Ladataan...
Tyhjä ajatus

Olen hurahtanut viime aikoina (kirjojen palvojana aivan liian myöhään!) afganistalaissyntyiseen Khaled Hosseinin teoksiin. Luin ensin Tuhat loistavaa aurinkoa, jonka jälkeen siirryin into piukeena heti Leijapoikaan. Lupasin tämän jälkeen itselleni, että odotan Hosseinin uusimman teoksen Ja vuoret kaikuivat pokkariversiota, ihan vain jotta kirjat eivät loppuisi itselleni liian aikaisin kesken - mutta plörinäksihän se meni. Saatan joutua henkilökohtaisesti matkustamaan Kaliforniaan ja vaatia (rukoilla, lahjoa) Hosseinia kirjoittamaan lisää.

Aloitin tänään siis tämän uusimman romaanin, ja se on kulkenut kanssani niin bussissa, työpaikan taukotilassa kuin puntin kuntopyörässäkin. Olen itkenyt useamman otteeseen, kaksi kertaa vannoin traagisesti etten enää lue sitä ja kolme kertaa toivoin, ettei se ikinä loppuisi.

Olen ahminut niin monta hyvää kirjaa elämäni aikana, mutten muista milloin olisin viimeksi saanut tällaisia sväärejä lukemisesta.

Hosseini ensinnäkin kuvaa lapsuutensa kotimaata niin aidosti, että kuvittelisi hänen asuvan siellä sillä hetkellä kun hän niitä kuvauksia ruutuun naputtelee. Hän vie lukijaansa Afganistaniin, ja muodostaa meille niin todentuntuisia mielikuvia, että voisin melkein vannoa tietäväni miltä Afganistan ja Kabul (ja monet muutkin romaaneissa esiintyvät alueet, esimerkiksi Afganistanin Herat ja naapurimaa Pakistan) näyttävät. Nan-leivän tuoksu, ruusuvesijäätelön maku ja aavikon kuumuus ovat jokaisen lukijan ulottuvilla.

Toiseksi teemat, joiden ympärillä Hosseinin romaanit perustuvat, liikuttavat ja puhuttelevat aivan varmasti jokaista lukijaa. Vaikka tapahtuvat sijoittuvatkin kauas Keski-Aasiaan - ja henkilöiden kohtalot ovat hyvin kaukana tyypillisten suomalaisten elämästä - vapaudesta taisteleminen ja perhesiteet ovat meillä kaikilla läsnä.

Kolmanneksi on mielestäni hyvin yleissivistävää jokaisen ihmisen nähdä ja lukea siitä Afganistanista, joka ei pääse oikeuksiinsa sanomalehtien uutisotsikoissa. Vaikka Hosseinin romaanit ovatkin fiktiota, kokevat afganistalaiset - ja monet muutkin ihmiset ympäri maailmaa - samanlaisia traagisia kohtaloita kuin kirjan henkilöhahmot. Miehet hallitsevat yhteiskuntaa, köyhyys ja nälkää näkeminen on yleisempää kuin nälän tyydyttäminen, ja ihmisiä raiskataan, vangitaan, hakataan ja murhataan - ihmisoikeuksista ei ole mainitsemistakaan. Sodat tuhoavat koteja. Perheenjäsenet joutuvat joka päivä eroamaan toisistaan, vuosikausiksi, joskus lopuelämäksi, olosuhteiden pakottamina.
Ja silti keskellä tätä kaikkea ihmiset säilyttävät keskinäisen, rikkaan kulttuurin ja perintötavat, pitävät kiinni unelmien pienistäkin sirpaleista ja taistelevat paremmasta elämästä. Tarjoavat ruokaa vieraille, kuin itselläänkään ei ole. Pitävät vähissä puitteissa toisistaan huolta. Rukoilevat ja pitävät itseään onnekkaina, koska ovat elossa.

Ja mä oon onnekas, kun saan lukea niin pirun koskettavista asioista, ja koska minulla on edes puolikas kirja vielä edessä.

Share

Ladataan...
Tyhjä ajatus

Melkein viikko edellisestä postauksesta, ja mulla on ollut ihan hirveät vieroitusoireet. En ole kerinnyt koneen, tai oikeastaan minkään muunkaan kivan äärelle. Tänään oli kuitenkin ainoa vapaapäivä pitkään aikaan ja oikein kiva sellainen!

