Ladataan...

Onko niin, että modernin yhteiskunnan pitäisi kuitenkin ottaa oppia myös menneistä ajoista? Ainakin kiireen suhteen pitäisi vähän hellittää-sen olen huomannut.

Ihmisillä on nykyään koko ajan kiire. En oikein tiedä mihin se kiire on ja onko kiire todellista vai myös itse järjestettyä. Kiireinen elämä on kovin mediaseksikästä. Someen on trendikästä päivittää meneviä kuvia ja kertoa meneviä juttuja. Vai kuinka moni postaa someen kuvan kaurapuurolautasesta maanantaiaamuna ja kertoo kuinka paljon ottaa päähän eikä mikään huvita? Sen sijaan jokaiselta lomamatkalta, lyhyemmältä tai pidemmältä, lähempänä tai kauempana, näemme toinen toistansa huikeampia kuvia. Nyt äitiyslomalla olen katsellut paljon matkakuvia ja ollut ihan vähän kateellinenkin, vaikka en itse haluakaan nyt vauvavuonna lähteä yhtään minnekään. Sitten palautan itseni aina takaisin hyviin energioihin ja mietin, että tokkopa tuo elämä niin glamouria on kenelläkään ja samaa kaurapuuroa tässä lapataan suuhun kuitenkin loppupeleissä. 

Mutta se kiire. Olen huomannut selkeitä esimerkkejä, joissa nykyihmisen kiire näyttäytyy jo jopa hieman koomisena.

1. Nettikirppikset. Olen kiinnittänyt lähialueen kirpuilla huomion ilmoituksessa olevaan lauseeseen: "Haku tänään paikasta x." Tai parhaimmillaan hakuajaksi on määritelty kahden tunnin sisään. Jos asut kauempana myytävästä tuotteesta, sinulla ei siis ole mahdollisuuksia saada sitä, koska et pysty noutamaan sitä heti. Mietin monesti, että jos kyseinen tavara on ollut taloudessa jo pitkään tai ainakin pidempään kuin sen kaksi tuntia niin miksi siitä pitää päästä eroon niin hirveän nopeasti? Eikö huomenna käy? Tai ylihuomenna? Mihin on kiire?

2. Sairastaminen. Nykyajan ihminen ei halua pysähtyä. Eri palstoilta voi lukea kuinka on järkyttävää jäädä sairastamaan muutamiksi päiviksi. On menty kauaksi sairauden ymmärtämisestä. Siitä, että sairauden oireet kertovat immuunipuolustuksen toiminnasta ja että se on ihan ok silloin antaa kehon levätä ja immuunipuolustuksen nujertaa sairaus. Sairaudet ovat luonnollisia, niitä on aina ollut ja niillä on tarkoituksensa. Mihin on kiire? Kaatuuko maailma ilman työpanostasi tai jääkö lapsilta jokin maailmaamullistava juttu väliin päiväkodissa/koulussa? Kyllä se siitä, maailma pyörii ilman sinuakin ja lapsille tulee uusia kivoja juttuja, vaikka jokin jäisi väliin. 

3. Deittailu. Siinä vasta kiire onkin. Ensimmäisenä mietitään muutanko tämän tyypin kanssa, kumman paikkakunnalle, montako lasta hankitaan ja millaisella aikataululla. Kyllä vain. En itse jaksaisi tätä yhtään. Mihin on kiire? Miksi minulle pitää ilmoittaa heti kahden tunnin tutustumisen jälkeen, että minun on muutettava sitten paikkakunnalle x? En hemmetti vieköön tee päätöksiä tällaisilla aikatauluilla. Jos on niin kiire rakentaa valmista elämää niin rakentakoot sitä ilman minua. Ja jos deittailu on tällaista kertakäyttökulttuuria niin taidan ruveta suhteeseen metsän vanhimman ja tylsimmän kelohongan kanssa, jolla ei ole kiire minnekään. Menihän joku tyynynsäkin kanssa naimisiin, joten kelohonka on ihan hyvä vaihtoehto. 

