Ladataan...
Tuumoristani huumorilla

Kaikennäköisen tutkimusrumban jälkeen oli pieni hetki aikaa puhaltaa. Magneettitutkimuksen tuloksia piti odottaa pre-operatiiviseen tapaamiseen saakka. Magneettikuvaus oli 29.9. ja etukäteen mainostettu kaiken kansan torikokous Kirurgisessa sairaalassa 7.10. Siinä jäi sopivasti viikon verran aikaa vetää henkeä, sulatella tähänastisia tapahtumia ja keskittyä muihin asioihin. Ja sen teinkin kunnon intensiteetillä, jännä oli huomata että koko syöpä pääsi unohtumaan kun oli mielekästä ja koko huomion vaativaa tekemistä. Magneettikuvan jälkeisenä päivänä oli aika päästellä höyryjä ja keskittyä Anna de Carvalhon tankotanssiworkshopiin Vertical Clubilla. Yksi suurimpia murheenaiheitani ennen aikataulujen selviämistä oli järjenvastaisesti se, pääsenkö osallistumaan tähän odotettuun workshopiin vai en. Riemu ja helpotus oli suuri kun kaivattu henkireikä mahtui aikatauluun ja pääsin ihastuttavan suomalaissyntyisen Annan taitavaan huomaan. Pari tuntia meni kuin siivillä tuttujen rakkaiden treenikaverien seassa ja mahanahat punaisena loimotellen päätettiin ilta hikisiin yhteiskuviin.

 

Seuraavana päivänä onnenpoika lähti Budapestiin (jostain syystä muistin koko ajan kun siitä oli puhetta että se on joko Berliini tai Beirut matkakohteena) reissulle ja minä jäin pitämään hellaa lämpimänä koirien kanssa, noin kuvainnollisesti. En ole varsinainen kodinhengetär missään mielessä, lähinnä laittelen gourmet-hurjailujani leivänpaahtimella ja sinkkuaikana säilytin uunissa tärkeitä papereita. Eli en ollut suunnitellut leipomisviikonloppua siihen saumaan. Oli paljon puuhasteltavaa ja tietysti teki mieli vähän tuulettaa päätä ystävän kanssa. Oli selkeästi aika kutsua kylään yksi rakkaimmista ystävistäni. Kahdestaan saatiin jopa ruoka pöytään, pidettiin spontaanit juoksukisat koirien kanssa metsässä ja puhuttiin maailma raiteilleen. Täydellinen pään nollaus suoritettiin vielä muutamalla Hottikset – jaksolla. Illan päätti yllättäen torvisoittokunta koska tämä kätevä emäntä oli onnistunut syöttämään vahingossa laktoosia molemmille intolerantikoille. Ei ollut syöpä sen illan suurin huoli…

Pikkuhiljaa alkoi lähestyä leikkausta edeltävä tapaaminenkin, ja tokihan sitä taas piti jännittää koska siinä oli tulossa tietoa magneettikuvauksen tuloksesta että mitenkä edukseen sitä rouva oli ollut mahallaan lavetilla tissit elokuvateatterin mukinpidikkeissä. Ei ollut ihan omaa kuppikokoa se peti. Ensimmäinen käynti tissiasioissa Kirurgisessa sairaalassa oli 7.10. rintarauhaskirurgian yksikössä. Ensin jännitti mihin laitetaan auto parkkiin. Sitten jännitti keitä kaikkia meitä sinne tulee, koska kuulosti siltä että niissä kinkereissä sakkia on kuin SaiPan maalilla. Osaston vastaanotossa istui rouva Aurinko. Niin kertakaikkisen ihanan empaattinen ja valoisasti hymyilevä ihminen, että melkein olin iloinen kun pääsen hänen tiskilleen asiakkaaksi. Hän ohjaili minut oikeaan odotustilaan muiden hivenen hätääntyneen oloisten naisten sekaan. Vaan eipä huolta! Jonkun ystävällisen tahon puolelta oli sijoitettuna odotustilaan Vuokko-niminen rouva, jonka hommana oli rupatella meidän asiakkaiden kanssa ja keventää tunnelmaa. Hän kyseli onko ensimmäinen käynti ja kertoi vähän omaa historiikkiaan. Siinä sitten samalla istumalla vertailtiin Roosa Nauha –tuotteet ja vaihdettiin mielipidikkeitä. Oli melkein harmi lähteä siitä lääkärin huoneeseen.

