Ladataan...

Väriterapiaa työmatkalla.

Elämä täällä Tukholmassa alkaa pikku hiljaa tasaantumaan. Toimistolla kokonaan vietetty päivä ei enää tunnu ikuisuudelta. Menin vain kerran vikaan metroasemalla viime viikolla. Luonastauolla jutellaan jo muustakin kuin siitä, mitä kukakin tekee ja mistä he tulevat, tai mitä hallinnollisia hommia minun tulisi vielä hoitaa. 'Office mate': ni kanssa ollaan myös löydetty muutamia yhteisiä intohimonkohteita ja sovittu parit työn ulkopuoliset treffit.

Women's March, Stockholm.

Koska olen useaan otteeseen useaan otteeseen elämäni aikana saanut nauttia yhdysvaltalaisesta avoimuudesta, vieraanvaraisuudesta ja vastaanottavaisuudesta, nappasin toimistokaverini myös eilen mukaani Tukholman naisten solidaarisuusmarssille. Ensin kuunneltiin hytisten tunti ruotsalaisten feministien, kirjailijoiden ja ympäristöaktivistien puheita Norrmalmstorgilla. Sitten käveltiin muutaman tuhannen ihmisen jonona Yhdysvaltain Ruotsin suurlähetystön porteille.

Matkalla intialaiseen Östermalmilla.

Marssin jälkeen menimme ensin toimistokaverini kanssa kahdestaan intialaiseen ravintolaan myöhäiselle lounaalle ja sitten tapasimme hänen entisen kollegansa ja menimme kolmestaan yksille. Joukkoon liittyi vielä kaksi kollegan tuttua ja ennen kuin homasinkaan, oli kello yli kymmenen illalla. Alkuperäinen suunnitelmani oli ollut mennä marssille, etsiä sen jälkeen lahjaa kaverilleni, jolla on ensi viikolla kolmekymppiset ja sen jälkeen tulla kotiin illalliselle. Koska olin sopinut luonastapaamisen erään kollegan kanssa, jonka tapasin viime vuonna yhdessä konferenssissa tälle päivälle, muiden suunnatessa vielä syvemmälle Tukholman yöhön, lähdin itse kotiin.

Ilmoitin tällä viikolla myös sosiaalisessa mediassa, jota en muutoin juurikaan käytä, että olen muuttanut Ruotsiin. Sen seurauksena on ensi viikolla eräs Suomen kaverini tulossa yhden yön visiitille luokseni ensi viikolla. Sain selville, että ylästeen bestikseni, jonka kanssa en ole ollut viimeiseen kahteentoista vuoteen missään tekemisissä, asuu nykyään myös Tukholmassa. Sovimme tapaavamme myös hänen kanssaan, kunhan aikataulut tästä selkenevät. (Miltähän mahtaa tuntua puhua yläasteaikaisen kavereinsa kanssa kolmekymppisenä? Kerrataanko viimeisen kahdentoista vuoden tapahtumia? Puhutaanko säästä? Vai...? ) Lisäksi sain tietooni, että ainakin kolme kollegaa entisestä työpaikastani asuu nykyään täällä.  

Toisin sanoen, kuten totesin edellisessä postauksessani, asioilla on tapana järjestyä ja elämällä kannatella.

Kunhan pääsen töissä kumuloituneesta, deadline-kierteestä eroon ja saan keskeisimmät (elämän)hallinnolliset hommat kondikseen - mukaan luettuna työantajan maksaman kuntosalikortin hankkimen ja uuden puhelinliittymän sekä pankkitilin avaaminen - teen myös paluun Urpoturisteilun pariin täällä. Uuden työn puolesta olen seuraavan kolmen kuukauden sisällä menossa Helsinkiin, Ottawaan, Cambridgeen, Lontooseen ja Prahaan. Sen lisäksi tiedossa ovat ensi viikolla kaverin kolmekymppiset Kööpenhaminassa ja mahdollisesti pääsiäinen jossain hieman aurinkoisemmassa paikassa. (Ellen sitten mene vain taas mökille. Nim. Kerran erakko, aina erakko -86)

 

 

TallennaTallenna

TallennaTallenna

Share

Ladataan...

Uuden kodin rakentamista.

Ensimmäinen viikko uudessa työpaikassani Tukholmassa on kohta takana ja täytyy myöntää, että viikonloppu ei ole edessä yhtään liian aikaisin. Työhommat eivät ole olleet mitenkään erityisen rasittavia. Syy siihen, että kaadun iltaisin rättiväsyneenä sänkyyn, on pikemminkin omassa matkustamiseeni liittyvässä akilleenkantapäässäni; uuteen elinympäristöön sopeutumiseeni lähes aina kuuluvassa alkuapeudessa. 

Olen muuttanut uusiin maihiin, kaupunkeihin ja kultuureihin niin monta kertaa, että en enää juurikaan jännitä sitä, sujuuko siirtyminen hyvin. Maastrichtiin opettamaan siirtyessäni tekstasin Eindhovenin lentokentältä vuokremännälleni vahvistuksen siitä, että olin saapumassa myöhään tuona samana iltana. Ensimmäiset kolme päivää paikan päälle löydettyäni nukuin vaatekomeron lattialla, koska talossa ei ollut noiksi välipäiviksi vapaana muutakaan paikkaa. 