4. Lapsen kasvatus. Olen huomannut, että moni on kysellyt, olenko vienyt lastani jo paikkoihin. Onhan hän nähnyt tarpeeksi ihmisiä? Onko teillä jo jokin harrastus? Hhhmmm. Ei meillä ole harrastusta. En todellakaan tiedä mitä lapseni haluaa harrastaa näin puolivuotiaana ja hän varmasti EHTII kertoa sen sitten, kun aika on kypsä. Elämme ihan TAVALLISTA elämää, jossa lapseni näkee ihmisiä normaalisti. En järjestä hänelle kontakteja liukuhihnalta enkä ylisosialisoi häntä. Hän ehtii itse tehdä sitä aikuisena, jos haluaa. Minulle tärkeintä on olla hänelle läsnä. Sylitellä, halailla, pusutella ja hassutella. Luoda hänelle luottamusta elämään ja sitähän hän luo minun ja muiden lähi-ihmisten kautta, ei harrastusten ja jatkuvan menemisen kautta. Odotan sitä hetkeä, kun hän sanoo minulle joskus vanhempana, että hänellä on tylsää ja voin sanoa hänelle, että niin äidilläkin on ja nyt voimme yhdessä nauttia tästä ihanasta tylsyydestä. Mihin on siis kiire? Eikö elämässä tärkeintä ole olla läsnä eikä painaa tukka putkella paikasta toiseen? 

5. Liikenne. Tarvitseeko tähän kommentoida mitään? Riittää, kun katselee sitä hetken ja miettii mihin on niin kova kiire. No, onhan niitä matelijoitakin. Heille toivoisi vähän kiirettä.

Mutta olkaamme positiivisia ja todetaan, että täällä kuitenkin kiire on vielä inhimillistä. Amerikassa hiljattain vieraillut veljeni sanoi, että häntä hieman hirvitti olla paikallisen kyydissä, kun mittarissa oli 150 km/h ja kuskilla toisessa kädessä tabletti ja toisella kädellä välillä selaili puhelinta. Auto heilahteli, mutta tiellä pysyttiin. Amerikassa deittailukulttuuri on vieläkin raadollisempaa ja ihmiset elävät hyvin hektistä ja mielihyvätavoitteellista elämää. Siinä vaiheessa, kun minun täytyy ajaa autoa vastaten useampaan puhelimeen ja käytettävä myös tablettia ajon ohessa, aion muuttaa syvemmälle metsään. 

Elämässä ei saisi olla niin kiire, että kiirehtii sen eli itse elämän ohitse. Monet nykypäivänä heräävät todellisuuteen sairastumisen myötä. Toivottavasti moni lakkaa kiirehtimisen jo ennen sitä.

Ladataan...

Ladataan...

Olin hiljattain tilanteessa, jota en olisi uskonut ikinä kohtaavani. Omalla kotikylälläni on kaunis pieni kirkkomaa, jonka yksi pieni palsta on niin kutsuttu vanha hautausmaa. Sillä palstalla lepäävät hautausmaahan ensimmäisenä haudatut vainajat. Paljon vainajia, joilla ei ole muistomerkkiä. Me vain tiedämme, että heidät on haudattu siihen. Vanhat, ajan patinoimat muistomerkit kertovat tarinoita, jotka kiinnostavat ihmisiä. Ihmisiä kiinnostavat tarinat, historia ja menneisyytemme. Ihan ymmärrettävästi, koska rakentuuhan meidän identiteettimme osin myös menneisyytemme varaan. Tässä kulutusyhteiskunnassa olen huomannut, että monia ihmisiä kiinnostaa enenevissä määrin asiat, jotka ovat säilyneet ennallaan. Asiat, jotka ovat aitoja ja uniikkeja. Moni alkaa kyllästyä rahan mahtiin. Ja jatkuviin muutoksiin, joiden perässä on enää vaikea pysyä saati ymmärtää niiden tarkoitusta.

Tuohon kirkkomaan vanhaan osioon ei ole koskettu. Se on perinne, koska sitä aluetta on kunnioitettu historiansa takia. Lepäähän siellä pieni kastamaton lapsikin, joka ensimmäisenä on kirkkomaalle haudattu. Entisajan ihmiset uskoivat hänestä tulleen hautausmaan haltijan. Tälläkään pienellä enkelillä ei ole omaa muistomerkkiä. Viime aikoina järkytykseni pienenä ihmisenä on ollut käsinkosketeltavaa, koska kylällä alkoi levitä tieto, että hautausmaan vanhalle osalle aletaan jälleen haudata. Rikki aiotaan repiä paljon historiaa ja perinteitä. Vaikka valvon pienen vauvani kanssa, valvoin tämän kuultuani vieläkin enemmän. Jokin sisimmässäni liikahti ja tuntui, että onko nykyään enää millään mitään väliä? 

