokkaasti korttia iltaisin nylkytysshowta pitävä Elli jaloissa ja pelialueella kässehtien. Erityisen mieleenpainuva oli aivan tavalliseksi ajateltu lounasvisiitti Piian vanhempien omistamassa ihanassa Lounaskahvila Rauhalassa, Kannuksessa. Äidin kanssa hurautettiin matkaan ja kuinka somasti sattuikaan että tiskin takana oli Piian pikkusisko Mira, myös Sisun kummi. Mira esitteli tarjoilut ja antoi suositukset allergikolle. Päästyämme pöytään hän tuli sanomaan, että meidän ei nyt sovi häipyä paikalta, koska Sisu on tulossa moikkaamaan kummitätiään kun sattui olemaan isänsä ja pappansa kanssa työhommissa hautausmaalla. Ja tällä pikku hautausurakoitsijalla on ikää 3, 5 vuotta. Kohta räpsähti ulko-ovi selkosenselälleen ja sisään virtaavaa valoa vasten siivilöityi Sisu Valppaan profiili hänen skannatessaan pöytiä. Seuraavaksi kajahti varsin voimaperäisesti huuto Terrrrrrrhi! Ja sitten tultiin kohti ja kovaa!

Sisu säntäsi antamaan karhun halauksen ja istumaan pöydän ääreen ja Mira-täti riensi tuomaan Sisulle ruokaa, isä ja pappa seurasivat perässä. Sisulla oli komeat työmiehen haalarit päällä ja selkeästi oli ollut hommissa hoppu. Meidän pöytämme päähän oli juuri istahtanut nainen ilmeisimmin myös äitinsä kanssa, tulossa silmälääkäristä. Silmien päälle oli teipattu rei’itetyt muovikuupat, mikä sai tämän mummoparan näyttämään vähän albiinokärpäseltä. Sopii vain arvata herättääkö yhtään kyselyikäisen huomiota se? Sisulla oli ollut aiemmin pikku ensiapuun johtanut episodi purukumin kanssa ja siitä vain sen verran että kun purkalla täyttää korvat niin että se tursuaa korvalehtiin asti, siitä saattaa jäädä taipumus kailottaa vähän kovaa. Ennen kuin kerkesin tehdä tai ajatella mitään, raikui pöydän päästä tomeran sormella osoittamisen seuraksi: ”MIKS TUOLLA TYYPILLÄ TUOSA ON LIIMATTU TUOMMOSET JUTUT NAAMAHAN?” Tuskin jäi keneltäkään kuulematta tämä tiedustelu. Koetin kertoa tosi asiallisesti, että silmälääkäri suojaa silmät leikkauksen jälkeen noin, ettei silmiin mene roskia. Selitys ei ilmeisesti mennyt heittämällä läpi koska Sisu jätti pottumuusit ja lihapullat siihen, tyyräsi mummun viereen ja toisti kysymyksen (yhtä kovaa). Huvittunut mummo selosti silmäkuupa-asiansa parhaansa mukaan ja nyt selitys kelpasi. Sisu palasi tuoliin ja aterian ääreen. Sekunniksi. Jonka jälkeen seurasi 180 asteen käännös taaksepäin, osoitus haarukalla ja kommentti takanamme istuvasta miehestä: ”MUTTA KATOPPA TUOTA TYYPPIÄ TUOSA!” Kyllä meinasi minun äidiltäkin kiisselit mennä väärään henkireikään sen lounaan aikana useaan otteeseen. Yhtä äkkiä ja tomerasti kun Sisu saapui, Sisu myös lähti mukanaan lupaus että parin yön päästä nähdään taas. Työmies on työmies, ei sitä sosiaaliset kuviot muuta.

Nuorin tuntemani hautausmaan työntekijä Sisu Valpas lounastauolla Rauhalassa kummitätiä viihdyttämässä (ja paria muutakin).

Samalle päivälle oli kellotettu toki vähän lisää aktivitettia. Äiti hoidettiin aikataulussa sorvin ääreen hoitamaan työkuvioita iltapäiväksi ja minä puolestani suoriuduin Koskenkylään tapaamaan lapsuudenystävääni Ninaa. Ja mitäpä siinä muuta kuin tissi pöytään vaikka oli muitakin (nais)vieraita. Arpi näytille ja statusraportti voinnista ja tulevista kommervenkeista terveydentilaan liittyen. Perinteisesti minulla on ollut tapana myös aiheuttaa jonkun sortin hässäkkää Ninan luona, viimeksi tohkeissani kesällä laitoin sokerin sijasta mansikoita hirveällä loiskeella kahvikuppiin, tällä kertaa kahvin joukkoon meni vain oma tukka. Silloin sitä vielä oli. Pitääkin aina ihmisen kokovartalonauraa! Oli ihana nähdä ja vaihtaa kuulumisia ja saada hyvää energiaa mukaan kotimatkalle. Tällä kertaa nuorempi veljistäni, Tuomas ei ilmestynyt yllättäen paikalle kuten viime kesänä, joten minä pöläytin hänen ranchilleen (Wizard’s ass ranch -paikallista nimeämiskulttuuria parhaimmillaan) tekemään tupatarkastuksen rakenteilla olevalle saunalle. Sillä aikaa kun ihmettelin saunan sisätiloja koirien kanssa, pamahti jonkun sortin paineilmakompura käyntiin saunassa semmoisella törinällä, että meinasi tulla saman tien pari koiran mallista aukkoa seinään ja itsellä vetelät lahkeeseen. Veli vaiensi vehjettimen heti saavuttuaan, se riemu siitäkin tuomiopäivän pasuunasta oli että paettuamme pihalle näimme joutsenten ylilennon, valkoista pitkäkaulaa lappasi yli kuin trulleja pääsiäisenä! Näky vain oli hivenen verran uljaampi tummuvaa taivasta vasten.

Reissu alkoi lähestyä uhkaavasti loppua, jälleen kerran kotona äidin kanssa ihmeteltiin miten tämä niin äkkiä meni?! Edessä oli kumminkin vielä loppuhuipennus, yökylä ja keikkareissu joka ei aivan hevin meiltä pääse unohtumaan. Tuskin kohtaaminen unohtuu aivan äkkiä muiltakaan asianosaisilta. Siihen iltaan mahtui niin monenlaista että siitä täytyy kirjoittaa ihan oma tarinansa. Miten muuten muka voi ihminen pähkinän kuoressa kertoa kuinka meistä yhtäkkiä sinä iltana tuli Bikini Fitnesin tulevia suomenmestareita?! Ei mitenkään, joten seuraava postaus omistetaan lähinnä Piialle, Juha Tapiolle ja Bikin Fitnessin mestaruussuunnitelmille. Tilanteeseen saattaa liittyä viinitarjoilua.

 

 

 

Share

Pages