"Puolet liitoista päättyy kuitenkin eroon" ja muita syitä miksi ei kannata mennä naimisiin

Tyhjä ajatus

Tänäviikonloppuna juhlitaan rakkaan enoni häitä Melbournessa. Kahden ja puolen kuukauden kuluttua juhlimme meidän omia Helsingissä. Hääkupla on voimakas, mutta välillä pieni epäröinti on yrittänyt puskea raoista sisään.

Mä olen 100% varma mun tulevasta aviomiehestäni. Rakastan häntä pohjattomasti, hän on kallioni ja päivänsäteeni, mun koti ja turva. Haluan olla hänen kanssaan siihen päivään asti, kunnes vedän viimeisen henkäykseni. Silti monesti mietin avioliittoa ja sitä, miksi menen naimisiin. Miksi emme voisi olla loppuelämän yhdessä ilman sitä allekirjoitettua paperia?

Sitten muistan, että se pala paperiakaan ei anna takuuta meidän suhteelle. Ero voi tulla tilastollisesti yli 50% varmuudella vaikka menisimmekin naimisiin. Sitä paitsi, niin paljon kuin häntä rakastankin nyt, en yksinkertaisesti voi nähdä tulevaisuuteen. Olen ollut poikaystävääni sitotunut suhteemme alkuajoista lähtien ja tiedän, että syymme avioitumiseen ei ole se, että pelkäisin meidän muuten eroavamme.

Miksi sitten menemme naimisiin? Haluamme viettää häitä ja juhlia rakkautamme. Kerätä suvun ja läheisimmät ystävät yhteen ja viettää hauska ja ikimuistoinen ilta. Toisaalta, tämänkin voisi tehdä ilman virallista vihkiosuutta. Tiedän monia paria, jotka haluavat viettää hääjuhlia ilman itse naimisiinmenoa.

Mutta sitten jokin sisälläni kuitenkin sanoo, että haluan tehdä tästä "virallista". Tai virallista, ilman lainausmerkkejä. Haluan että elämäni rakkaimmasta ihmisestä tulee myös lain silmissä läheisin omaiseni ja että meillä on toisiimme taloudellinen oikeusturva. Haluan vaalia tätä perinnettä ihan vain perinteen takia, ja se on mielestäni ok. Emmehän me naimisiinmenolla kellekään pahakaan tehdä, eihän? Minun mielestäni on myös ihan yhtä ok jos ei mene naimisiin.

Ja ehkä tässä maailmanajassa ja henkilökohtaisessa kasvussani, jossa minulla on tapana kyseenalaistaa kaikkea, en halua kyseenalaistaa tai analysoida tätä sen enempää. Haluan vain mennä naimisiin, ei muuta. Mä tiedän, että mikään ei tule tunnetasolla muuttumaan sen jälkeen kun sanomme tahdon - en myöskään tule millään tavalla menettämään asemani tasapuolisena kumppanina tai taistelemaan femimismä vastaan. En vaikka ottaisinkin myös mieheni sukunimen oman sukunimeni perään. Minulle sukunimen ottaminen ei ole alistumista tai omistamista, vaan yksi symboli siitä, että kuulumme kumppanini kanssa samaan perheeseen. Ja mä nyt satun vain tykkäämään symboleista.

Minulle tulee myös (sittenkin) valkoinen häämekko, vaikka alunperin halusinkin muunvärisen. Satuin vain ihastumaan tähän kyseiseen valkoiseen mekkoon niin paljon, enkä aio pukeutua johonkin muuhun vähemmän kivempaan vain koska valkoinen on joskus aikoja sitten tarkoittanut, että morsiamen on kuulunut olla neitsyt. Tietysti kannanottomielessä voisin protestoida sitä, että maailmassa monissa kulttuureissa on edelleen ehdotonta, että morsian on "koskematon", mutta joskus voi elämässä tehdä asioita myös ilman yhteiskunnallista mielenosoittamista.