Mikä tämä meidän kulttuuri on, jossa olemme uudistamassa kaiken ja muuttamassa kaiken? Mitä me jätämme lapsillemme perinnöksi? Eivät lapset muista kuinka hienoja vaatteita heidän päällään oli tai kuinka paljon rahaa pyöri ympärillämme tai kuinka mahtavia uudistuksia teimme. Lapset muistavat hetket, kokemukset ja tarinat. Ja niin muistavat kaikki, vielä vanhoinakin. Me muistamme tarinat, joita olemme kuulleet. Me muistamme hetket, joita olemme kokeneet. Me muistamme tunteet, joita olemme kokeneet.

En usko, että keskittymällä rahaan ja jatkuvaan uudistamiseen, voimme kulkea rinnakkain arvojen kanssa, joita esitämme edustavamme yhteiskuntana. Sanomme olevamme inhimillisiä, empaattisia, ymmärtäväisiä, kunnioittavia ja arvostavamme toisia. Kun kaunopuheet on puhuttu, tulee raha ja jokin ihmeellinen pakonomainen tarve uudistaa. Sen jälkeen olemme aivan jotain muuta mitä juuri puheissa sanoimme olevamme ja lopulta vetoamme johonkin miljoonista laeista, jolla perustelemme arvoja tuhoavat päätökset.

Jos yhteiskunnan on tarkoitus kasvattaa rikkirevittyjä ja henkisesti hatarampia ihmisiä niin jatkakaa toki rahan perässä juoksemista. Jatkakaa toki perinteiden rikkomista, jatkuvaa uudistamista ja muutoksia. Sillä juuri sillä viedään ihmisiltä turva, perusturvallisuuden tunne. Muutoksia voi tehdä, mutta nykyajan tahti alkaa kääntyä itseään vastaan eikä tuskin isoinkaan herra syö pankkitiliään päivälliseksi, jos tuhoamme ympäriltämme kaiken muun paitsi rahan. 

Minä toivoisin, että omakin lapseni saisi kuulla tarinoita, joita itsekin olen kuullut. Eikä tarinoita siitä, että tässä oli joskus sellaista ja sitten tällaista ja kohta olikin tuollaista ja nyt on taas erilaista. 

Elämme jollakin tavalla surullisessa yhteiskunnassa, vaikka hyvinvointimme on materialistisesti huippuluokkaa. Itse näen, että arvot kovenevat. On mielenkiintoista nähdä, ymmärtääkö ihminen pysäyttää junaa ennenkuin on liian myöhäistä.

Ladataan...

Ladataan...

Siinäpä koreilee maalaus, joka saapuu lähiaikoina tyttäreni tulevaan huoneeseen, joka nyt tosin alkuvuosina toimii ensin leikki-ja vierashuoneena. Mietin pitkään miten lähden sisustamaan huonetta, johon haluan sadunomaista tunnelmaa sekä jonkin oikean taulun tarinoineen. Ei siis taulua Ikeasta, joka on joka toisessa kodissa. Halusin tunnelmaa, jossa pääsisi irti vähän tosielämästä ja voisi uppoutua satujen valtakuntaan. Näin Diivadesignsin taidetta ja tiesin, että se on tässä. Tämä maalaus ei ole alkuperäisen mallin mukainen, vaan taiteilija lisäsi tähän taustalle satulinnan ja väreihin pehmeyttä, jotta siihen tulisi sadunomaisuutta. Lopputulokseen olen mielettömän tyytyväinen. Kun näin tämän lopullisen maalauksen, jäin tuijottamaan sitä. Taiteilija oli kirjoittanut sille myös tarinan, josta teos syntyi ja se kuuluu näin:

"Olipa kerran prinsessa, joka eli onnellisena elämäänsä valtakunnassaan, kauniissa pilvilinnassaan. Eräänä päivänä paha noita taikoi prinsessan muuttaen hänet kauniiksi riikinkukoksi, joka lajille poikkeuksellisesti sai naaraana erittäin korean ja värikkään ulkokuoren. 

