Näin pääsin yli masennuksesta

Tyhjä ajatus

Postaukseni Mitä olen oppinut masennuksesta? on yksi blogihistoriani rohkeimpia ja samalla luetuimpia. Sen julkaiseminen jännitti niin paljon, että tunsin fyysisesti pahaa oloa. Kävi kuitenkin niin, että vasta kun painoin Julkaise-nappia paranemisprosessini alkoi.

Todellisuuudessa olin tuolloin ollut kuukauden sairaslomalla. Kuten silloisessa postauksessa kerroin, olin ollut koko vuoden kovan työpaineen alla, ja vapaa-ajalla yritin hallita jokaista elämän osa-aluetta. Ja kun paine hellitti - no, jotkut sairastuvat pitkäaikaisen stressin jälkeen flunssaan, minä sairastuin masennukseen.

Koen olleeni masentunut seitsemän kuukautta. Vielä on vaikea analysoida että mistä kaikki alkoi ja milloin tulivat ensimmäiset oireet, mutta ainakin luonteelleni hyvin epätyypillinen ilottomuus, unettomuus, jatkuva syyllisyydentunne, rankaisevuus ja entistä niin itseeni kuin muihinkin kohdistunut kovempi vaativuus alkoivat viime vuoden kesäkuussa. Silloin elämässä alkoi tapahtumaan myös muita ikäviä asioita, jotka painoivat paljon jo valmiiksi lyhistyneillä olkapäillä.

Yhdeksän kuukautta ensimmäisten synkkien päivän jälkeen tunnen voivani hyvin. Olen onnellinen. En koe, että minulla olisi yhtä paljon energiaa ja draivia kuin ennen masennusta, mutta samalla luulen, että se "energia" ja "draivi" polttivat minut loppuun. Siinä missä masennuksen ollessa voimakkainta tunsin lähinnä alakuloisuutta, ahdistuneisuutta ja innottumuutta, nykyään olen paitsi suurimman osan päivästä iloinen usein myös surullinen, innostunut, pettynyt ja rentoutunut. Tunnen erilaisia tunteita, joita ahdistus ei sallinut minun tuntea pitkään aikaan.

Näin pääsin yli masennuksesta

Annoin paranemisprosessille aikaa. Tälle ei yksinkertaisesti voinut asetta deadlineja. Oli hyväksyttävä että totaalirentoutuminen viikonloppuna ei välttämättä tuo onnellista loppua ja että tulevat tapahtumat elämässä voivat mennä sumussa, olivat ne ajatuksen tasolla kuinka kivoja tahansa.

Madalsin vaatimuksia. Kaikkein vaikeinta oli hyväksyä itseltään vain murto-osan niistä suorituksia mitä ennen sai aikaseksi. Muuhun ei yksinkertaisesti ollut energiaa eikä intoa.

Rinnastin masennusta muihin sairauksiin. Ystäväni sanoi fiksusti että masennus on sairaus, joka yrittää uskotella ihmistä, ettei hän ole sairas. Mä oon itse myös aina kuvitellut, että monet mielenterveyssairaudet ovat asenteesta kiinni. Nooh, pilkka osui omaan nilkkaan... Masentuneena opin vakuuttamaan itseäni, että masennus on sairaus siinä missä mikä tahansa fysiologinen sairaus ja se voi rajoittaa mun jaksamista monin eri tavoin.

Puhuin, paljon. Ennen masennusta en ollut tottunut puhumaan ikävistä asioista muille. Jotta olisin saanut muut ymmärtämään tilanteeni ja itsenikin ottamaan sairauteni vakavasti, mun täytyi puhua. Mä puhuin poikaystävälleni, perheenjäsenille, ystävilleni, esimiehilleni, lukijoilleni ja psykologille.

Tein mielekkäitä asioita. Sairaslomani antoi mulle mahdollisuuden niin lepäämiseen kuin mielekkäiden asioiden tekemiseen. Harrastin (tilanteeseeni sopivaa) liikuntaa, kirjoitin ja valokuvasin. Aloin pikkuhiljaa tapaamaan taas kavereita useammin. Katson dokumentteja, kuuntelin musiikkia, luin kirjoja ja nukuin paljon. Niin sanotusti palauduin.