Minun tulkintani naimisiinmenosta on se, että se on täysin vapaaehtoinen sitoutumisriitti vaikka sen historian juuret olisivatkin patriarkaaliset. Aiomme toteuttaa avioliittoamme täysin tasa-arvoisesti ja vapaaehtoisesti, toivottavasti myös hyvin onnellisesti.

 

 

Kuvat: Mikko Wivolin

 

 

SARANDA
  
OTA YHTEYTTÄ: TYHJAAJATUS@LIVE.FI
FACEBOOK / INSTAGRAM / BLOGLOVIN
Share

Kommentit

punastus
Punastus

Yritän ajatella asian niin päin, että puolet avioliitoista EI pääty eroon. Tai no, puolet solmituista avioliitoista kestävät, jos yritetään olla menemättä negaation kautta :) Kuulostaa paljon mukavammalta.

Mulla olis haaveissa ottaa miehen sukunimi ihan siitä syystä, että pidän nimestä enemmän kuin omastani. Toisaalta täytyis varmaan kysäistä myös miehenkin kantaa, ehkä hän haluaiskin olla Savolainen :D Jotkut näkee miehen sukunimen ottamisen vain ja ainoastaan epäfeministisenä tekona, mutta syyt voi olla moninaiset, ei pelkästään se että "niin kuuluu tehdä".

Toivon teille suurinta onnea <3

Saranda
Tyhjä ajatus

Hei hyvä pointti! Ja ei meillä ole mitään hajua miten näiden eronneiden liittojen taustalla on ollut, ehkä ne on sellaisia asioita mitä me emme (toivottavasti) tule koskaan kohtaamaan. :)

Ja ihanaa että muutkin ajattelee noin! Ja todellakin sukunimen voi ottaa ihan maun mukaan. :)

Kiitos paljon ihana, sun kommenttista tuli hyvä mieli. <3

Torey
Näissä neliöissä

Mä totesin jo joskus nuorempana, että musta ei tuu Virtasta, Mäkistä jne. kun tyttönimeni oli erikoisempi. Mutta mieheni sukunimi on vielä harvinaisempi, niin sen sitten halusin ottaa! :D

lipe (Ei varmistettu)

"mutta joskus voi elämässä tehdä asioita myös ilman yhteiskunnallista mielenosoittamista." voi, ihanasti sanottu, puhutteli jotenkin tosi paljon! Ja niinhän se juuri on: pitää valita taistelunsa
Ihana oot. ️

Saranda
Tyhjä ajatus

SÄ oot ihana! <3 Ja mulle puolestaan iski toi sun "pitää valita taisteluna" - juuust näin!

marjapilami
Nørrebro Summers

Tää on ihan superihana ja romanttinen teksti! <3 Just näin mäkin ajattelen avioliitosta, kiteytit sen vaan tosi hyvin.

Mäkin haluan sit joskus miehen sukunimen - ihan vaan koska tykkään siitä enemmän. Just viikonloppuna käytiin keskustelu näistä ja hän yritti vaatia että ”sit joskus” pidän oman nimeni, mut tälle feministille on turha yrittää alkaa sanelemaan et joudun samalla oudolla sukunimellä sinnittelee hautaan asti, kun pakotiekin on keksitty :D

Saranda
Tyhjä ajatus

Kiitos paljon kommenttistasi ihana. <3 Ehdottomasti pakotie käyttöön jos siltä tuntuu. :D

Kauniisti kirjoitettu, viisaita sanoja ja ajatuksia! :) Itselleni avioliitto merkitsee ennen kaikkea sinettiä pariskunnan väliselle rakkaudelle.