Lääkärin vastaanotolla oli mukana myös syöpähoitaja. Käytiin läpi mitä tutkimuksissa on löytynyt, ja huojennus varmaan ajelehti oven alta käytävään kun kirurgi kertoi että magneetissa eikä missään muussakaan ole näkynyt mitään mikä viittaisi että tätä syöpämuutosta olisi missään muualla. Tuplanyrkit pistin ilmaan oitis! Lääkäri totesi että tässä tullaan tekemään osapoisto eli kasvain ja riittävällä marginaalilla ympäröhuttua. Vartijaimusolmuke lähetettäisiin patologille kainalosta saman tien kun se löytyy, sen status tarkistetaan kun potilas on iloisesti kuutamolla ja kainalon temput riippuvat sitten sen kunnosta. Hoitaja kävi läpi leikkausta edeltävän päivän aktiviteetteja ja leikkauspäivän ohjeistusta. Hän häkeltyi totaalisesti, kun kysyin saanko ottaa leikkauspäivän aamuna Samariinia aamupalaksi. Kuulemma tämmöistä ei ole koskaan kukaan kysynyt. Pikku selvittelyn se vaati mutta sai ottaa. Minä nyt satun tykkäämään Samariinista, vallankin jos tietää että pitää olla ilman kunnon aamupalaa. Ei ala hiukakuvottaa kovin äkkiä. Tokihan kirurgille piti näyttää tissit. Hän pyysi ottamaan pois yläosan. Minä riisuin kengät. Vaikka tankotanssi onkin minulle toinen työ, niin en minä sentään mikään strippari ole! Nähtävästi semmoinen sisäänrakennettu siveyskytkin minulta löytyy että tissi ei tule esiin niin kauan kun on jalkinetta jalassa.

Seuraavana tapaamisetappina oli vielä erillinen syöpähoitaja, jonka kanssa pääsinkin porisemaan pitkät pätkät. Sovittiin että hän kertoo ensin mitä hänellä oli agendalla ja minä sitten kyselen mitä jäi epäselväksi. Sama ystävättäräiseni joka selvitti että minulla on Mersu-merkkinen syöpä oli laatinut ”ihan vaan pari pikku kysymystä”. Tarkkaan ottaen kahden A4:n verran. Itselläni kysymyksiä oli kaksi. Ja ne kaikki molempien kysymykset käytiin läpi kohta kohdalta. Lopuksi hoitaja totesi että olen kyllä onnekas kun minulla on tämmöinen ystävä. Sitähän ei toki minulle tarvinnut kertoa, se on käynyt selväksi jo ajat onnet sitten muutenkin. Sama ystävä rauhoitteli itse asiassa mitä pisimmälti koko minun perheeni asian tiimoilta. Syöpähoitajan kyselytunnin päätyttyä siirryin pakaasit brosyyreitä pullollaan kellariin anestesiahoitajan pakeille. Hänkin oli aivan oivallisen ihastuttava, ja hyvin, hyvin raskaana. Niin raskaana että leikkauspäivänä hän olisi luultavasti jo itsekin enemmän potilas kuin henkilökuntaa. Kellarissa selvisi semmoinenkin tieto että nykyään ihmisiä ei oletusarvoisesti intuboida leikkaukseen ellei ole jotain hässäkkää hengityselimistön kanssa.