Asiat loksahtivat tärkeysjärjestykseen. Paranemisprosessin loppupuolella näin asiat selkeämmin. Yhtäkkiä huomasin ajattelevani, että omat ongelmani ovat pieniä, jolloin ahdistus ei saanutkaan enää otetta. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut ajatuksen voimalla enkä missään nimessä väitä, että masennuksesta voi parantua vain asioita priorisoimalla. E-heei. Mutta kun alkaa voimaan paremmin, näkee asioitakin positiivisemmin, mikä taas vahvistaa parantumista. Alkaa syntymään positiivinen kierre.

Tämä on minun parantumistarinani, ei kenenkään muun. Mulla ei ole mitään valtuuksia väittää, että nämä asiat toimisivat kellekään muulle. Mutta jos edes ydestä vinkistä on apua jollekin, voin ajatella, että sairastumisellani oli jokin tarkoitus.

 

Lue myös

Mitä teen kun ahdistaa?

Mitä olen oppinut masennuksesta?

"Miten minä voisin paremmin?"

 

 

SARANDA
  
OTA YHTEYTTÄ: TYHJAAJATUS@LIVE.FI
FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN

Kommentit

Tiia (Ei varmistettu) https://tiiaslife.blog

Jotenkin lohduttavaa luettavaa, mihin pystyn samaistumaan paljon. Itse sain masennusdiagnoosini viime kesänä, josta alkoi pitkä paranemisprosessi. Koin samanlaisia tunteita, mistä kerroit tässä kirjoituksessa. En ole julkisesti kertonut tilanteestani tai masennuksesta missään sosiaalisessa mediassa tai blogissa. En tiedä vieläkään kirjoitanko blogiin siitä kun se on vielä jotenkin arka aiheena. Puhuminen auttaa paljon ja asioiden tekeminen pienemmillä tavoitteilla. :) Kiitos ajatuksiesi jaksamisesta. <3 Kaikkea hyvää sinulle.

Saranda
Tyhjä ajatus

Kiitos kommenttistasi. Oon tosi pahoillani et oot (ollut) masentunut. <3 Ymmärrän myös täysin jos se ei tunnu sellaselta aiheelta minkä mielellään jakaisi somessa mutta oon tosi iloinen jos oot huomannut et puhuminen muuten auttaa. :) Kaikkea hyvää myös sulle. <3

Valonkantaja
Valonkantaja

Hieno ja henkilökohtainen kirjoitus! Toivottavasti tämä antaa toivoa myös muille teeman kanssa kamppaileville.

www.lily.fi/blogit/valonkantaja

Saranda
Tyhjä ajatus

Lämmin kiitos. <3

sharks
by a mile

Ihanaa kun kirjoitit tästä. Varmasti puhuttelevaa tekstiä tosi monelle, myös minulle!

Saranda
Tyhjä ajatus

Ihanaa sulle kun kommentoit. <3 :)

A.S. (Ei varmistettu)

Kiitos rohkeista ja tärkeistä kirjoituksistasi, jotka koskettavat varmasti monia, itseni mukaan lukien.

Haluaisin vielä kysyä, että saitko helposti tarpeeksi sairaslomaa ja aikaa parantumiseen? Kysyn siksi, koska itse olen nyt kuukauden sairaslomalla, mutta jatkosta en ole vielä varma ja pelkään, että sairasloma loppuisi liian aikaisin, ja tämäkin osaltaan lisää ahdistusta ja pelkoa tulevasta.

Ihana kuitenkin kuulla, että olet päässyt yli pahimmasta ja kiitos vielä kokemustesi jakamisesta! &lt;3

Saranda
Tyhjä ajatus

Moikka ja kiitos sulle kommenttistasi. :)
 
Mä olin kuukauden sairaslomalla. Palasin töihin levänneenä mutta myös jännittyneenä siitä että olenko valmis töihin (yksi masennuksen taustatekijöistä oli työuupumus). Mun työtilanne muuttui kuitenkin aika äkkiä sairaslomalta paluun jälkeen niin että aloin tekemään "päivätyötäni" n. 8h/vko ja muuten blogia ja muita keikkatöitä, ja oon ollut tähän työtilanteeseen tosi tyytyväinen. Musta vähän tuntuu että jos työtilanne olisi jäänyt samanlaiseksi, kuukauden sairasloma ei olisi riittänyt.
 
