Ladataan...
Tuumoristani huumorilla

Dreeninpoistopäivä! Tiistaipäivä! Onnenpäivä! Suupielet tavoittivat korvia kun aamullinen mittaustulos näytti että eroon päästään kylkituubista aiotussa aikataulussa. Toinen hyvä syy nousta riemulla uuteen aamuun oli se, että meillä oli Idan kanssa selvät sävelet sovittuna. Ensin näppäillään dreenit irti, sen jälkeen shoppaillaan ja syödään. Kahden naisen vertaistukiryhmän kokoontumisajot siis. Päätin että jätän auton suosiolla Kalasatamaan ja etenen siitä HSL:n palvelujen avulla kohteeseen, jotten joudu yllätystilanteisiin ja stressaa hermoa pintaan. Kätevästi tietenkin ensin meni nenän edestä metro, sen jälkeen kympin ratikka. Vastaleikatun ryntään kanssa ei oikein rynnitä kyydin perään. Kun pääsin paikalle, Idalla oli jo putki irti. Minä varroin vuoroani ja pakko myöntää että kyllä siinä pieni jännitysmomentti oli kun mietiskelin miltä sen narun irrottelu mahtaa tuntua. Kaksi tikkiä näps poikki ja kummallisen tuntuinen muljahdus ja niin vain oli koko jatkoroikka pois kyljestä ja lappu päälle. Matkaevääksi vielä muistutus että sopii tulla minä tahansa arkiaamuna kahdeksalta tai viikonloppuna yhdeksältä jos kainaloon alkaa tulla nestepattia.  Yllättävää oli että se kyljen reikä jätettiin auki. Mietin kovasti alanko soimaan kuin okariino mikäli sattuu tuulisempi päivä? Olin vakaasti sitä mieltä että jos ihmisellä pitäisi olla kyljessä reikä, siihen olisi luoja luonut sieraimen. Kyljissä olevista aukoista huolimatta helpottuneet naiset poistuivat kohti ydinkeskustaa, ja mikä tunne kun ei enää joutunut kävelemään kuin olisi appelsiinit kainaloissa!

Osteltiin treeniasuja ja piilolinssejä ja heti tuli nälkä. Onneksi Hanko Sushi oli lähellä, joten helpotus oli saatavilla. Siinä ruokia odotellessa vertailtiin miten meillä operoidun puolen käsi liikkuu ja joustaa. Kumpikin oli suorittanut tunnollisesti annetut jumpat ja vaikutti siltä että isompia strangikiristyksiä ei ole kun molemmat pystyivät suorittamaan kelpo hikipinkoviittauksen. Painotan vielä että kyseessä on siis strangi eli imusolmukkeisiin liittyvä imunesteputkisto käsivarressa. Ei aluhousu. Ne (strangit, ei aluhousut) tuppaavat kuivahtamaan ja kinahtamaan kun imusolmukkeet poistetaan ja imunestekierto menee sekaisin kuin hamsteri juoksupyörässä. Molemmilla oli vähän syyllinen olo siitä että tässä sitä vain hojotetaan keskellä päivää sushilla ilman minkään valtakunnan hoppua. Vaihdetaan kuulumisia ja kokemuksia eikä millään lailla kartuteta BKT:ta siinä. Toisaalta kun mietittiin että montako päivää sitten molemmat oli leikattu, helpotti syyllisyyskin vähän. Siispä kierreltiin vähän lisää kauppoja. Erityisesti yritettiin löytää Lavlin shop in a shop myymälää. Kummallakaan ei käynyt mielessä tarkistaa etukäteen onko sitä enää ennen kuin sitä ei löytynyt. Google kertoi että sitä on yhtä turha tässä nyt etsiä kuin Bermudan kolmiota, se on poissa. Muutaman vähän väsyneen vaatteiden käpiselyhetken jälkeen päätettiin antaa periksi siltä päivää, johan askelmittarikin kertoi että neljä kilometriä on juostu tavaran perässä. Alkoi hitusen jo väsyttää.

Reissusta kotiuduttuani huomasin että kainalossa on nyt jotain uutta ja vähän kätevää. Vasta kun aloin suorittaa erinomaisen näyttävää käsijumppaani illan ratoksi kun Onnenpoika oli jo nukkumassa, huomasin että dreeniä poistaessa kainaloon oli tilalle ilmestynyt pierutyyny! Kun aloin veivata liikesarjaani läpi katsellessani aivonnollausviihdettä korvanappien kera padilta, alkoi kainalo pitää pieruääniä. Eikä mitään hiljaisia vaan semmoisia vanhainkodin inkontinenssimummon hernekeittopäiväpieruja! Nauruvesi tirisi silmistä kun suoritin ja kuuntelin korvanappien läpi sitä tuomiopäivän pasuunan sointia ja mietein että herääköhän Onnenpoika tähän? Ja jos herää, tuleeko se kysymään että mitä perkelettä solet syöny että lopputulos on tuo?! Ei onneksi herännyt. Aamulla jatkui sama kainalopieruralli, joten pakkohan siitä oli sitten soittaa syöpähoitajalle ja tiedustella että meniköhän tämä nyt Strömsöä päinkään?