Saranda
Tyhjä ajatus

Sinetti, kaunis sana ja sopii tähän kyllä hyvin. <3 Kiitos paljon palauteestasi ja kivaa päivää. xx :)

Ankrylik (Ei varmistettu)

Tosi hyviä ajatuksia, juuri tuollaista dialogia olen itsekin käynyt (lähinnä oman pääni sisällä) kun olen miettinyt omia ensi kesänä koittavia häitäni. Tuo sukunimikysymys on kyllä kinkkinen; alunperin ajattelin, että otan mieheni sukunimen, mutta nyt olen alkanut miettiä, pitäisinkö sittenkin oman sukunimeni. Puolisoni onneksi suhtautuu asiaan niin, että hänen puolestaan saan tehdä oman ratkaisuni.

Itseäni on alkanut ahdistaa, kun tuntuu että usein häiden suunnittelusta tahtoo tulla sellaista sirkusta, että itse asia jää vähän kaiken muun jalkoihin. Siksipä olen koittanut tehdä linjanvedon, että stressaan häihin liittyvistä asioista mahdollisimman vähän, työni kun on muutenkin hektistä ja stressaavaa. Hyvä ystäväni sai oikeasti vatsahaavan suunnitellessaan omia häitään: ei näin!

Saranda
Tyhjä ajatus

Oi paljon onnea naimisiinmenosta! :) <3

Tosi hyvä että puolisosi "ei puutu" sukunimiasiaan (meinasin ensin sanoa "antaa sun itse päättää" mutta omasta mielestäni sen pitäisi aina olla oma päätös). Voit siis rauhassa miettiä sitä mitä itse haluat ja kumpi sukunimistä miellyttää sua enemmän tai edustaa sulle tärkeimpiä asioita. :)

Ja mun mielestä sun päätös yrittää olla stressaamatta häistä on mahtava! Ihan oikeasti, mieluummin yrittää ottaa ilon irti suunnittelusta ja luottaa siihen, että kaikki millä on oikeasti merkitystä, menee varmasti hyvin. Ehkä samaa asiaa voi soveltaa myös sukunimiasiassa - turha siitä on ottaa turhaa ressiä, mikään ei ole loputonta tai niin vakavaa. :)

Siirin (Ei varmistettu)

Onnittelut naimisiin menosta molemmille!

Hieman jään pohtimaan sitä, miksi näissä kommenteissa puhutaan vain naisen sukunimestä ja hänen valinnasta - ikäänkuin miehen ei valintaa tarvitse edes tehdä. Ja näinhän asia usein koetaan, koska perinne on niin vahva.

Vierailija (Ei varmistettu)

Nykyään tosiaan tuntuu olevan lähinnä naisen asia miettiä pitääkö oman ja oman sukunsa nimen vai ottaako miehen ja tämän suvun nimen. Vaikka naimisiin mennäänkin sen miehen kanssa niin minusta voisi kuitenkin muistaa, että jos ottaa miehen sukunimen, koska se on kivempi kuin oma tms. syistä niin siinä samalla kuitenkin ottaa myös sen suvun nimen omaan käyttöönsä. Varsinkin harvinaisempien sukunimien kohdalla se sukunimi ei ole vain nimi.

Muuten olen sitä mieltä, että jokainen pari menköön sen takia naimisiin tai on menemättä kuin itse haluaa. Toki merkityksiä on hyvä miettiä, koska nykyään on mahdollista tehdä omia valintoja ainakin täällä Suomessa. :)

punastus
Punastus

Kysyin mieheltä kirjotettuani tuon aiemman kommentin, että ottaisko mun nimen mikäli mentäs naimisiin. Ei kuulemma haluis ja tän jo oikeestaan kysymättä tiesinkin :D 

Hyvä pointti siis tuo että se ei oo ainoastaan naisen mietittävissä, vaan molempien sikäli mikäli tasa-arvoa haetaan. 

Meillä on yksi tuttu pariskunta, jonka mies otti naisensa sukunimen. Näitä soisi olevan enemmänkin. 

Lintuuu (Ei varmistettu) https://ikkunalaudallablogi.blogspot.fi

Olisin itse voinut kirjoittaa ihan saman tekstin! Tai siis, nykyään törmää ajatusmalliin että naimisiinmeno on vanhanaikaista, ja miksi ihmeessä mennään edes naimisiin. Joskus se on tarkoittanut jotain muuta, nykypäivänä miellän sen juurikin vapaaehtoiseksi sitoutumisriitiksi, niinkuin asian osuvasti muotoilit. Miksi mennä naimisiin, mä kysyn: miksi ei?