Kellarista hipsuttelin vielä labran puolelle antamaan verinäytteen jotta heillä olisi oikean merkkiset nyssäkät odottamassa leikkauspäivänä. Jotain muutakin pientä siinä katsottiin mutta lähinnä verityypin määritys ja pieni verenkuva oli kaiketi tilattu. Neulatäti oli nopea ja näppärä, en kerennyt kissaa sanomaan kun näyte oli purkissa ja pääsin lähtemään puolipäivävierailulta sulattelemaan kaikkea uutta infoa. Kerkesin konttorilla hetken aikaa tekemään ihan oikeita töitäkin, mutta samalle illalle meillä oli hivenen juhlavempaakin ohjelmaa, nimittäin yrityksen isännöimä jokavuotinen naistenilta asiakkaille. Suuntana oli Casino Helsinki ja show oli Club for Fifen ensi-ilta James Bondin hengessä. Kamalalla tohinalla piti värittää itselleen juhlanaama, koska arvelin että ennen lääkärireissua on turha mitään väritystehtäviä suorittaa. Jos sattuisi tulemaan porun aiheuttavia uutisia, niin muistuttaisin todennäköisemmin vanhan venevajan seinää kuin ehtoisaa emäntää. Eli luomunaamasta glamuröösimpää hippulat vinkuen värittämään. Nuttura meni vahingossa niin tiukalle että arvelutti laittaa silmiä kiinni ettei rektaali lasahda auki. Mutta naaman se silotti kyllä!

Casinolle päästyäni olin sen verran juhlatuulella että mielelläni näppäsin lasillisen kuohuvaa juhlistaakseni tulevaa osapoistoa ja puhtaan näköistä kainaloa. Show & Dinner oli loistava, kuten oli myös seura. Juttu lähti niin hervottomaksi että siinä oli lähteissä yhdellä jos toisellakin vatsalihakset hellänä. Entinen kollegani kertoi mummonsa intaantuneen saliharrastuksen pariin mikä johti saman tien joululahjaideoihin. Mummolle pukin konttiin Versa Grippsit ja Fitfarmilta FitBelfie-valmennus! Varmasti muistaisi mummo joululahjat ensi vuonnakin, ja mistäs sen tietää kuinka raflaavat belfiekortit mummo laittaisi seuraavana jouluna! Illan kruunasi vielä se että koko kotimatkan sain ihailla loimottavia revontulia ja juttelin samalla äidin kanssa puhelimessa hyvistä uutisista.

Aika tuntui menevän kuin siivillä kun joka päivälle oli jotain ohjelmaa, mutta viikon kohokohta oli ehdottomasti rintasyövästä aiemmin selvinneen ystäväni pikavisiitti pääkaupunkiseudulle. Matkan syy oli surullinen, yhden syöpäsiskon hautajaisiin osallistuminen. Sovimme että nähdään hautajaisten jälkeen ja mennään syömään. Oltiin sovittu aika milloin nähdään Vltavassa. Muuten meni tosi hyvin, soitin hänelle että olen tulossa täällä Henry’s Pubin nurkalla, että täällä on joku pikku hässäkkä. Oli neljä ratsupoliisia seisomassa hevosen paskassa ja mustaa maijaa parkissa pitkin narikkatoria. Ystäväni ihmetteli puhelimessa että miten niin Henry’s Pubin nurkalla, mistä minä oikein olen tulossa. Yritin selittää että kierrän vain tämän ympäri ja tulen ja toinen ihmettelee että miksi minä sitä nyt alan kiertämään. Ja kappas ihmetystä, Henry’s Pub oli Henry’s Pub myös toiselta puolelta! Jonkun sortin aivopierun kourissa olin ollut koko ajan menossa väärään rakennukseen. Hivenen nolona ja hyvin hervottoman hepulin kourissa kirmasin poliisisaattueiden läpi herra ties mistä mellakasta aiottuun tapaamispaikkaan. Pian huomattiin että molemmilla oli vähän kätevä päivä järjenjuoksun kanssa, koska hän tormuutti tiskille ja pyysi meille pöytää, meitä oli siinä kolme ihmistä seisomassa, hän sanoi tarjoilijalle että meitä on neljä ja näytti sormilla kahdeksaa. Että arvaappa minkä kokoista pöytää ollaan ajateltu…?! Tämä ehkä kertoo riittävästi siitä miten hepulintäyteinen kohtaaminen oli, mutta ilmassa oli hirveästi rakkautta, sympatiaa ja vertaistukea eli kotimatkalle lähdin voimaantunen fiiliksin. Ja kyllä, loppupeleissä meitä oli oikeasti neljä.