Toinen syy miksi oon elänyt vähän hiljaisempaa elämää blogin puolella on se, että meininkiä ja hälinää on riittänyt ihan kotonakin: meille on tullut läheisiä sukulaisia Kosovosta ja Kanadasta kuukaudeksi kylään, ja tilanpuutteesta huolimatta on ollut aivan ihanaa. Oon nähnyt Helsingin nyt uusin silmin, kun sitä on saanut perusteellisesti esitellä näille uteliaille turisteille. Vanhoja sukutarinoita ja kuvia on vaihdettu rutkasti, mummin taivaallisten ruokien hemmottellessa masua. Lämmittää sydäntä tietää, että voi olla niin tiivisti läheinen ihmisten kanssa, jotka asuu niin kaukana ja joita näkee harvemmin kuin useita tuntemattomia. Meidän suku on paras.

Tänään käytiin serkkujen kanssa aamulla Forumin blogikirppiksellä ja sitten Hietsunkin kirppiksellä. Tää on ollut kunnon kirppiskesä mulle - vaatteita on ilmestynyt vaatekaappiin enemmän kuin koskaan, mutta rahaa on taas mennyt vähemmän. Kui hyvä! Sen jälkeen dallailtiin vielä ympäri ydinkeskustaa, tietty jäätelöt kädessä.

Kyllä se Helsinki on vaan kesäisin kaunis, enkä haluaisi olla tällä hetkellä missään muualla.

Share

Ladataan...
Tyhjä ajatus

Aina välillä mä havahdun miettimään kulunutta vuotta. Niin kuin vaikka nyt.

 

Vuosi sitten tähän aikaan musta tuntui, että maailma oli kaatumassa niskaan. Ja kyllä se vähän kaatuikin. En päässyt opiskelemaan kouluun, jonka pääsykokeeseen olin valmennuskurssineen valmistautunut puoli vuotta. Jouduin samalla luopumaan ensimmäisestä (opiskelija)asunnosta. Inhosin mun työtä. Erosin senaikaisesta poikaystävästä. Kaikki tapahtui yhden viikonlopun aikana. Hetken ajattelin että jään ikuisesti kaupan kassalle, sinkkuna ja ilman jatkokoulutusta.

Mutta siitä se sitten lähti. Asioita alkoi tapahtumaan. Kun ei ole vakituista työpaikkaa, koulua tai ketään ketä ajatella itsesi lisäksi, on mainio tilaisuus toteuttaa kaikki haaveet. Lähdin Kosovoon, kaksi kertaa, toisen kerran yksin. Sain heti seuraavassa yhteishaussa opiskelupaikan. Löysin - en vaan yhden vaan monta - kivaa työpaikkaa, joista osa on pinttinyt tulevaisuudenkuviini ja ratkaissut monta ammatinvalintakriisejäni. Löysin unelmieni asunnon. Varattiin ystäväni Mirkan kanssa liput Australiaan, jossa vietettiin pari selittämättömän kokemusrikasta ja unohtamatonta kuukautta keskellä oseanialaista kesää. Tapasin yhden kivan pojun sijaan monta mahtavaa ihmistä joka puolelta maailmaa - eri-ikäisiä tyttöjä, poikia, köyhiä, rikkaita, kahvikupista ennustajia ja jopa saksalaisen kaksosenikin.

Asioita, joita en olisi koskaan voinut toteuttaa koulun penkillä.

Kun saavuin Suomeen, olin tosiaankin sen näköinen että olin viettänyt useamman barbaque-lauantain. Lähdin tosissani salille ensimmäistä kertaa elämässäni, jonka jälkeen puntista on tullut osa arkeani lähes joka päivä. Olen huomannut, että ainoa tapa aloittaa päivä on lenkillä. Aloin soittamaan pianoa taas pitkästä aikaa.

Puhumattakaan tästä blogista, jonka uskalsin luoda vuosien epäröinnin jälkeen.

Olen luovempi, urheilullisempi ja onnellisempi.

Mikäköhän täänkin postauksen idea oli. Ehkä vähän nostalgisesti muistuttaa itselleen, että asioilla on hitto vie tosiaankin tapana järjestyä. Ja minusta yksi maailman eniten lohtua tuovista tunteista on nimenomaan se, että tästä faktasta on omaa henkilökohtaista kokemusta. Muistan kun paljon pienempänä vertasin omia ongelmia ja vastoinkäymisiäni Kauniit ja rohkeisiin. "Vitsi kun saan tästä matikan kokeesta varmaan hylätyn, mutta onneksi Brookella on ollut paljon rankempaa ja kyllä sekin on aina selvinnyt." Hahah. Nyt voi katsella taaksepäin omia alamäkiä ja muistella että niiden jälkeen on aina tullut - entistä korkeimpia - ylämäkiä.

Long story short: vaikket joskus saakaan haluamasi, se voi olla ihastuttava onnenpotku.

Kuvat viime tammi- ja helmikuusta Australian matkalta.

 

Share

Pages