Ladataan...
Vaeltaja

Hyvää naistenpäivän iltaa itse kullekin,
​ja tämän kysymyksen kysymiseen ei liene parempaa päivää. Olen lukenut viime päivien ja viikkojen uutisointeja kasvavan hämmästyksen vallassa. Ensin oli tv:n tanssishown aiheuttama alligate. Sitten tv-juontaja päätyi otsikoihin, koska...blondasi tukkansa. Molemmat aikuiset, viehättävät naiset saivat aivan järjetöntä palautetta rumuudestaan, koska naisen ulkonäköhän nyt yksinkertaisesti ei ole vain naisen itsensä asia. Vai miten se meni?

​Omat ajatukset ovat kiertäneet kehää jo aiemmin näinä kevään laihdutahetinyt-viikkoina tämän saman ympärillä. Olen jotenkin niin kyllästynyt rastoihin (jotka nekään eivät ole monen mielestä viehättävät, mutta TIETYSTI paremmat kuin aivan lyhyt tukka. Ajatelkaa nyt, naisella. Karvojen pituus merkitsee. Jossain niitä ei saa olla ollenkaan ja jossain pitää olla kapea kiitorata ja jossain, mielellään päässä, paljon.)
​Kun mä olen jotenkin juuri nyt niin kyllästynyt katsomaan itseäni muiden silmillä, nyppimään, meikkaamaan, syömään pelkästään salaattia, jumppaamaan ja tunkemaan vierasesineitä silmiin muiden takia.
​Oman itseni takia joskus joo kyllä, joskus on kiva piirrellä naamaan. Se joskus ei ole silloin kun kauppaan on kiire ja nuoriso tarvitsee jotain apteekista. Mikä siinä on, että kun mies menee suihkuun, kampaa tukkansa ja pukeutuu siististi, se riittää? Ja miksi helvetissä se ei riittäisi minulle tai muille naisille, laittoivat he tukkansa miten tahansa. Ja ne muut kymmenet vaiheet, jotka saavat mieheni vaihtamaan kärsimättömänä jalkaa eteisessä. Hänelle nimittäin kelpaan, mieluiten niin, että lähdetään heti. Jos kauneudella on merkitystä (enkä väitä, että on) hänelle olen nätti ilman välivaiheitakin.
​MIKSI NELIKYMPPINEN NAINEN EI SAA NÄYTTÄÄ SILTÄ, ETTÄ SEN KASVOILLA ON HÄIVÄHTÄNYT JOSKUS HYMY TAI JOKIN MUU ILME?? Tai minkä ikäinen tahansa, jos nyt sille tielle lähdetään. Miksi nuorelta näyttäminen on kehu, miksi raskauden merkkien häivyttäminen kehosta mahdollisimman nopeasti on tärkeää?  Miksi se, mitä on ihmisenä ei riitä? Luulisi, että omilla ansioillaan olisi jo arvokas. Itse asiassa luulisi, että ansioluetteloakaan ei tarvita. Ihminen on ihminen ja arvokas sellaisena.
​Itse olen kokenut elämässäni paljon arvottomuuden tunnetta. Se teki minusta sitkeän, mutta pintaani tulee helposti lommo. Varsinaiset vauriot on tehty jo varhain lapsuudessa monenkin ihmisen voimin. Tämä johtaakin toiseen ajatukseen, jota tässä pyörittelin. Muistin yhtäkkiä erästä Youtube-videota katsoessani, että lapsena unelmoin olevani paitsi kirjailija myös hyvä kitaransoittaja.
​No arvatkaa vaan, osaanko soittaa. En säveltäkään. "Meidän Satu on niin kömpelö, hah hah."
​Halusin oppia dreijaamaan, mutta minähän olen niin kömpelö aijai.
Näyttelijäksi pääsee niin harva. Yliopistoon minusta ei ollut. Balettitanssijaksi olin liian lyhyt.
​Ei tule suhde kestämään, kun on itseä parempi mies. (Se, joka on tässä vieressä vapaaehtoisesti ollut jo 23 vuotta.)
​Kirjailijanhaaveet on syytä heittää samantien, koska siihen pitää olla erityisen lahjakas ja sitähän Satu ei ole.