Leikkausta edeltävä viikko oli siis varsin tapahtumatäyteinen, huojentava, hauska, hervoton ja uskoa valava. Jäin hyvillä mielin odottamaan seuraavan viikon tapahtumia. Huomasin että suhtautuminen omaan kroppaan oli vähän jännä, olin jollain tavalla pettynyt siihen että miten se voi minut näin pettää kun yritän niin pitää siitä hyvää huolta. Mulkoilin suihkun jälkeen tissiä peilistä ja putisin sille itsekseni että jo nahkapussi tempun teit! Välillä en halunnut koskea ollenkaan siihen, välillä taas tökein muhkuraa sormella kokeilevasti ja ehkä hivenen junkkariasenteella. Taistelumieliala oli korkealla ja tuumein iltaisin että odotahan vain, sinä et siinä kauaa juhli, jeevanan tissihorsma!

Share

Ladataan...
Tuumoristani huumorilla

Siinä minä olin, diagnoosini kanssa. Ihmeissäni mutten kuitenkaan niin kovin yllättynyt. Reipas viisi vuotta sitten saman diagnoosin oli saanut yksi rakkaimmista ystävistäni. Kävin asiaa läpi hänen mukanaan ja olin avuksi minkä pystyin. Kun hän sai terveen paperit, minulle jäi kumminkin tunne siitä, ettei tämä rintasyöpähomma ollut vielä osaltani tässä. Että tavalla tai toisella tulen tähän asiaan vielä törmäämään. Muistan vieläkin hyvin elävästi sen illan kun hän soitti kertoakseen asiasta, ihmettelin suunnattomasti miten kukaan voi sanoa niin rauhallisesti ja jotenkin tosi kauniisti, että hänellä on syöpä. Ja nyt oli oma vuoro kertoa samaa uutista läheisille. Oli taatusti helpompaa soittaa ne puhelut ja kirjoittaa ne viestit kun omista taustajoukoista löytyi niin upea esimerkki selviytyjästä.

Tiesin että yksin en jää tämän asian kanssa missään tapauksessa, mutta päätös sen jakamisesta koko ystäväpiirille oli ehkä fiksuinta mitä tähänastisessa elämässäni olen tehnyt. Ajattelin että kerron kertarytinällä kaikille, suoraan ja selkeästi missä mennään. Helpommalla pääsen itse ja säästän myös läheisiäni kun heidän ei tarvitse miettiä kenelle tästä voi puhua ja kenelle ei. Siinä sai huomata että oma tissi oli kuvainnollisesti varsin monen huulilla ja mielessä seuraavien päivien ja viikkojen aikana. Facebookissa annoin täyden vapauden puhua asiasta.

 

FB päivitys 26.9.2015

Semmostapa vain vielä aattelin speksata, että multa saa kysyä tästä syövästä jos askarruttaa. Mua ei haittaa vaikka siitä puhutaan niin että mää en oo paikalla tai joku paremmin tilanteen tasalla oleva kertoo jollekki toiselle mikä on sen hetkinen status. Sei tee mua sairaammaks eikä terveemmäks, sei tee mulle mitään mutta jos se on sulle avuksi niin anna palaa. Ja sitte se, että mulle saa varsinki puhua muustaki. Mun elämä ei muuttunu pelekäks kasvitouhuks tästä. Mua kiinnostaa edelleen erittäin paljo mitä mun ystäville kuuluu, mitä ne tekee, mistä ilahtuu, mistä kimpavuu. Maailmasa on meleko paljo muutaki. Mää ihte luulen että tämä suoraan kertominen on ollu mun viisain päätös tähän mennesä, mun ei tartte esittäää ettei mulloo mitään ja muitten ei tartte esittää ettei ne tiä. Sen mää kumminki toivosin että ko puhutaan / nähään niin että solis ilosisa merkeisä, koska kyllä mää tiän ettei tämä kellekään ollu kiva ylläri, mutta jos mää en sitä asiakseni voivottele, niin ei tarvi muittenkaan. Shit happens ja siitä seleviää.