Saranda
Tyhjä ajatus

Näin just! Hyvin sanottu. :) Kiitos kommenttistasi!

Pieni Merenneito

Hyviä pohdintoja. Itsellä näitä pohdintoja lisämaustaa se, että olen kerran jo ollut naimisissa, samoin kuin nykyinen kihlattunikin. Onko "noloa" mennä uudelleen naimisiin? Miten tähän uuteen liittoon voi luottaa näin, kun on jo kerran kokenut sen, että tulevasta vaan ei voi aina tietää? Ja se valkoinen mekko sitten??? :D

Saranda
Tyhjä ajatus

Kiitos kommenttistasi. <3 En ole ollut samassa tilanteessa, mutta ulkopuolisin silmin ei ole missään nimessä noloa, mennä uudestaan naimisiin tai pukeutua valkoiseen häämekkoon. Toivottavasti teette asiat juuri niin kuin parhaaksi koette ja näette, ihan sama onko eka, toka tai viides liitto. <3

Shilmu (Ei varmistettu)

Mielestäni olet oikealla linjalla, ettei oman elämän virstanpylväistä tarvitse tehdä yhteiskunnallisia. Sinähän se niiden kanssa elät ja niitä muistelet vanhana kiikkutuolissa, et saa "tiedostavammasta valinnasta" palkintoa. Naimisiin meno ja häät ovat henkilökohtaisia valintoja, kuten myös miten ne haluaa järjestää ja mitä merkityksiä niihin itse tuo. Minua harmittavat puheet avioitumisen ja häiden "historiallisesta taakasta" yksittäisten henkilöiden kohdalla. Tuntuu, että usein niissä puheissa myös ollaan paremmin perillä muista länsimaista rantautuneiden perinteiden historiasta kuin suomalaisesta historiasta.

Itse olen muuttanut mieltäni avioliitosta monta kertaa tämän pitkän parisuhteeni aikana. Olemme olleet yhdessä reippaat 15 vuotta (aloitimme teineinä). Naimisissa (tai kihloissa) emme ole edelleenkään. Nuorena halusin "kunnon" häät. Ajatus tuntui kutkuttavalta: hienoin mekko, vieraita kutsuttuna väljillä kriteereillä ja isot juhlat. Kerran elämässä jne.. Sitten, kunhan ne olisi itsellä vara maksaa. Myöhemmin aloin pohtia asiaa ja tajusin kliseisten haaveideni irrallisuuden syvemmistä merkityksistä. En enää halunnut lainkaan naimisiin monistakaan syistä. Minusta se oli modernilla tavalla jopa romanttisempaa, että avioliiton kahleiden hankkimisen sijaan "valitsemme joka päivä olla yhdessä". Tämähän oli toiminut meillä jo tuossa vaiheessa hyvin kymmenisen vuotta (olimme kakskymppisten puolivälissä). Nyttemmin ajattelen avioitumista kovempien, konkreettisten asioiden kannalta: Avioliitto on helpoin, nähdäkseni varmin ja jopa halvin tapa varmistaa moni asia, joiden kautta mm. turvaa oman kumppanin asemaa (esim. läheisimpänä omaisena, tulevien lasten isänä), oikeutta kotiimme, perintöön ja lesken eläkkeeseen pahimman sattuessa. Myös ulkomailla tuntuu toisinaan, että mitä jos jotain sattuisi, kohdeltaisiinko meitä avioparina eri tavoin (avopareja ei välttämättä tunnusteta ja kunnioiteta kaikkialla). Ajattelun kylmyys tosin varmaan aiheuttaa sen, että kun tämän asian hoitaminen ei aiheuta intohimoja, niin laiskoina ihmisinä sitä lykätään (eihän sillä vaivannäöllä olisi vaikutusta tähän arkeen juuri nyt -ajattelu = tyhminä optimisteina ei pelätä perinnön jaon olevan lähellä + laiskaa).