Tosi hyvä että oot hakenut ja saanut sairaslomaa. Toivon et se on auttanut. <3 Omasta mielestäni ehdottomasti kannattaa pyytää sairaslomaa lisää jos siltä tuntuu. Oma kokemus masennuksen parantumisprosessista on se että sille ei voi asettaa minkäänlaista takarajaa.
 
Toivottavastin saat siis kaiken ajan maailmassa minkä tarvitset. <3

Jenniiii (Ei varmistettu)

Ihana lukea tälläistä, antaa toivoa itsellenikin :) Minulla on todettu pitkäaikainen masennus, mikä jo diagnoosina kuulostaa minusta masentavalta. Etenkin siis tuo sana pitkäaikainen. En osaa sanoa milloin se alkoi, enkä milloin se päättyy. Harva tietää diagnoosistani, enkä mielelläni siitä huutele. Voin hyvin käydä töissä, vaikkei se mieluisaa aina olekaan. Masennusta on tosi hankala yrittää selittää kellekään, hyvä että itsekään tajuan mistä on kyse. Kun kerroin lapsuudenkaverilleni käyväni terapiassa, tämä kysyi ihmeissään että "Siis mistä sä siellä puhut? Mä en varmaan keksisi mitään puhumista." No, tavallaan ymmärrän. Olen käynyt pari vuotta terapiassa ja nyt aijon jättää sen tauolle, vaikka terapiaa voisi jatkaa vielä Kelan tukemana vuodella. En koe saaneeni kauheasti apua terapiasta. En tiedä oliko minulla väärä asenne, väärä hetki, väärä terapiasuuntaus vai väärä terapeutti. Vai kenties monen asian yhdistelmä. Vai olenko niitä, jotka eivät vaan merkittävissä määrin hyödy terapiasta. Lääkkeitä minulle ei ole ikinä suositeltu, enkä ole niistä järjin innostunut. Itselläni jokainen päivä ei ole huono päivä, joten joskus tuntui typerältä käydä terapiassa. Hyvinä päivinä pääsen huonosti käsiksi huonon päivän fiiliksiin. Sitä paitsi suurin ongelmani elämässä taitaa olla se, että itsetuntoni on pohjalukemissa, en usko että minusta on mihinkään, enkä tiedä mitä haluaisin elämälläni tehdä. Aion jatkaa näiden asioiden työstämistä yksin ja toivon paranevani, vaikka se joskus mahdottomalta tuntuukin. Tunnen itseni välillä hyvin katkeraksi, kun pari tuttuani parani masennuksesta "helpommin". Terapiaa, lääkkeitä, nyt ovat onnellisia. On suunta elämällä ja minä olen kohta 30 ja ihan hukassa.

Pahoittelen avautumista.

Saranda
Tyhjä ajatus

Ei todellakaan tarvitse olla pahoillaan. Oon iloinen että koit mukavaksi kertoa jotain noin henkilökohtaista. <3

Oon oikeesti tosi pahoillani siitä mitä oot käynyt läpi ja mitä käyt vieläkin. En ole kuullutkaan termiä pitkäaikainen masennus ennen, viittaako se vain menneeseen aikaan vai myös tulevaisuuteen? Miten kukaan voi ennustaa että jokin sairaus tulee kestämään pitkään?

Harmi ettei terapia ole auttanut mutta vitsi miten sinnikäs oot kun oot käynyt siellä silti. Mäkin sain lausunnon Kelan korvaamaan psykoterapiaan mutta jotenkin tuntui siltä että "pärjään ilmankin". Sillä hetkellä terapiakin tuntui suorittamiselta. Ja vaikka terapiasta on paljon positiivista näyttöä, en usko että se toimii kaikille. Monille "terapia" voi olla jotain ihan muuta - lepo, liikunta, mindfulness, mikä vain.

Mä toivon koko sydämestäni että sä paranet pian. <3 Jokainen on kuitenkin yksilö ja jokaisen paranemisprosessi on oma polkunsa. Ei kannata missään nimessä verrata itseään muihin. Musta se on jo iso asia että olet tiedostanut ongelmien johtuvan itsetunnosta ja että oot valmis työstämään niitä!