​Paitsi että...en oppinut soittamaan, tekemään ruukkuja, teatteri jäi harrastukseksi. Yliopistoon en edes pyrkinyt, se näkymä oli niin mahdoton. Nyt tiedän, että pääni olisi paitsi riittänyt, olisin myös nauttinut siitä. Balettia en ole tanssinut vuosiin.
​Mutta mies jäi, ja minusta tuli kirjailija. Vastoin kaikkia odotuksia. Kuinkahan monta haavetta sitä onkaan ihminen (enkä siis vain minä, vaan kuka tahansa, vaikka sinä?) on haudannut siksi, että unelma on muka mahdoton, koska on liian ruma, lyhytsorminen tai -jalkainen, ihmisenä riittämätön, esiintyjänä kyvytön, tyhmä, hankala eikä erityisen lahjakas?
​Kymmenentuhatta työtuntia se vaatii. Mutta joskus mahdoton onnistuu. Että onkin naimisissa kauemmin kuin kritisoija, elossa pidempään kuin kiusaaja tai edes riittävän kauan, että ehtii harjoitella tarpeeksi, että ihme tapahtuu.
​Mitä jos eläisi, ihan vain sen epätodennäköisen pienen mahdollisuuden vuoksi, että kirja julkaistaan, suhde kestääkin, lapsesta tulee onnellinen tai oppii edes sen yhden soinnun, vaikka tästä lähtien sitä elämää, jossa tukan mitta ja väri ovat merkityksettömiä, koska ihmiset ovat kauniita, ja aloittaisi sen dreijauskurssin vaikka heti huomenna?
​Mitä jos mä leikkaan tukan ja käytän tämän elämän siihen, että mulla on joka vuosi uusi harrastus, sellainen, mitä en mitenkään voi osata. Siis jos kuuntelen muita, enkä mä aio enää kuunnella. Lopulta, siis ei nyt heti, mutta lopulta vaimenevat ne äänet, jotka pidän elossa pääni sisällä ja jotka eivät kuiski minulle mitään kaunista.

Share
Ladataan...

Ladataan...
Vaeltaja

Syksy tulee. Se merkitsee myös sitä, että aloitan kirjoittajakurssin opetuksen samalla, kun minulla on oman kirjoittamiseni kanssa kiire. Paine tähän tulee sisältä, kustantamoni on kyllä antanut tarpeeksi aikaa, jonka tarpeessa todella olin.
Opettamisen tapa, jolla lähestyn kurssia, heidän tekstejään ja itse opettamista on muutamassa vuodessa vaihtanut suuntaa. Kehtaan tunnustaa tämän, että olen vielä oppimisprosessissa itsekin. Alussa opetin tekniikkaa, nyt olen lähestynyt inhtohimon opettamista. Unohdin nyt, mistä piti kirjoittaa. Niin, siitä kuinka kirjoittaminen on ennen kaikkea oppimistilanne, kirjoittajalle.
Minulla on ollut kaksi kummallista kokemusta liittyen kirjoittamiseen tässä hiljattain. Ne ovat saaneet miettimään, kuinka ja miksi kirjoitan. Asia on niin, että olen ymmärtänyt, ettei esimerkiksi romaanin kirjoittaminen liity tarinan kertomiseen juuri mitenkään. Tarinan kertominen on uskottavaa valehtelua ja sen voi opetella. Valehtelijana en ole kummoinen, en ole tottunut siihen: ihmisenä olen niin rehellinen, että se asettaa minut kiipeliin säännönmukaisesti. Mutta se olennainen: romaanin kirjoittaminen tuntuu liittyvän nyt perustunteeseen. Se on sen koettelemista, miltä jokin minussa tuntuu juuri nyt. Esimerkiksi: minä olin viimeiseen asti siinä uskossa, että sosiaalisesti avoin ihminen ei voi tuntea yksinäisyyttä. Kun sen tunteen, oli se perusteltu tai ei, joutuu kohtaamaan, kirjoittamatta voisi ohittaa sen kohteliaasti ja jättää silleen.
Mutta kirjoittaja minussa tutkii ja louhii haavoja auki. Kirjoittaja avaa haavan ja vetää sen ammolleen, tunnustelee kipeää paikkaa. Miltä tämä nyt todella minusta tuntuu? Sen jälkeen (kun housut ovat kintuissa) kirjoittaja avaa ovet ja ikkunat ja huutaa, että katsokaas nyt tätä. Se on suurempaa alastomuutta kuin ilman vaatteita saa koskaan kokea.
Minä en nyt kehota keskeislyriikkaan, omanapaiseen paljasteluun tai elämäkerran kirjoittamiseen kaksikymppisestä. Minä tarkoitan, että tarina valehtelee, tunne sen taustalla ei. Jos valehtelee, lukija on viisas ja haistaa sen.
Millaisia olivat ne kaksi tilannetta, joista puhuin? No, kun olin kehottanut itseäni, ravistanut itseäni ja avannut jo suuni, kävi niin, että palaset käsikirjoituksessa, jota nyt kirjoitan, alkoivat taas loksahdella paikoilleen. Niin voimalla, että en ehtinyt juuri nukkua tai syödä. Puhun aina opiskelijoilleni siitä, kuinka näistä asioista pitää pitää huolta ja jossain vaiheessa oli sitten nukuttavakin.
Outo kokemus odotti sitten "herääjää": heräsin kännykkä kädessä, muistiinpanot auki ja olin naputtanut jo pitkän pätkän, kun heräsin. Olen aina pitänyt natiivikieltäni suomea ainoana todellisena vaihtoehtona, mutta siinä se sitten oli. Osin suomeksi, osin englanniksi, kun ilmaisu oli löytynyt unessa sitä kautta juuri sillä hetkellä luontevammin. Teksti oli toimiva, puuttuva palanen. Jouduin sitten kääntämään itseäni, kun olin kunnolla herännyt. Kun pyrkii kaikessa ammattimaisuuteen ja hälventämään kirjoittajamyyttejä, niin tämän tunnustaminenhan ei ole mikään hauska juttu. Mutta se kertoo, kuinka syvälle olen antanut itseni mennä juuri nyt.
Toinen tapahtuma on vielä yksityisempi, mutta kävi niin, että kirjoitin eräästä asiasta ja se tuntui muuttuvan todelliseksi. Sain kokeilla oikeasti, miltä jokin, puhtaasti fiktioon perustuva, tuntui. Todella omituista.
Nämä oudot tekniikat, jos niitä nyt voi tekniikoiksi sanoa, ovat todella kaukana siitä teknisestä kirjoittamisesta, jota olen aiemmin opettanut ja johon todella vieläkin tunnun uskovan. Teksti kirjoittaa nyt ihan itse itseään. Mutta en voi nyt kuin luottaa siihen, että tämä on valkoista magiaa, sitä joka lopulta parantaa haavan. Ei terapiakirjoittamista, ei todellakaan, mutta jokin uusi kohta, jokin uusi rohkeus ammentaa sieltä, mitä en tiedosta edes olevan.
 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Vaeltaja