FB-päivitys 21.10.

Puhelu tänään syöpähoitajalle:
-T T täälä Terve! 
-Terve!
-Kuule kainalopierukysymyksellä lähtisin tänään lähestyyn sua. Mulla eilen poistettiin se dreeniletku, niin onko aivan normaalia että mää pystyn tekeen kainalopieruja nyt ilman käsiä?
-Ööööö sulla on ilmeisesti menny ilmaa sinne kainaloon?
-No niin se vähä vaikuttais..
-Niin ei se siis vaarallista ole, kiusallista ehkä kylläkin..
-No onhan tämä aikamoisen vakuuttava party trick, mutta loppuuko tämä törinä jos mun kainaloa tarvii punktoida?
-Joo, se ilma tulee samalla pois kyllä. Nythän sinne voi mennä vielä lisääkin jos se dreenin reikä on vielä vähä auki.
-No entä jos sitä ei tarvi punktoida, törisenkö mää iän päivää sitte ko vähä käsiä nostan?
-Et, kyllä se sieltä ajan kans häviää, voidaan punktoida tarkastuskäynnillä jos tarvii. 
-No niin, eipä täsä sitte muuta ko mää jatkan törinää täälä, kiitos, kuulemiin!

Samana päivänä tuli kotiväeltä Parane pian – kortti, johon äiti oli kirjoittanut että he odottavat kovasti saavansa minut kotiin käymään ja loppuun ehkä suomenkielen kauneimmat sanat: ”Rakastetaan sinut terveeksi”. Kuinka ikävä voi ihmisen tulla omaa perhettään yhdestä kortista?! Ikävä! Puhelimessa puhuttiin päivittäin ja kerroin kuulumisia, mutta eihän se tietysti sama asia ole kuin nähdä livenä että ei tässä ole hätäpäivää. Heti keskiviikkona virittelin ystävältä lainatun juoksuvyön toppatakin ympäri ja lähdin koirien kanssa lenkille. Voi että tuoksui metsä hyvälle, lehdet rapsahtelivat jalan alla ja minusta tuntui että kaikki on niin sopevaa ja hyvin kun ei ole dreeniä ja voi mennä koirien kanssa ulos. Itsenäinen ja vahva nainen nauttimassa syksystä koirien kanssa, hurraa! Samalla fiiliksellä meni mitä pisimmälti koko viikko. Säät suosivat ja kiertelin kirjaimellisesti ummet ja lammet koirien kanssa, bongasin joutsenet lammelta ja sorsat rannalta. Viikonloppua kohti kainalo alkoi vähän kiristää ja päätin että lauantaiaamuna ajan punktiopolille ja hoidan asian kuosiin. Ajatuksena oli lähteä ajamaan sunnuntaina kohti kotikontuja -pohjanmaalle. Kainalopierut hiljenivät ja hävisivät loppuviikkoa kohden kokonaan. Harmi että hoksasin videoida sitä lystiä vasta kun ääni oli hiipunut jo enemmän sammakon kurnutusta muistuttavaksi kuin täräkäksi pieruksi tunnistettavaksi.

                                           Tunteisiin käyvä kortti kotijoukoilta

Aamullahan totta kai väsyttää ihan älyttömästi jos on jotain suunniteltua ohjelmaa. Niin väsytti lauantainakin. Pinnin silti ylös, herättelin itseni kahvilla ja lähdin posottamaan taas kerran Helsingin suuntaan. Onnennumerolla kahdeksan (näyttääkin aivan tisseiltä) pääsin sisään punktiopolille ja paitaa pois. Lääkäri tutki kainalon ja totesi että se on kyllä niin kuiva, ettei siinä ole edes hikeä. Eli ajelin 100 kilometriä eeskahtaalleen lauantaiaamun ratoksi näyttämään tissit. Niin otti se vilautusmatka voimille että tarvin päiväunet siitä selvitäkseni. Ja sirdaludin. Illalla olikin asiaa toiseen suuntaan, kun lähdin yhden ihanan tanko-oppilaani ja hänen tyttärensä kanssa Hämeenlinnaan katsomaan Pole Night Show Casea. Ilman tätä kasvihuoneilmiötä rinnuksissani olisin ollut mukana oman koreografiani kanssa. Nyt olin kannustamassa tuttuja ja nauttimassa esityksistä sekä shoppailusta. Yllätys oli suuri kun Leeloon kojulla minut tunnettiin naamasta (eikä vaikkapa tissistä), ilmeisesti olen ollut hyvä asiakas. Muutaman skumppalasinkin uskalsin nauttia sen kunniaksi että leikkaus oli onnistuneesti takana ja kunto jo varsin mainio. Olo oli kuin luokkakokouksessa koska tuttuja oli todella paljon paikalla -ihania, kauniita, vahvoja ja rakkaita. Ihan kommelluksitta ei siitäkään selvitty, sisään jonottaessa kaulakoru teki harakirin ja hyppäsi kaulasta lattialle josta se minulle toimitettiin. Hotellin puolelle kaverien kanssa pyörähtäessä juutuin kiinni käsilaukkuni vetoketjusta sukkahousuihini. Pikku hupsista. Sukkahousuja päälle nykäistessä haarakiila räjähti. Mutta pointsit kotiin siitä että paransin vastapäisen tytön migreenin koska mukanani oli erinomaisen kattava särkylääkearsenaali.