 

Jaoin tilanteeni myös Bikini Challengen FB-ryhmäläisille. Mietin että meitä on yli 550 naista tässä porukassa, ja jos tämä joka seitsemännelle napsahtaa niin tässäkin porukassa on potentiaalisesti melkein 80 terveellisesti ja oikein elävää daamia jotka tulevat siitä huolimatta asian jossain kohtaa elämäänsä kokemaan omakohtaisesti. Ajattelin että mikäli saan tällä yhdenkään naisen havahtumaan ja tarttumaan rintamukseensa ajoissa ja omistajan elkein, tässä on järkeä. Ja selvisi että olihan siinä! Jännitin toisen ryhmäläisen puolesta mitä hänen testeistään löytyy ja riemuitsin kun tulos oli ilahduttavampi kuin omani. Kun jotain tämmöistä tapahtuu yhteisössä jossa on jaettu iloja ja suruja, se jotenkin herättää ihmisiä paitsi huolehtimaan itsestään, myös välittämään toisista. Sain ihan käsittämättömän määrän tsemppiä ja ihania toivotuksia sekä yhteydenottoja ihmisiltä jotka pystyivät tarjoamaan apua esimerkiksi ammatillisen osaamisensa kautta. Kiitollisuus lämmitti ja kosketti, siitä oli taas pakko avautua somekanavan kautta ystäville.

 

FB-päivitys 28.9.

Jotenki vaikka mun via Dolorosani on vasta alkumetreillä, se on kristallisoinu mulle yhen asian. Mää oon saanu jo nyt niin mahtavasti tukia ja tsemppiä ja avun tarjouksia ja yhteydenottoja, että haluan kyllä vuorollani tehä saman niin monelle ko vain voin. Ehkä se täsä matkan varrella mulle seleviää miten se sitte onnistuu, mutta tämmönen hyvän tahdon määrä on ko lämmin peitto ja pitkä kynttilä syysiltana -sitä täytyy voida jakaa.

 

Diagnoosia edeltänyt pikku paniikki jotenkin hellitti. Nyt tiedettiin mistä on kyse ja mitä sille tehdään ja millä aikataululla. Minä tykkään numeroista, päivämääristä ja kalenterista. Tykkään että on projekti jolla on alku- ja loppupäivämäärä. Että tiedän mitä tapahtuu milloinkin, miten se vaikuttaa muuhun arkeen ja miten siihen pitää valmistautua. Vaikka asiat alkoivat tapahtua pyörremyrskynomaisesti hirveällä vauhdilla, jäi siihen väliin kumminkin luppoaikaakin. Tuli tarve haravoida piha hopusti kuntoon ennen leikkausta, pestä ikkunoita, hankkia mukavaa ajan vietettä toipilasajalle. Töissä halusin tehdä maailman valmiiksi, ettei muiden tarvitsisi arpoa keskeneräisten asioiden kanssa. Treenata piti tietysti niin paljon kuin vain suinkin ehtii, koska siitäpä vasta angstia löi että jonkinlainen käyttökatko on kropalle luvassa. Tuli ikään kuin syöpäkiireitä. Kaikki se arjen touhu piti mielen hyvinkin napakasti narun nokassa, en ennättänyt panikoida tai jännittää asioita kovin kummoisesti etukäteen. Paitsi aina kun oli joku tutkimus. Silloin löi semmoisen mahajännityksen päälle että spa-osastolla istua nakotettiin hartaasti kuin herättäjäseuroissa. Jännitti niin jeevanasti että mitä jos löytyykin jotain lisää? Mitä jos magneettikuvan perusteella olenkin täynnä kasvaimia kuin puolukkametsä?! Ystävättäräiseni rauhotteli että eiköhän semmoinen kasvusto olisi jo havaittu, ja olisin saattanut jopa saada jonkun oireen, edes yhden.

FB 29.9.