Yhdysvalloissa tutkijavaihdossa ollessani kaverini piti ensin ajaa minut Connecticutista Ithacaan, mutta hänelle tulikin este. Siinä sitä sitten vuokrattiin meikälle lauantaina auto alle ilman, että minulla olisi ollut mitään tietoa siitä, missä on itä tai etelä. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, koska maanantaina piti olla yliopistolla, enkä halunnut saapua sinne istututtuani melkein 24 tuntia linja-autossa. Autovuokraamossa, jonka palveluihin kuului auton palauttaminen eri paikkaan, ei tietenkään ollut paikalla yhtään navigaattoria. Onneksi kaverini suostui lainaamaan minulle omaansa, sitä lupausta vastaan, että laittaisin sen hänelle seuraavana päivänä takaisin postitse. Navigaattoriin ohjeet ja kuusi tuntia maaseututeitä myöhemmin olin Ithacassa. Urpoturistin tuurilla kämpillä oli Ithacan vuokraemännän kaveri, joka ajoi minun edessäni lentokentälle, minne auto piti palauttaa. Hän myös ajoi minut kotiin kentältä ja vei seuraavana päivänä jopa hot yoga tunnille.

Näiden kahden muuttotarinan opetus on, että ongelmanratkaisukeskeisenä ihmisenä selviän muutosta, tapahtui matkalla mitä tahansa. Konkreettista esteidenraivausta hankalampaa on oman mielen rauhoittaminen sen jälkeen, kun tavarat on saatu paikoilleen ja pää on painunut uuteen tyynyyn. Perinteisiä kysymykset, jotka alkavat surrata noina yön pimeinä tunteina päässä ovat: Mitä, jos tämä reissu ei onnistukaan? Mitä, jos ihmiset työpaikalla pitävät minua idioottina? Mitä, jos en saakaan täällä ystäviä? Miksi lähdinkään tänne? Onko tämä nyt muka kaiken sen vaivan arvoista? Kotona olisin nyt tekemässä sitä tai tätä. Mitähän kaverit/puoliso tekevät juuri nyt?

Aamulla herättyä arjen askareet eivät suju ruutiinilla, kuten kotona siellä, mistä olen tänne lähtenyt. Työpaikalle mennessä tulee niin kiire, että menen vahingossa väärään bussiin. Tekstaan pomolle, että olen nyt täällä Älvsjössä, mutta ei hätää, osaan suunnistaa täältä töihin. Tulen vain olemaan vähän myöhässä. Seuraavana päivänä menen väärään metroon. Uusiin työkavereihin tutustuessa joudun keskittymään todella paljon, koska en ole käyttänyt ruotsia muiden kanssa keskusteluun vuosikausiin. Kotiin päästyäni en löydä eteisen valonkatkasijaa. En muista, minne olen säilönyt kasvoveden. Syödessäni illallista käyn pääni sisällä mielikuvituskeskustelua, että mitäs sulle Urpoturisti kuuluu? Oliko rankka päivä töissä? Mitä huomenna syötäisiin? Sitten ajattelen, että mitä, jos mun elämäni onkin tätä seuraavat kaksi vuotta? En tunne ketään muita kuin työkaverit, jotka menevät työpäivän jälkeen koteihinsa perheidensä ja ystäviensä luo, kun meikä suunnistaa yksin kotiin... 

Kun kaikki nämä ajatukset ja niihen liittyvät tunteet vellovat ylitseni, tiedän kuitenkin kokemuksen perusteella, että näin tämä aina menee. Uudet alut, paikat ja ihmiset saavat minut aina melkein poikkeuksetta pois tolaltani. Kiroan itseni ja typeryyteni siitä, että luulin matkan olevan hyvä idea. Katselen kalenteria ja lasken, miten voisin mahdollisimman pian mennä jonnekin muualle. Muutaman päivän päästä asiat ovat kuitenkin yleensä jo täysin toisella tolalla. Olen löytänyt uuden joogasalin, uimahallin, tai urheilupaikan. Muistan, että täällähän asui se tuttu tai se tutun tuttu, jota voisin pyytää tee-treffeille. Työpaikalta löytyykin joku, jonka kanssa jaan tietyn harrastuksen tai mielenkiinnonkohteen. Ilmat selkenevät ja pääsen vihdoin lenkille. Saan vihiä elokuvakerhosta. Lehdessä mainostetaan ihan mieletöntä valokuvanäyttelyä. Toisin sanoen, elämä vie menessään ja asioilla on tapana järjestyä.  Tästä huolimatta: alku aina (yhtä) hankala.

 

Share

Ladataan...

Parco delle cascinen uima-altaalla vilvoittelemassa Firenzessä kesällä 2015.

6.1.2017 

Meikä: Täällä on ihan sika kylmää ja pimeää! Luulen, että tarvitsen uuden loman etelässä ensi syksynä sevitäkseni tästä taas ensi vuonna.

Italialainen kaveri, joka muutti syksyllä Cambridgeen ja kauhisteli jo kesällä Iso-Britannian säitä: Hehe! Arvasin, että ymmärtäisit minua!!

11.1.2016 

Italialainen kaveri: Olen menossa Taiwaniin konferenssiin huhtikuun alussa ja ajattelin sen jälkeen lomailla viikon Kaakkois-Aasiassa, joko Kambodiassa tai Vietnamissa. Haluatko tulla mun kanssani!? 

Meikä: Koska sun konfernssi on? Olen itse Prahassa huhtikuun ensimmäisen viikon töissä.

Italialainen kaveri: Taiwanissa 4. päivään saakka ja sen jälkeen siitä eteenpäin.

Meikä: Noin ihan hypoteettisella tasolla, voisin lentää Praha-Ho Chi Minh City niin, että saapuisin 9.4. ja palata Phnom Penhistä Tukholmaan 22.04....

 

TallennaTallenna

Share

Pages