Mun vastauksesta ei varmasti ole kovinkaan paljon hyötyä mutta toivotan paljon tsemppiä ja jaksamisia. <3 Kun masennuin, en löytänyt sille minkäänlaista lohtua tai hyviä puolia mutta jälkeenpäin katsottuna tuntuu että sillä oli isokin tarkoitus elämälleni. Opin arvostamaan henkistä mielenterveyttä, asettamaan tiettyjä rajoja ja opin tuntemaan itseni paremmin. Opin olemaan aikaisempaakin onnellisempi, vaikken olisi koskaan uskonut palavani edes vanhaan. Toivon ja uskon että sulle käy samoin, kun sen aika on. <3

Kaikkea hyvää sulle Jenni ja kiitos vielä kommenttistasi!

Kani (Ei varmistettu)

Pitkäaikainen masennus saattaa olla toinen nimi dystymialle (ICD 34.1). Dystymia lasketaan luokittelusta riippuen joko mielialahäiriöihin (kuten esimerkiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö) tai masennuksen alatyypiksi. Masennuksia on, kuten nykyään hyvin tiedetään, paljon erilaisia ja eri syistä johtuvia, esimerkiksi noin kolmasosa masennuksista on hoitoresistantteja (osittain) tuntemattomista syistä.

Dystymian diagnoosikriteereihin kuuluu yli 2v masennusjakso. Dystymiaan kuuluu myös masennuksen toistuminen. Dystyminen masennus voi olla lievää masennusta, kuten ilmeisesti masennus josta olet nyt toipumassa, tai hyvin syvää. Dystymiaan ei kuulu psykoottisia jaksoja. Dystymia ei siis ole diagnoosina mallia "tulet olemaan sairas vielä kauan" vaan "olet ollut sairas jo hyvin kauan". Dystymiaa hoidetaan Käypä hoito -suositusten mukaan samalla tavalla kuin muitakin masennuksia, mutta kuten muissakin pitkäaikaisissa mielenterveyden sairauksissa dystymian hoidossa suositellaan psykoterapiaan.

Toivottavasti tämä valaisee sitä, minkä takia jonkun toisen masennusta kutsutaan pitkäaikaiseksi ja minkä takia toisilla sitä kutsutaan vain masennukseksi :)

Saranda
Tyhjä ajatus

Kiitos tuhannesti asian selventämisestä ja vaivannäöstä. :) Valaisi tosi paljon!

riiiiikka (Ei varmistettu)

Samaistun kovasti tähän kommentoijaan. Itselläkin todettu pitkäaikainen masennus, jonka takia elämä on tuntunut varmaan viimeiset 15 vuotta sellaiselta syvässä hangessa tarpomiselta. Terapiat on käyty ja eri lääkkeitä kokeiltu, mutta pitkässä juoksussa en ole kokenut niistä hirveästi apua saavani. Kuitenkinn mahtunut paljon myös valoisia jaksoja, iloa ja kiitollisuutta - sekä taistelutahtoa. Niiden avulla olen jaksanut ja toivottavasti jaksan tulevaisuudessakin, koska uskon masennuksen ja ahdistuksen olevan läsnä elämässäni aina jossain muodossa, ainakin sellaisena melankolisuuteen taipuvaisena mielenä. Koitan myös miettiä, mitä kaikkea hyvää omat mieleni haasteet ovat minulle tuoneet - ilman niitä en olisi minä.

Tietysti olen vähän kateellinen kuullessani muiden selviytymistarinoita, jotka alkavat "silloin kun mä olin masentunut". Itse kun en osaa asettaa masennukselleni selvää alku- ja loppupistettä enkä ainakaan tällä hetkellä usko, että voisin itsekin puhua siitä joskus menneessä aikamuodossa. Mutta siis kiitos hurjasti Saranda rohkeudestasi käsitellä näitä asioita, on supertärkeää että niistä puhutaan julkisesti &lt;3