Mulla oli hyvä päivä, vaikka jännittiki jäätävästi. Siis se magneettikuvaus, ei ite toimitus mutta tulokset. Ja niitäpä täsä saaki jännätä viikon. Mää jotenki koen olevani kaikesta huolimatta uskomattoman onnekas. Aamulla vahingosa ajatuksisani vetasinki vähä pitemmän lenkin ko olin aatellu. Tulin töihin ja porukka oli jo kaffilla, suurimmalla osalla roosanauha rinnasa. Kyllä tuntu jotenki hienolta semmonen hiljanen tsemppi aamulla! Vähä sen jälestä tuli IT-tuen yllätyskukkalähetys, joka meinas tirauttaa vedet silmiin. Ennen magneettia mun pomo tarjoutu viemään ja hakemaan mut koska oli kotikonttorilla ja asuu siinä ihan hoodeilla. Siinä ratkes mun parkkiongelma ja osaamisongelma. Magneetin henkilörouva oli oikein mukava, joskin hieman hämmenty kun tiedusteli että onko mulla pinnejä pääsä kun vastasin että eikö puhelinlankaa vain. Hokas se sitte! Hyvin meni se ite toimitus, ja aikataulusa. Kävin pomon luona kaffilla ja roikkumasa lasten kans vähä renkaista. Ystävättäräiseni taas tsemppas mua magneetin suhteen parhaalla mahdollisella tavalla, totes että eiköhän se ite toimitus mee päin persettä kaikella mahollisella, koneet hajuaa, kelekka juuttuu ja parkkisakkua pukkaa mutta lopputulema on sitte kumminki hyvä. Jouhevuus pääsi yllättään! Salilla ootti mun rengastrapetsi ja siinä oli kaverina villasukat, mieltä ja jalakoja lämmittää. Kolleg lainas topin ko olin jännityspäisäni tullu pitsirintsikoisa, pikku hupsis. Ja tunneilla ihanat osaavat temppumaakarit vei viimisekki huolen pilivet päivän taivaalta. Kotona täälä omieni seasa mietin että mitä molen tehenny ansaitakseni näin paljo ihania ihmisiä elämääni?

 

Useimmat ihmiset ottivat uutisen varsin hyvin vastaan, koska minäkin otin ja yritin kertoa tilanteen ilman sen suurempaa draamaa. Tämä kumminkin on omassa tautihistoriassani sikäli harvinainen tapaus, että tästä voi saada terveen paperit. Toisin kuin selkärankareumasta, allergioista, astmasta, laktoosi-intolernassista, keliakiasta tai migreenistä. Minusta on tullut vähän tämmöinen genetiikan laskiämpäri, maanantaikappale noin rakennuspalikoiden puolesta, mutta onneksi hölähti reilummalla kädellä huumoria kompensaatioksi sekaan. Jollain lailla kuitenkin tuntui että oma rooli on rauhoitella muita, että ei minulla ole hätää. Ei ole kipuja eikä oloja, on vain jännää ja uutta. Oli vaikea itsellekin ymmärtää että tässä on nyt vähän vakavampi sairaus kyseessä kun oma subjektiivinen kokemus oli kuitenkin se että olen elämäni kunnossa. Oli omanlaisensa haaste saada ihmisten silmistä pois se ilme kun aivoissa raksuttaa jo että onko minulla mitään sopivaa mustaa hautajaisvaatetta. Semmoinen kaiku sillä syövällä kumminkin on, edelleen. Yhtä asiaa erityisesti toivon tältä blogilta, että se saisi ihmiset näkemään syövän sairautena johon on todella kehittyneitä hoitomuotoja ja läpimurtoja tehdään jatkuvasti, se ei ole kuolemantuomio eikä syy heittäytyä sängyn pohjalle itsesäälimoodiin. Pikkuveljeni totesi joku aika sitten että kyllä sulla taitaa oikeasti olla se syöpien Mersu, en muista että ikään kenenkään syövän kustannuksella olis näin paljoa naurettu!

Share

Ladataan...

Tässä tämä nyt on. Jos oma internautosaaminen riittää. Lupailtu on ystäville että kyllä minä jonain päivänä kirjoitan sen ensimmäisen blogitekstin kun on oikeasti jotain asiaa. Nyt ikään kuin on.  Tänä syksynä alkoi tähänastisen elämäni suurin seikkailu, rintasyöpähippa. Diagnoosi tulla tupsahti yhtäkkiä ja pyytämättä kuin jehovantodistaja, tuli vain hivenen riuskemmin sisään, karmit kaulassa. Muutaman kuukauden tämän asian kanssa veivanneena päätin viimein että kai tästä voi alkaa jotain blogin tynkää kirjoittaa, lukekoon semmoinen ketä kiinnostaa, pakkohan ei ole kenenkään. Meitä kumminkin sairastuu tähän samaan tissirienaan noin 4900 daamia joka herran vuosi. Itse kuulun siihen kolmeen prosenttiin joka sairastuu vielä ennen 40 – vuotis syntymäpäiväänsä. Jos mikä riemu on siitä, niin se että verrokkiryhmään nähden pääsee olemaan vielä nuori, ja siitä muistetaan mainita. Nuorekas olo tulee kyllä kun on ainoa paikalla joka ei käytä rollaattoria ja kaksiteholaseja. Mutta tämän blogin homma on nyt olla jonkin sortimentin matkakertomus josta voi ehkä kohtalotoveritar poimia vinkkejä ja nauraa mukana koska tietää mistä puhun. Ja semmoinen joka ei asiasta tiedä, pääsee vähän jyvälle siitä, minkälainen sirkus on kyseessä. Aloitetaanko alusta?