Turha tissiretki, iloinen PNSC:stä palaaja ja räjähtänyt haarakiila

Kotiinpaluu venyi sen verran yöhön että sunnuntaina väsytti niin vietävästi että joukkojen jalkautusta oli siirrettävä vuorokaudella. Oli pakko saada nukkua, puhaltaa hetki ja kerätä voimia, koska edessä oli 502 kilometrin ajomatka koirien kanssa. Vanha ja tuttu matka, mutta onhan siinä vähän toipilaalle ajelemista. Sunnuntain ohjelmassa oli vielä Bikini Challengen loppukuvien otto ja lähetys paras muuttuja -kisaan.. Kerkesin suorittaa haasteesta puolet kunnolla ja loput sinne päin johtuen tästä tissin aiheuttamasta härdellistä. Arvelin että tuskin tämä kärkikahinoihin riittää mutta tottakai vedetään tappiin asti kun on lähdetty, joten biksut päälle ja kuviin patsastelemaan. Koin olevani kuitenkin erikoisen onnekas koska haasteen ansiosta ylipäänsä otin itselleni aikaa ja löysin koko muhkuran. Laitoinkin Jutalle siitä kiitosviestin, koin että tämä haaste saattoi pelastaa jopa hengen. Onhan se nyt käsilaukkua parempi palkinto, bonuksena oma hyvinvointi ja kova kunto leikkaukseen mennessä. Päätin että maanantai on mitä mahtavin päivä ajella se taival ja öllötinkin muuten ameebana sunnuntain.Hyvä että sen tein, koska seuraavasta viikosta oli tulossa varsin vauhdikas ja tapahtumarikas, kaikki kerätty voima ja energia oli tulossa enemmän kuin tarpeeseen!

Bikini Challengen ennen ja jälkeen -kuvat. Näillä ei irronnut käsilaukkua mutta paikka onnistujissa ja uusi valmennus tuli!

Share

Ladataan...
Tuumoristani huumorilla

Oltiin siis sairaalassa, hereillä ja jotakuinkin älyissään, perhe informoituna siitä miten hienosti koko leikkaussalishow meni. Aloin pikkuhiljaa tiedostaa ympäristöäni vähän enemmän varsinkin kun hoitajat kiertilevät kurkistelemassa tuon tuostakin niin omaa kuin muidenkin tissiä ja käytiin pientä keskustelua siitä miten kenelläkin menee. Pian selvisi että vieressäni pötkötteli tämän syksyn yllätyksistä mukavin, melkein kuin kaksoisolento! Pienen keskustelun jälkeen selvisi että vieruskaveri on Ida, samaa vuosikertaa kuin minä. Molempien kasvaimet olivat samassa kohtaa, samalla puolella elikkä oikeistolaisella ja saman kokoiset. Molemmilta vietiin kainalon imusarja, molemmat ollaan brunetteja, nyttemmin sänkipääsineadeja. Kirsikkana kakussa meillä oli vielä sama kirjakin (Millenium-trilogian neljäs osa) matkalukemisena! Meillä oli koko syöpäsirkus tapahtunut täsmälleen samalla aikataululla, diagnoosin saamisista kaikkiin tutkimuksiin ja leikkauspäivään asti. Huomattiin iloksemme että mehän ollaan varsinaisia sielun siskoksia ja saumattomalla tiimityöllä saatiin ensimmäisenä urotyönämme kinuttua iltakahvit protokollasta poiketen. Idalle tuli mies visiitille, itse olin ohjeistanut Onnenpoikaa että älä suotta tule sairaalaan yhden illan takia, ennättää sitä leikattua emäntää ihmetellä sen sairaalavuorokauden jälkeen kotonakin kyltymiseen asti.