Saranda
Tyhjä ajatus

Moi Riikka. Kiitos koskettavasta kommenttistasi. Oon tosi pahoillani siitä mitä oot käynyt läpi. <3 15 vuotta on pitkä aika enkä voi edes kuvitella miten rankkaa noin pitkä masennusjakso voi olla. Oon kuitenkin iloinen että siihen on ilmeisesti mahtunut paljon hyvääkin ja toivon koko sydämestä että sitä hyvää on tulevaisuudessa paljon luvassa sulle. :) Ansaitset kaiken ilon ja onnen. <3

Jenniiii (Ei varmistettu)

Lohduttavaa lukea muidenkin kokemuksia :) Itse sain tietää diagnoosini papereista, jotka menivät Kelalle kuntoutuspsykoterapiaa haettaessa. Sitä ennen olin ajatellut, etten voi olla masentunut, mulla vaan menee välillä huonosti.

Sinulla on Riikka ihailtavan kypsä suhtautuminen tähän asiaan :) Itse koen välillä epätoivon hetkiä, kun mietin, että tätäkö elämäni tulee olemaan. Esimerkiksi kun terapeuttini kysyi, miten elämäni muuttuisi, jos en olisi masentunut tai millaista elämäni olisi, en oikein osannut vastata. Oli todella vaikea yrittää muistella aikaa, jolloin ei ollut masentunut. Toisaalta, en tietenkään koe olevani koko ajan masentunut, vaan elämässäni on myös paljon iloa. Masennuksesta on myös hankala keskustella muiden kanssa, koska kaikki kokevat asian eri tavalla ja omat kokemukset tai niiden puute vaikuttaa. Esimerkiksi poikaystäväni otti aluksi masennukseni hyvin henkilökohtaisesti, ihan kuin se johtuisi siitä, että elämäni olisi hänen kanssaan huonoa. Jos taas minulla on parempia kausia, hän ajattelee, että masennus on jo takanapäin.

Mutta kiitos Riikalle ja Sarandalle Vaikka terapian lopetankin, aion jatkaa asioiden työstämistä yksin. Valoisampia aikoja odotellessa :)

sin (Ei varmistettu)

Aamen. Tää oli ku mun kynästä. Pistit mun ajatukset ja kokemuset sanoiksi. Kiitos.

Saranda
Tyhjä ajatus

<3 Kiitos paljon, arvostan kommenttiasi suuresti. :) Kaikkea hyvää sinulle!

Rrrrr (Ei varmistettu)

Aika yhtä tyhjän kanssa koko kirjoitus. Mitä uskaltamista tuossa nyt oli? Hyvä, jos jotakin auttoi mutta moni ihminen painii paljon pahempien masennusoireiden tai muun mt-ongelman kanssa ja kauemman aikaan, joten näistä tulee vaan olo, että haetaan huomiota. Hohhoi.

Saranda
Tyhjä ajatus

Tiedoksi vain sinulle: masennus tai mikään muukaan sairaus ei ole kilpailu jossa punnitaan kellä menee huonommin tai paremmin. Tämä on oma kokemukseni ja masennustarinani kuten tekstissä kirjoitinkin ja piste. Sulla ei ole minkäänlaista käsitystä mitä minä oon kokenut eikä sulla ole mitään oikeutta arvioida mikä on jollekin uskaliasta ja rohkeaa ja mikä ei. Se on yksilöllistä ja henkilökohtaista, johon sulla ei ole mitään sanomista.

Harvoin ärsyynnyn mistään kommenttista mutta tämä suorastaan ja rumasti sanottuna vitutti ihan jo siksi koska se kiteyttää just sen mikä tällä hetkellä mättää asenteissa mielenterveysongelmia kohtaan: vertailu ja vähättely. Jokainen kokee asiat omalla tavallaan eikä kellään ole oikeutta kuitata tai lakaista niitä maton alle.

Moivaan (Ei varmistettu)

Saranda tosi rohkea ja hieno kirjoitus. Kiitos sinulle. Blogisi piristää minua aina ja varmasti monia muitakin &lt;3

Saranda
Tyhjä ajatus

Kiitos. <3 Ihana kommentti. <3 :)

Moivaan (Ei varmistettu)

Teki ihan pahaa lukea tuo sun kommentti. Huomaa kuinka paljon sinulla on yleistietämystä asiasta. Toivon ettei kukaan leiheisesi joudu tukeutumaan sinuun vaikeissa tilanteissa. Hyvää jatkoa.