Mutta pointtini on, että vaikka oma asennoitumiseni on tuo, olen myös sitä mieltä, että elämässä pitää tarttua niihin asioihin, jotka haluaa kokea ja tehdä. Etenkin niihin, jotka ovat jo kätesi ulottuvilla. Muut pohtikoon omia ratkaisujaan omalle kohdalleen.

Milaaa (Ei varmistettu)

Olen samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä ja juuri samoja ajatuksia mielessä! Erityisesti tuo ulkomaa-asia - matkustelu tai jopa muutto - mitä jos jompi kumpi joutuu vaikka onnettomuuteen vieraassa maassa ja toinen ei saa tietoa tai päätösvaltaa, koska emme ole virallisesti naimisissa? Minun syyni mennä naimisiin tällä hetkellä olisivat varmaankin juuri näissä konkreettisissa, ongelmallisissa tilanteissa. Rakkaus meidän välillä on jotain intiimiä ja perustavanlaatuista. Häät ja naimisiinmeno konseptina tuntuvat itsestäni jotenkin vähän hassulta ja naiivilta "teatterilta", mutta olen salaa melkein kateellinen ihmisille jotka voivat suhtautua vielä asiaan romanttisesti ja aidon symbolisesti :)

Torey
Näissä neliöissä

Teatterin voi skipata marssimalla maistraattiin. ;) Me tehtiin niin. Mies ei perusta juhlakaluna olosta, itse elättelen toiveita PIENISTÄ juhlista vaikka kun on oltu naimisissa 10 vuotta. Haluaisin sen nätin mekon! :'D

Torey
Näissä neliöissä

Me mentiin naimisiin 6,5 vuotta sitten. Se tuntui oikealta, hyvältä. Me haluttiin koko perheelle sama sukunimi ja oli se tunne, että nyt on löydetty omat puolikkaamme.

Lisäksi juurikin tuo, että oikeasti ollaan sitten virallisesti ne toistemme lähimmät ihmiset, on myös hyvä pointti!

Ei meidän elämä avioliiton myötä mitenkään kummemmin muuttunut. Ja yli 8 yhteisen vuoden aikana väkisinkin on ollut välillä niitä vähemmän ruusuisia aikoja. Mutta se on elämää. Ei aina voi olla kivaa ja täydellistä. Mutta kuitenkin, se toinen on siinä.

Ja ehkä avioliitossa nähdään vähän enemmän vaivaa. Pitäisi ainakin! Ettei ekasta riidasta näytetä toiselle ovea. :D Mä olen oman blogini puolella joskus aiheesta kirjoittanutkin, että ei se vaihtamalla parane, ellei kyse ole siitä, että sua petetään, hakataan tai muuten kohdellaan huonosti. Noi on ne asiat mistä mun puolesta toisen voi heittää pihalle (itse heittäisin), mutta muuten täytyy joskus nähdä vähän vaivaa suhteen eteen. Ei kukaan 50 vuotta naimisissa ollut varmastikkaan sanoisi, että aina on ollut ihanaa ja helppoa. Ei elämä koskaan ole.

Mammanen
Äiti jumppaa

Hyvä kirjoitus. Itsellä 10-vuotta avioliittoa ja 17 yhteistä vuotta takana ja vuosien varrella vain vahvistunut se tunne että haluan olla loppuelämäni mieheni kanssa. Liian heppoisasti erotaan nykyään, heti ekasta kriisistä.

Itselle se tahdon merkitsi sitoutumista häneen loppuelämäksi.

Ihania vuosia teille tulevaisuuteen yhdessä avioparina.

ElizabethRinne

Todella hyvä teksti, johon samaistun! Paljon rakkautta teille! <3

Elisabet | www.fashionpoetry.eu

Kommentoi