Ystävättäräiseni sen sijaan tuli vierailulle, mitä nyt mennä täräytti vahingossa ensin väärään sairaalaan. Meilahden syöpäsairaalassa oli kerrottu, ettei heillä ole minun nimistäni potilasta ja ystäväni ihmetteli, että missähän se kaveri sitten on tokenemassa leikkauksestaan intiimissä kuudentoista hengen huoneessa? Meikkulaisilla oli välähtänyt, että ei muilla vastaavaa puolijoukkuetelttaa taida olla kuin Kirurgisessa sairaalassa. Tuli väliaikatieto että tulossa ollaan, taksilla hopusti ja pienen mutkan kautta tosin! Eipä mikään älytön virhe koska kyllähän kaikki logiikka sanoo että syöpäläinen on mennyt syöpäsairaalaan. Tuliaisetkin sain ja päästiin päivittämään kuulumisia myös maitorauhasosaston ulkopuolelta. Oli niin mukavaa, ettei olisi arvannut, minkälainen ohjelmisto on ollut aiemmin sinä päivänä. Ja sain kuulla näyttäväni ihmeen hyvältä ja pirteältä, minkä kyllä arvelen johtuneen siitä kahvitarjoilusta.

Vierailujen päätyttyä oli vielä hyvää aikaa ihmetellä Idan kanssa leikkauksen jälkeen sopivia rintsikoita ja koko joukkoa muitakin käytännön asioita. Ida lähti tormakasti vessaan ja unohti dreenipussukan kiinni sängyn reunaan. Onneksi suuremmilta katastrofeilta silti vältyttiin, hasardi lähtö vähän vain säikäytti. Unilääkkeeksi tupsautin itseni parasiittihotelliin ja unelmien poikamiehen varsin aggressiivisten kosiomenojen joukkoon. Olo oli varsin hyvä ja kivuton, vaikka etukäteen vähän oli jännittänyt riittääkö näiden kaverien pillereissä hööki. Nukuin ihmeen hyvin kun ei tarvinut jännittää heräänkö aamulla ajoissa ja miten menee matkat julkkiksilla. Oli varsin hyvä ja levännyt olo kun osasto heräili uuteen päivään.

Kirurgin kierrolla selvisi kuinka samanlaisia me oikeastaan Idan kanssa ollaankaan. Meillä piti olla sama leikkaava kirurgi, mutta joitain hässäkkää siinä oli leikkauspäivän aamuna, joten Idan leikkaava kirurgi vaihtui lennosta eli meidän operaatiot suoritti lopulta kaksi eri kirurgia. Meidän sairaaladokkarit olivat vaihtaneet kärryissä paikkaa joten kirurgi luuli tutkivansa minua eikä Idaa ja tuumaili että niin sinä olitkin se innokas urheilija. Hoitaja kerkesi kertomaan että potilas yrittää liikkua jo liian tomerasti. Vastaus kuulosti hivenen hämmentyneeltä että tiedä nyt siitä himourheilijasta.. Vasta kirurgin kurkistaessa Idan rintavarustusta, kuului kartiinin takaa: ”Mutta eihän tämä ole minun kädenjälkeäni!”. Siinä kohtaa vasta selvisi kuka kukin on. Että meitä ei tunnista välttämättä erilleen naamasta, pitää nähdä tissi. Tai tietysti aina voi myös kysyä, herättää vähän vähemmän polemiikkia varsinkin julkisella paikalla. Ja puolisoissa, erityisesti.Yllättävän äkkiä ihminen tottuu siihen että oikeastaan omista rinnoista vain toinen on oma, se toinen on lääketieteellinen asia joka kuuluu kaikille ja sen katselu koska tahansa on ihan ok.

Pyydettiin päästä yhdessä jatkotoimien opastukseen, ja sekin toive toteutui. Siirryttiin pienempään eriöön hoitajan opastettavaksi. Hymistiin siinä että niin ollaan symmetriset että eritetään yhteistuumin saman verran kudosnestettäkin dreenipussukkaan. Meidät opastettiin tyhjentämään dreeni ja kirjaamaan tulokset ylös. Annettiin tavoitelukema johon tai jonka alle tulee päästä jotta pääsee dreenistä eroon. Käytiin läpi käytännön asioita ja meillä oli vallan mukava juttutuokio muutenkin. Jostain syystä alkoi omasta päästä kumminkin yhtäkkiä heittää siinä määrin, että piti pyytää, josko saan vetää vaateriin lavetille. Sainhan minä. Siinä levytellessä sitten käytiin loppuporinat ja lähdettiin varustautumaan pikku dinneriin ja kotiinlähtöön. Seuraavat treffit minulle ja Idalle olikin jo varattu henkilökunnan toimesta tulevan viikon tiistaille. Jos päästäisiin speksattuihin tavoitelukemiin kudosnesteen kanssa, päästäisiin eroon niistä vistoista letkuista kyljessä.