19.9.2015 Käsillä on ilon päivä! Edellispäivän syysmyrskyä uhmaten olen hakenut ajokorttini pyörällä takaisin poliisilaitokselta (voittajafiilis koska ajoin 30 kilometriä ja koko ajan tuuli vastaan joka puolelta!) ja elämäni raivostuttavimmat viikot ilman mahdollisuutta ajaa autolla ovat takana. Fitfarmin Bikini Challengea olen suorittanut 5 viikkoa ja kohdalla on sopivasti tankkauspäivä, saan syödä mitä haluan ja ajaa itse omalla autollani syömään mihin haluan, täydellistä! Lisäksi on vielä pakkolepopäivä kaikista treeneistä. Sitä juhlistankin kropan kuivaharjauksella ennen suihkua ja suihkun päälle hölvään itseni rasvalla, mitä normaalisti lähes joka päivä tangolla kieppuva ihminen ei kovin usein tee. Lysti loppuu lyhyeen kun käsi osuu laihtumisen myötä kutistuneeseen tissiin ja löytää sieltä jotain mikä tuntuu viinirypäleeltä. Alkaa hermostuttaa, käyn sanomassa asiasta onnenpojalle ja varaan ajan Diacoriin heti maanantaille. Mutta vietä nyt tässä sitten kiva viikonloppu! Yritän työntää ajatuksen taka-alalle ja keskityn syömiseen ja shoppailuterapiaan, mutta pieni angsti nakuttaa silti takaraivossa.

21.9.2015 Diacorin lääkäri veikkaa kystaa mutta antaa lähetteen mammografiaan ja ultraääneen varmuuden vuoksi ja kehottaa hakemaan lähtiessä ultrasta äänen, maanantaiboogie hänelläkin. Heläytetään hersyvät naurut ja lähden huojentuneena töihin.

22.9.2015 Mammografia ja ultraääni. Tissin litustus käy yllättävän kivuttomasti (vaikka se näyttääkin pannunmyssyltä levyjen välissä), hoitaja hieman yllättyy ja repeää nauramaan kun esitän hänelle draamallisesti Celine Dionin ”My heart will go on” pätkää koska hän asetteli minut tissistä killiin vehjettimeen justiinsa semmoiseen oopperadiiva-asentoon. En vain voinut hillitä itseäni siinä tilanteessa. Saa kai ihminen omassa mammografiassaan esittää mitä viisua haluaa?

Ultraäänivehjetintä operoiva lääkäri ei ole varsinaien toivon keiju eikä erityisen hilpeäkään. Ajaa ultraäänellänsä ees kahtaalle, mitään puhumatta. Sanoo viimein että otetaan tästä paksuneulanäyte. Omassa pääsäni mietin että miksi paksuneula, eikö teillä enää ole ohuita, mitä niille tapahtui?! Lääkäri näkee kaiketi kasvoilta pikku paniikin ja lupaa ettei se satu, että puuduttaa ensin. Eikä kyllä satukaan. Kysyn viimein kun koko rumba on ohi, että voikohan se olla kysta. Lääkäri tuumaa ykskantaan että ei voi, ei tämä nyt kyllä hyvältä näytä. Että lähettävä lääkäri palaa asiaan muutaman päivän kuluttua. Siinä kohtaa tuntuu kuin olisi heitetty pesuvadillinen kylmää vettä kintuille, onneksi olen makuullani. Hoitaja jää painamaan näytteenottoaukkoa umpeen, on herttainen, informatiivinen. Kysyn pääsenkö esiintymään tankotapahtumaan viiden viikon kuluttua. Hoitaja arvelee että siihen mennessä minut on jo leikattu, että en. Kysyn pääsenkö Hawaiille talvella. Hoitaja lupaa että siitä kannattaa pitää kiinni, tähdätä tavoitteeseen. Sopii mainiosti. Olo ja mieli kohenee hoitajan kanssa jutellessa, tiedän että jalat kantavat kun nousen ylös.