Nyt riikinkukko-prinsessa elää palatsinsa liepeillä, kauniissa puutarhassa, odottaen tarinaansa jatkoa."

Odottaen tarinaansa jatkoa. NIin. Elämä on melko kiehtova matka. Välillä ihminen kulkee tasaisia polkuja ja tuntuu, että mitään ei tapahdu. On vain arki. Tasaisen tappava arki. Itse asiassa olen itse nykyään erityisen kiitollinen juuri näistä tasaisen tappavista päivistä. Ne eivät ole itsestäänselvyys, joten vaalikaa niitä. Elämä voi muuttua yhtäkkiä. Yksi kaunis päivä kaikki voi olla toisin. Minä rakastan nykyään tasaisen tylsiä päiviä.

Kiehtovaa tässä taulussa on se, että se jättää mielikuvan seikkailujen jatkumisesta. Olen paljon miettinyt tapoja, joilla ihminen selviytyy elämässä ja juurruttanut omaan elämääni yhden perustavanlaatuisen tavan elää. Se on hyväksyntä ja kiitollisuus. Vaikka tulee vastaan epäreiluutta, vaikeuksia, harmaita päiviä ja ihmisten ilkeyttä, minä lopulta hyväksyn kaikki osaksi matkaani ja ajattelen, että juuri näin pitikin tapahtua, jotta elämäni voi edetä. Hyväksymällä pystyn myös paremmin anteeksiantoon ihmisille. En välttämättä hyväksy tekoja, mutta pystyn antamaan anteeksi. Ja jatkamaan matkaa keräämättä sisälleni taakkoja tai muureja, jotka ajan myötä kohoaisivat ylittämättömiksi.

Tämä taulu on jo nyt rakas. Sillä on sanoma, joka kertoo minulle, että pahankin jälkeen voi elää kaunista elämää. Sillä on vahva viesti myös naiseudesta; tämä riikinkukkonaaras sai korean ja värikkään ulkokuoren. Taulu edustaa vahvaa naiseutta ja sitä, että myös naisena voi tehdä asioita ja naisena pystyy mihin tahansa.

Käykää kurkkaamassa Diivadesigns Facebookista ja www.diivadesigns.fi

Ladataan...

Ladataan...

Rakkaat naiset,

Olen tullut siihen tulokseen, että me naiset ollaan ihan mahtavia! Naiset ovat mystisiä, maagisia, vahvoja, selviytyjiä ja kauniita. Tulin tähän tulokseen, kun tuossa yksi päivä imetin vauvaani ja sitä ennen olin pumpannut 100 ml maitoa, jonka pakastin. Naisen keho on todella hieno; ensin kannat lasta hänen kehittyessä sisälläsi ja yhtäkkiä tuotat maitoa, joka pitää lapsen hengissä. Mitä maailmassa olisi ilman naisia? Aika tyhjää olisi, sanoisin.

Olen jonkinsortin feministi, joka on vahvistunut minussa iän myötä. Usein ajatellaan, että feminismi on jonkinlaista miesvihaa. Sitä se ei suinkaan ole. Oma feminiinisyyteni ajattelee, että miehen tulee olla mies ja miehet ovat ihania. Mutta oma feminiinisyyteni ajattelee myös ettei naisia kohdella kaltoin. Mies ei kohtele naisia kaltoin. Kukaan ei kohtele toisiaan kaltoin, jos on henkisesti tasapainossa ja sinut itsensä kanssa. Oma feminiinisyyteni ajattelee, että jos toista ihmistä täytyy kohdella kaltoin, kiusata, haukkua tai muuta vastaavaa, tarvitsee apua tämä ihminen, joka sellaista tekee. Hänellä on paha olla itsensä kanssa.