Puolen päivän aikaan oli tarkoitus poistua paikalta, ja niihin aikoihin Onnenpoika soittikin että hän on tässä pihalla. Pikku diskuteerauksen lopputulos oli se että kappas vain, hän(kin) oli syöpäsairaalan pihalla Meilahdessa, minä Kirurgisessa sairaalassa. Kohteliaimmin pyysin että josko sopii tulla samasta sairaalasta noutamaan kun en oikein jaksaisi julkkiksilla lähteä kelkkomaan toiselle puolelle kaupunkia. Ei juuri sinä päivänä ja sillä kunnolla. Tämä pikku selkkaus oli nostanut lämpöjä kotelossa sen verran että kotiin lähtö alkoi tuntua jo aika jännittävältä. Pienen pikataipaleen jälkeen pölyn laskeuduttua tuli chafööriltä yllättävä kysymys, haluanko mennä Finnair Sky Wheeliin? Tottakai haluan, mutta en leikkausta seuraavana päivänä. Tarjolla olisi ollut vielä joku vaatekauppakin, mutta jotenkin oli semmoinen olo aamupäivän pyörryttelyn jälkeen, että tämä ei ole se paras mahdollinen päivä retuliiniostoksille. Siispä suuntasimme suorinta tietä kotiin. Illan ohjelmiston kruununjalokivi oli suihkuun meno. Ensimmäinen homma oli kikotella itsensä pois siitä torsoresorista joka meille oli puettu leikkaussalissa. Toinen vielä vähän epämiellyttävämpi oli käpeltää irti kaikki tuppelot ja teipit dreeniletkun ympäriltä. Kas kun se piuha liikkui sen verran sisällä että se osui aina välillä vallan imakasti johonkin hermoon, ikään kuin joku olisi tumauttanut Taserilla muutaman kymmentä tuhatta volttia kylkikaaren alle. NAPS! Eikä se itse suihkukaan joka kohdassa aivan ihanalta tuntunut, mutta kummallisin oli kyllä kainalo, se tuntui samalta kuin hammaslääkärin puudutteesta tokeneva poski. 

Vaikka nukkuminen kotona pelotti siitä syystä että kaksi jack russelia samassa sängyssä saattaa saada aikaan melkoisen hässäkän, meni yö kumminkin aivan hienosti. Seuraavana päivänä olo oli jo aivan riittävän tormakka joten mitäpä sitä ihmiset muuta kuin nostamaan kansantaloutta jaloilleen ostoskeskukseen. Siihen vedin kumminkin rajan että sovituskoppiin en lähtenyt, myyjän ehdotuksista huolimatta. Totesin hänelle että kas kun minun kyljestäni tulee tämmöinen kudosnesteimurin piuha ulos ja minulla on se nyssäkkäkin tässä haitalla niin minua ei nyt yhtään haluta tukkia neliömetrin kokoiseen koppiin taikinoimaan kaikkien ylimääräisten systeemieni kanssa. Että hän on hyvä ja antaa silmämäärällä oikean koon housut. Hanskoja sentään sovitin, koska käteen vetäminen ei tuottanut siinä kohtaa minkäänlaista hankaluutta.

                                           Näin pirtsakkana sitä pörhällettiin ostelemaan farkkuja ja hanskoja 2. päivänä leikkurin jälkeen!

                                           Etualalla näyttävä dreenikassi. Taka-alalla ihmisen parhaista ystävistä toinen, Elli.

FB 18.10.

Uuden ajanlaskun alun päivä 2. Herätys sairaalan aikataulun mukaan klo 6:00, dreenin vuorokauden tuloksen mittaaminen, kirjaaminen ja tyhjennys (semivistoa hommaa lorottaa omaa kudosnestettä pönttöön pussista), kipulääke. Taidan ottaa pikku samariinit. Ja katon ehkä jotain uskomattoman turhaa hömppää padilta; parasiittihotelli, hottikset ja batchelor on ainaki toimineet hyvin. Tämän dreenipiuhan kans pitäs japata tiistaihin asti, sitte joutais nesteen tulo tyrehtyyn tai muuten pääsee aamusin käymään punktoitavana Helsingisä. Ostin tuoretta ananasta toiveikkaana että sen avulla kusen nuoki pois ennnenkö eritän kainalon kautta. Mutta kuten arvelin jo heti lähtiäin päälle, tällä matkalla tulee tavattua ihmisiä joihin muuten ei ehkä törmäis ja jotka on suuri rikkaus ja koko syöpäpolun parasta antia. Että ompa täsä puolensa! Ja kerranki oon sunnuntaina ensimmäisenä hereillä.