Tytti. (Ei varmistettu)

Kiitos kirjoittajalle ja kommentoijille rohkeista kirjoituksista!

Mulla on takana kaksi työpaikkaa, joissa molemmissa mua kiusattiin niin paljon että jouduin lopettamaan. Eka oli vain harjoittelu ja lähdin pari kuukautta määräaikaa aikaisemmin, toinen oli vakkaripaikka jossa kituuttelin vuoden. Nyt jälkeen päin en suosittelisi sitä kituuttelua kenellekään, kannattaa lähteä jos jo koeajalla epäilyttää koska tuskin mikään tulee muuttumaan parempaan jos kunnioitusta ei löydy jo alusta lähtien.

En mene sen kummemmin yksityiskohtiin, mutta lopettamisen jälkeen olin ihan puhki. Parin vuoden jälkeen samat jutut vielä pyörii mielessä ja kävin tapaamassa yhtä ammattiauttajaa (en muista titteliä, koulun kautta kuitenkin). Mulla ei varmaan ole mikään hätä, enimmäkseen ongelmana on uupumus. Normaalisti sellaista ei pääse tapahtumaan kun keho voi kestää poikkeustilaa vähän aikaa. Mutta kun siitä poikkeustilasta tulee normaali, niin enää ei ole mitään lisäenergiaa millä palautua. Ja tunteita tulee ja menee, niihin pitää tottua eikä niitä tarvitse pelätä. Avautumisen lisäksi oli hienoa kuulla tällaista, mitä ei välttämättä itse ymmärrä tai suostu edes myöntämään. Olen harkinnut jonkinlaista terapiaa jo ihan sen takia, kun tuntuu että lähiympäristö olettaa minun jo jatkaneen eteenpäin kun sama levy vielä junnaa päässä. Vähän myös harmittaa kun työpaikkavalitus on melkein smalltalkia Suomessa niin työpaikkakiusaamisesta on vaikea puhua vakavasti. En lähde tähän sen enempää selittämään omasta tapauksestani, koska vähättelykulttuuri on niin tyypillistä ja kaikki pitäisi vain kestää riippumatta siitä onko oma esimies tai kollega ollut asiaton. Liian usein työpaikkakiusauksissa on vain sana sanaa vastaan eikä päivittäistä käytöstä edes seurata tai puututa siihen.

Se on kuitenkin mielettömän hienoa kun tämänkaltaiset kirjoitukset nostetaan esiin eikä enää ylläpidetä huonon olon häpeäkulttuuria. Jokaisella on siihen oikeus :) (pahoittelut jos on sekava teksti näin flunssapöhnässä!)

Saranda
Tyhjä ajatus

Moi Tytti! Kiitos kommenttistasi ja pahoittelut että huomasin viestisi vasta nyt. Olen pistänut merkille että jotkut kommentti-ilmoitukset häviävät nopeasti tai eivät näy ollenkaan.

Olen tosi pahoillani kun sua on työpaikkakiusattu. En voi ymmärtää miksi aikuiset ihmiset haluaa kiusata ketään työelämässä, pistää ihan vihaksi... Näen punaista että jotkut on niin epäkypsiä ja että muiden epäkypsyys johtaa toisen pahoinvointiin. Et ole todellakaan ansainnut kiusaamista tai uupumista!

Kannattaa ilman muuta aloittaa terapia jos siltä tuntuu. Jos omat kokemukset ja murheet pyörivät mielessä ja tuntuu ettet ole palautunut uupumuksesta, voin hyvin kuvitella terapian auttavan. On tosi harmi jos läheiset ei ymmärrä omaa tilannetta mutta sitä suuremmasta syystä kannattaa varmaan keskustella ammattilaiselle. :)

Työpaikkakiusaamisesta ei tosiaankaan puhuta riittävästi. Toivottavasti tämä muuttuu lähitulevaisuudessa pian ja tehdään me kaikki jotka luemme sun kommentin töitä sen eteen että työpaikkakiusaaminen loppuu.

Kiitos vielä kommenttistasi, olet rohkea kuin kirjoitit. <3

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.