Olen ollut iloinen julkisuudessa olleesta MeToo-kampanjasta, jossa naiset vihdoinkin uskaltavat tulla piiloistaan ja kertoa elämästä ja saamastaan kohtelusta. Koska itsekin olen elämässä joutunut seksuaalisen ahdistelun kohteeksi, ymmärrän miten iso askel on kertoa asiasta. Hyvin usein uhri joutuu syyllisen penkkiin, koska monilla ahdistelijoilla on hyvin erilainen julkikuva ja voi olla vaikea uskoa, että tuon kuvan takana käyttäydytäänkin täysin eri tavoin. Enhän minä itsekään ottanut aikoinaan poliisiin yhteyttä. Pelon takia. Sen takia, että kukaan ei usko minua. Että minulle nauretaan ja että ahdistelija sanookin, ettei hän ole mitään tehnyt. Että minua aletaan syyllistää jostain. Pukeutumisesta, hymystä, hiuksista, ties mistä. Ja tämä kaikki on väärin. Niin väärin. Naiset ympäri maailman kantavat harteillaan niin suuria häpeän ja pelon taakkoja, että on suorastaan puhdistavaa, että niitä aletaan pikkuhiljaa purkamaan!

On kuitenkin myös niin, että uhriutuminen on täysin turhaa. Se vie energiaa, elämäniloa ja aikaa. Uhriutumisen sijaan naisten on hyvä ymmärtää, että he pystyvät aika paljoon. Naiset pystyvät kyllä halutessaan kävelemään läpi ahdistelun, syytösten, jouruilujen, pahojen sanojen, kateuden ja kaiken mitä ympäröivä maailma asettaa tielle. Sillä aina on ja aina tulee olemaan juoruilijoita, haukkujia, kateutta ja negatiivisia ihmisiä. On hyvä ymmärtää, että tällainen käytös ei ole sinun ongelmasi, jos sellaisen kohteeksi joudut. Ongelma on hänessä, joka tällaista käytöstä viljelee. Älä siis ikinä ota sitä henkilökohtaisesti, vaan kävele ohi. Kävele ohi pää pystyssä.

Minuakin on haukuttu elämässä. Joskus tuntuu, että riittävästi. Mutta nykyään sillä ei ole enää väliä, koska ajattelen, että haukkujilla pyörii ihan oma sirkus, jonka apinoihin minä en kuulu. Toivoisi vaan, että he löytäisivät sen verran elämäniloa ja valoa, jotta energia ei kuluisi toisten alentamiseen. Viimeistään lapsen saaminen yksin muutti persoonaani juuri oikeaan suuntaan itseni kannalta, koska nykyään muiden mielipiteet ovat vain muiden mielipiteitä. Jokaisellahan niitä on, joten miksi antaa niille kovin paljoa merkitystä. Mielellään ei yhtään. Kun joutuu raivaamaan tien läpi juorujen ja muun niin lopulta niiden merkitys katoaa.

Luin eilen artikkelia nuoresta raskaana olevasta naisesta, joka ei tiennyt kuka hänen lapsensa isä on. Artikkelin kommentointi oli järkyttävää. Ihmiset, jotka eivät edes tunteneet naista, tuomitsivat ja haukkuivat. Hänestä tehtiin huono äiti, vastuuton, mielenterveysongelmainen ja niin edelleen. Ihmettelin suuresti, koska en minä ainakaan voi toisten elämää tuomita, koska en tunne ihmisten tarinoita enkä heidän elämänsä yksityiskohtia. Mutta tämä nainen oli ihana, hän oli päätynyt keskittymään lapseen, koska lapsi oli tärkein. Toivottavasti hän ei ikinä päädy lukemaan artikkelin kommentointia.

Kysynkin vain yhden kysymyksen: Ajattelevatko nämä toisia niin hanakasti tuomitsevat ihmiset olevansa sitten jotenkin esimerkillisiä? Hekö ovat niitä hyviä roolimalleja lapsille? Sitäkö lapsille halutaan opettaa, tuomitsemista?

Minun mielestäni katsokaa ihmisiä, jotka ovat selviytyneet elämässä raskaista taakoista, käyneet läpi kovia kouluja, kulkeneet uria, jotka vievät pois keskikaistalta ja selviytyneet. Katsokaa sinne ja ottakaa opiksi. 

Voimia jokaiselle, sille omalle tielle jota kulkea. Ja naiset, me pystytään ihan mihin vain kunhan tarvotaan läpi kaikkien juorujen ja alentajien. Jos osaat ja haluat, pystyt mihin vain. 

Ihmeellistä on rintamaito, kun se saa aikaan tällaisia blogitekstejäkin. ;)

Ladataan...

Pages