Hidasta elämää, päivä 2. Pakostikin on hidasta, kun ylös könyäminen kestää a) koska selkä on tiltannu samasa asennosa makaamisesta ja b) koska pitää tarkistaa ettei ponnista vahingosa vauhtia dreeniletkun päältä ja c) koska se dreeninyssäkkä pitää muistaa ottaa mukaan. Kerran se on nyt venyny peräsä pitkin lattiaa, onneks ei ollu seinäkoukusa eikä oven rivasa... Myös pukeminen vie aikansa, ko pitää miettiä ettei se letku jää ruttuun, puserruksiin tai johonki kiinni. Siinä saa meneen tovin jos toisenki. Lisähuomiona että tämän putken kera ei tunnu mukavalta pukia päälle mitään yläkautta. Vähä niinkö sais taserilla pikku näpsyt sisälmöön ko se putken pää hipsasee hermoon. Pistää liikkuun verkkasesti hätäsemmänki emännän.

Koirienki kans pitää varua, ettei ne tuu tallusteleen päälle tai hyppää innostuksisaan mun kengurupussiin ja jää napanuoraan kiinni. Lisäks pitää hiipiä kaikkien vetimien lähellä varovasti, koska niisäki on tarttumispotentiaalia, saattas tulla paniikkijarrutus.

Värittäminen on mukavaa hommaa ja sitä pystyy tekeen vaikka haukkari onki vähä hellänä, luultavasti osittain myös siks että tulee käveltyä ko olis apprlsiinit kainaloisa ettei vain taas sitä tuubiansa töni. Skkäli hassua että tuo varsinainen kohdealue tissi ei oo kipiä, mutta tuo tilapäisen haitan saareke on se milä vastustaa. Ja dödöähän ei saa laittaa sinne ollenkaan. Eipä silti, ei oo vielä värityshommisa tullu hiksa kainaloon. Jotenki mun on vähä vaikia vielä osata keskittyä yhteen asiaan, niinpä mulla saattaaki olla pöydällä padi, kännikkä, väritystehtävä, kirja ja kalenteri. Ja kaikkia pitää plärätä yhtä aikaa ja vuorotellen että olis ees vähä tehokas olo. Pyykkien viikkaamisen päälle piti vähä levähtää, ei jaksanu heti alakaa hyllyttää.

Huomena met jäämmä päineen päiväks, mutta veikkaan että kynsilakan laitto ja mappaaminen on mun rajuimmat puhteet. Lenkille en lähe niin kauan ko minusa on varajohto, jotenki ajatus näistä kahesta pirivieteristä juoksuvyösä kiertymäsä dreeniin ei oikein vastaa ajatusta virkistävästä ja elvyttävästä kävelylenkistä. Mutta jos keli on komia, istumma portaalle kaffelle, kaikesa rauhasa kuunteleen luonnon ääniä (peruutustutka luultavimmin raikaa jollain raksalla) ja haisteleen syksyn tuoksua. Voitta uskua, mää en hötkyä ny mitään, teen just mikä tuntuu huvittavan ja tekevän hyvää. Ja suunnittelen, niin maan perusteellisesti mitä sitte tehään ko tämon hoijettu!

Aidosti meditatiivinen väritystehtävä johon ei ihminen joudu googlata oikeita vastauksia!

Samalla boogiella selvittiin kutakuinkin maanantaistakin, eli yksi yö enää ja dreeniä horo -osastolle olisi parasta ennen -päivämäärä kohdillaan. Odotin dreenin poistoa ehkä enemmän kuin joulua johtuen niistä pikku säkäreistä joita se välillä kylkeen tumautti! Vaan empä arvannut mikä erikoisen eksentrinen jälkiseuraamus olisi dreenin poistolla... 

Share

Ladataan...
Tuumoristani huumorilla

Leikkausviikko. Kiireviikko, piinaviikko, ”vielä kerran” – viikko. Näitähän oli. Päivätöissä evästin työkavereita ja vannotin soittamaan, jos mitään semmoista ilmenee että vähemmällä pääsee kun soittaa. Että ei minulle lobotomiaa tehdä, enkä ennenkään ole tarvinnut mitään osaa kummastakaan tissistä puhelimeen vastaamiseen. Oli huoli siitä ettei muille nyt ole tästä kohtuuttomasti haittaa ja toisaalta siitä, etten itse putoa ihan kärryiltä missä mennään. Sairaslomaa kirurgi ilmoitti kirjoittavansa viisi viikkoa saman tien koska päätteli, että iltatyöni eli tankotanssituntien ohjaus, on sen verran fyysistä, ettei sinne toita ihmisen tikit irvistellen lähteä. Jännä! Että keksikin! Oppilailleni kerroin myös minkälainen hässäkkä tässä on luvassa ja minkä aikaa se oletettavasti rajoittaa osallistumistani tangolla kikkailuun. Viimeinen ilta oli riemukasta tykitystä, halailua ja spekulaatiota siitä millaisen muovailuvahatissin ja Sally Spectra Special – peruukin kanssa tulen takaisin. Yksi ihana oppilaani Iina oli hankkinut minulle aikuisten värityskirjan että olisi jotain muuta ajateltavaa ja puuhasteltavaa käsille. Jestampoo että ilahduin! Onneksi kirjasta löytyi abstrakteja kuvioita koska pikku perfektionisti sisälläni päätyi googlailemaan oikeaa väritystä riikinkukolle ja perhosille. Siinä tärskähti mielenrauhan tavoittelu laakista kaseikkoon!