Kun pääsen auton luo, soitan onnenpojalle. Äänestä kuulee että uutisten vakava kaiku ottaa koville. Itselläkin meinaa vähä itkua työntää, kuristaa kurkusta. Lähden ajelemaan töihin, soitan äidille. Molemmilla on vähän tunnelmat paksun tuntuiset. Töissä työkaverit tulevat halaamaan, silloin pääsee se ensimmäinen itku.

24.9. Työterveyslääkäri soittaa diagnoosin. Duktaalinen rintasyöpä, ei kovin ärhäkän oloinen. Lähete on mennyt Kirurgiseen sairaalaan ja aikaa saa tiedustella jo iltapäivällä. Lähetteen kanssa on pikku hässäkkää koska selviää että se on käännetty Hyvinkäälle asuinpaikan takia. En halua Hyvinkäälle, haluan Meilahteen Euroopan parhaaseen syöpäyksikköön koska se nyt on hoodeilla. Papereita faksaillaan moneen kertaan hirveällä intensiteetillä lisäillen potilaan toiveita. Asia järjestyy. Soitan onnenpojalle, äidille, kahdelle ystävälle. Toinen tiputtaa kinttaat siltä päivältä tiskiin ja alkaa selvittää mitä diagnoosi tarkoittaa ja mitä siitä seuraa. Itse menen tuuraamaan kollegan tankontanssituntia, hänellä on flunssa. Totean että minä voin tulla kyllä, minulla on vain syöpä, se ei tartu. Kotiin ajellessa ystävättäräiseni on jo selvittänyt koko protokollan ja kertoo mitä tässä tapahtuu. Toteaa että todennäköisemmin kuolen kolarissa työmatkalla kuin kuolen rintasyöpään. Tuntuu mukavalta tietää että minä olen saanut syöpien Mersun, tästä paranee 90 % täysin! Päätän kertoa asian avoimesti Facebookissa, jakaa tämän kokemuksen kaikkien ystävieni kanssa.

25.9. Aikataulut selvillä. Seuraavana ohjelmassa on magneettikuvaus Jorvin sairaalassa ja preoperatiivinen tapaaminen kirurgin kanssa. Jännitys tiivistyy.

Seuraava facebook-lainaus saattaa vaatia simultaanitulkkauksen, koska se on omalla pohjanmaan murteellani kirjoitettu.
 

Tänäänki oli jännittävä päivä, mulle oli varattu magneettikuvaus ens tiistaille, siittä rapia viikko ja mulla on tapaaminen Kirurgisesa sairaalasa. Se kuulosti semmoselta kokoontumisajolta että sielon mukana torimummuista muumioihin, saapa nähä saako siinä suun vuorua. Mää esittelin hoitajalle kaikki mun pillerit puhelimesa ja se sai sanua että jatkoon vai ei. Näillä näkymin mun leikkaus on 16.10. jos ei kummempia tapahu. Mää puhuin tänään monen rakkaan ystävättäräisen kans puhelimesa, sain vertaistukia ja pyyteetöntä ystävien rakkautta, mulla oli erinomaisen ihana iltama Verticalilla ja oon tosi ilonen että tuo aikataulu mahdollistaa mun osallistumisen sekä Anna DC:n workshoppiin että meidän firman naisten iltaan. Ja onnenpoikaki kerkiää käyä reissusa sitä ennen. Haluaiskohan joku viettää mun kans laatuaikaa ens viikonloppuna? 

Vuosi sitte se oli Lee Child ja luunmurtuma, nyt se on Stephen King ja syöpä. Pitäskö täsä rueta miettiin mitä lukee syksysin? Agatha Christie meni just boikottiin..!

 

 

 

 

Share

Pages