Iinalta saatu värityskirja ja nuoruudenystäväni lähettämä ihana käsin tehty kännikkäpussi, ihmistä hemmoteltiin!

 

Treenisalillani Vertical Clubilla jätin haikeat hyvästit keskiviikkona treenikamuille ja yllättävän jäkevästi päätin varata torstai-illan leikkaukseen valmistautumiseen. Varsinkin kun sain niinkin ällistyttävän aikaisen ilmottautumisajan kuin 07:30. Pääsi poru puhelimeen kun siitä soitettiin. Että tiedättekö kun satun asumaan täällä hevonpersiin jeerassa, täältä hivenen kestää kelkkoa itsensä julkkiksilla ihmisiin asti..! Torstaina oli kuitenkin vielä ennen leikkausta ohjelmistossa isotooppikuvaus Meilahden tornipömpelissä. . Meilahden sairaala-alue on itselleni yhtä tuttu kuin Teheranin keskusta. Miten ollakaan siinä hätäpäissäni sitten tuuttasin ensimmäisestä sairaalan näköisestä ovesta ilmoittautumaan. Kadullehan minut sieltä passitettiin kun yritin punkea naisten klinikalle. Omasta mielestäni en ollut kovinkaan väärässä kun kumminkin olen nainen ja vika oli naisten ruumiinosassa, naistississä. Eihän sekään tietysti mitään auttanut kun paikassa ei mitä ilmeisimmin ollut isotooppivehjetintä jota varten olin tullut paikalle. Ohjeet sain evääksi seuraavalle etapille ja löysin vastoin ennakko-odotuksiani oikeaan paikkaan. Taas kerran sain todeta että sopevaa henkilökuntaa tuntuvat palkkaavan näihin syöpäjuttuihin, liekö heillä on soveltuvuustestiä asian tiimoilta. Ensin tuikattiin kasvaimeen varsin kivuton radioaktiivinen annos merkkiainetta, jonka päivän hommana oli matkustaa siitä vartijaimusolmukkeeseen säteilemään. Itse menin säteilemään salaatin ääreen ja heti syötyäni huomasin että söin siinä ainoassa pöydässä jossa se oli kielletty.  Pistin korvat luimuun ja siirryin nolona toiseen aulaan lueskelemaan ja odottelemaan radioaktiivisen aineen liikehdintää.

Maha täynnä ja hivenen doupattuna hortoilin hyvissä ajoin odottamaan koska kutsutaan itse operaatioon. Siinä odotustilassa aloin hiljalleen ymmärtää minkä takia minua puhutellaan koko ajan näissä syöpäpaikoissa nuoreksi. Taisin olla ainut joka tuli paikalle ilman rollaattoria, saattajaa tai kaksiteholaseja. Myöskään harmaiden hiusten määrällä (3 kpl tähän mennessä) ei ollut mitään asiaa pääikäluokan kärkikahinoihin. Operaatiohuoneeseen päästyäni aloin tietysti heti (kenkien riisumisen jälkeen) tempoa yläosaa pois. Konemies tuumasi että odota hetki, että tuo ovi lukittuu kunnolla kun se muuten aukeaa joka kerta, kun joku menee ulkopuolelta ohi - saatat vahingossa vilauttaa isommallekin yleisölle. Saman tien höläytin siihen että jaa tässäkö EI ollut se Playboyn koekuvaus? Onneksi oli huumori-ihmisiä hänkin. Tuumasi vain että otetaan tänään vähän erilaisia kuvia. Kuvauksessakaan ei kauaa nokka tuhissut, sain siitä printinkin viemisiksi sairaalaan seuraavana päivänä. Siitä tietysti otin kuvan ja lähetin sen ystävättäräiselleni näytiksi. Vastausviestinä tuli ”Sohvannappi!” Ja siltähän se kieltämättä näytti! Siitä sohvannapista ja sen lähellä olevasta suklaarusinasta siis oli tarkoitus selvittää leikkauksessa että missä kohtaa minulla vartijaimusolmuke piilee. Sohvannapin kuvan kanssa lähdin kohti kotia ja viimeistä iltaa ennen leikkausta.

Hyvinkin läheisesti sohvan nappia muistuttava kasvain ja suklaarusina eli vartijaimusolmuke

Sairaalakapsäkkiin piti tietysti pakata hammasharjat ja naamamöhmät, padit, puhelimet, kirjat, piuhat, korvanapit ja kaikennäköiset tarpeelliselta vaikuttavat kilkkeet yhden yön reissua varten. Eniten mietitytti se mitä pystyn leikkauksen jälkeen pukemaan päälleni. Ohjeessa oli että tukevat kaarituoettomat urheilurintaliivit toimivat parhaiten. Niitä työn puolesta on aikamoinen kasa, mutta varsin monien kiinnitys tai pukemistapa on kaikkea muuta kuin kätevä jos käsien liikeradassa on häikkää. Arvonnan lopputuloksena totesin että Schock Absorberin etuvetskarillisilla lähdetään vetämään tämä keikka. Ja kietaisupaitaa päälle, tästä ei voi asu helpommaksi muuttua jos en laita päälle mumua tai saunatakkia! Viimein, kun kaikki mukamas tärkeä askarointi oli tuohustettu pakettiin, oli aika odotella nukkumatin unihiekkatoimitusta. Hivenen jätti toivomisen varaa kun suurin stressin aihe oli taas heräänkö ajoissa ja onko VR ajoissa. Eli hivenen kirvelevin silmin uuteen aamuun, nollapäivän alkuun.

Melkein aamuyöllä Onnenpoika vei minut junalle, toivotti turvallista ja hyvää leikkausta, äänet ehkä vähän sakeina siinä heipat jätettiin ja lupasin ilmottaa heti kun leikkaus on ohi ja olen sen verran älyissäni että saan lähetettyä tekstarintynkää. Junamatkalla vielä viestittelin äidin kanssa ja kuuntelin Aamulypsyä. Jännitys hävisi kun pääsin Kirurgisen sairaalan rintarauhaskirurgian vastaanotolle rouva Auringon tiskille. Näps ja kops vain ja minut haki herttainen hoitaja mukaansa, haettiin vaatteet ja pääsin intiimiin kuudentoista hengen huoneeseen ovesta ensimmäiselle paikalle. Mikä oli muuten kiva ja kätevä kun sen paikan vieressä oli potilaille tarkoitettu kaappirivistö. Ainut ei niin kätevä ja hauska homma siinä oli se, että niihin kaappeihin alettiin vaihtaa lukkoja sinä aamuna. Kompressiosukat vitutuksesta soiden odotin esilääkitystä ja mietin että sillä varmaan on näin paatuneeseen Panacodin suurkuluttajaan yhtä näpäkkä vaikutus kuin fluoritabletilla. Oikeassa olin.. Onneksi kuitenkin olin päivän leikkausagendalla numero kaksi joten pääsin tolkun ajassa leikkaussaliin, jossa ei huoltomiehiä ollut ryskämässä.

Pinkki leipurinhattu päässä pääsin omin jaloin kipittämään aivan leikkauslavetille saakka. Anestesialääkäri piti älytestin ja kävi vielä esitietolomakkeen läpi sillä välin kun joku heppu yritti heikolla menestyksellä tuikata käteeni tippakanyyliä. Anestesialääkäriltä se taas ei ollut temppu eikä mikään. Jotain siinä jo laskettiin suoneen kun vielä yksi ihminen tuli kysymään että oliko nyt niin että olen allerginen porkkanalle? Siitäkös kummastuin että nytkö olisi porkkanan syönnin aika? Einestarjoiluksi asti se homma ei edennyt mutta opin että heidän käyttämänsä desinfiointiaine sisältää porkkanaa, joten minut marinoitiin jollain muulla (vodkalla?) sen sijaan. Kukaan ei kerennyt edes puhua numeroista mitään kun olin jo unten mailla. Seuraava havainto heräämössä olikin se että leikannut kirurgi tuli moikkaamaan. Hän kertoi että sikäli kävi vähän schaisse homma että jouduttiin poistamaan imusarja kainalosta koska vartija ei ollut puhdas. Mutta leikkaus meni hyvin ja kaikki paha on poissa. Verenpainemittari hurrasi tuon tuostakin etten voinut enää nukkua joten kun ensimmäinen hoitaja tuli siinä piipahtamaan, lyötiin kättä päälle että voin poistua heräämöstä ja mennä omaan huoneeseen lähettämään tekstariterveisiä perheenjäsenille. Nyt ajettiin sängyllä koko matka, en ollut vielä aivan askelluskuosissa. Ilmoittelin Onnenpojalle ja äidille että kaikki on hyvin ja päätin että kaikki loput voivat lukea sen Facebookista koska unilääkepöhnässä kirjoittaminen hipsunäppäimistöllä on aika anulaattorista.

Ehkä koomisin viestinvaihto käytiin vanhemman pikkuveljeni kanssa, ehkä jätän sen loppupätkän vain tähän. Tämän jälkeen se varsinainen hauskuus vasta alkoi…

 

 

Share

Pages