Perjantaina täytin 40 vuotta. Tasasynttäri on hyvä aika pohtia jo nähtyä ja koettua, mutta myös miettiä tulevaa. Sain paljon onnitteluja...ja muutaman surunvalittelunkin. En oikein ymmärrä miksi. Itse olin odottanut nelosella alkavaa ikää. Tyhmää ja naiivia ehkä, mutta minulle se merkitsi jotakin sellaista, että nelikymppisenä on vielä nuori, mutta tarpeeksi aikuinen ollakseen....en oikein osaa selittää sitä, vaikka varmaan pitäisi. Tarpeeksi vanha siihen, että pitää kelvata itsenään ja itselleen.
Eilen meillä oli kylässä anoppini ja ohjasin hänet lukemaan tätä blogia. En malta olla sanomatta jotakin hänestä, sillä hän oli ensimmäistä kertaa tavatessamme vain vuoden vanhempi kuin minä nyt- ja hänen poikansa oli vuoden vanhempi kuin esikoispoikani. Meillä on siis pitkä historia, ei paitsi minulla ja miehelläni vaan myös minulla ja hänen suvullaan.
Kun tapasin anoppini, hän oli minusta luonnollisesti aikuinen ja minä lähes lapsi. Myöhäisteini, 17-vuotias. Anoppini on vuosien varrella muokannut minua miltei yhtä paljon kuin vanhempani. Hän on ollut positiivinen valonpilkahdus ja esikuva vanhemmuudessa, ihminen, jonka puoleen voin kääntyä vieläkin aina, kun kaipaan omaan vanhemmuuteeni voimavaroja.
Oivallus on syntynyt vasta pikkuhiljaa: ei minusta nyt yhtään tunnu, että olen sillä tavoin aikuinen kuin hän muka oli. Ihminen on pitkälti sama ja koko ajan eri.
Avasin äsken ikkunan, ulkona on kevät ja lintuja. Minä olen tässä koneella muka tekemässä töitä, kirjoittamassa. Ainakin teeskentelen niin lukuisien kokislasillisten, oheispuuhien ja tekemisten lomassa. Kirjoittaminen tuntuu pelkästään hyvältä nyt, se on asia, joka tekee olemassaolostani merkityksellisen. Minun ei tarvitse olla kaksikymmentä, minun ei tarvitse olla laiha, kaikki mitä vuosien varrella on kerätty on tarpeellista ja menee käyttöön. Kun kirjoitan, maailma on kaunis ja hyvä, minun on hyvä olla siinä.
Toisenlaisiakin fiiliksiä tulee. Sosiaalisessa mediassa näkee toisten saavutuksia. Apurahoja, keikkoja, palkintoja. Kateus on osa ihmisluontoa, haluaisin olla yhtä aikaa siellä, täällä ja tuolla, saada osani kaikesta. Toisaalta en ole nyt yhtään kallellaan ihmisiin päin, tuntuu rankalta olla sosiaalinen kun oikeastaan haluaisi vain kirjoittaa. Se on tärkeä oivallus: ei tässä ole kyse apurahoista, keikoista, palkinnoista. Tässä on kyse siitä, että saan kirjoittaa ja minulla on turva siitä, että en tee sitä turhaan. Kirja julkaistaan.
Vappuna astun sitten ensimmäisen kerran elämässäni lentokoneeseen. Lennän Norjaan, rutistan ihanan ystäväni Minnan sormet rusinoiksi kun pelkään lentämistä. Vähän aikaa sitten toinen ystävä menehtyi vain vähän päälle nelikymppisenä. Vaikka elämään on mahtunut ja mahtuu yhä paljon asioita, hyviä, rumia, kauniita, pahoja, ahdistavia, merkityksellisiä, vähäisiä, tärkeintä on olla elossa. Elää nyt. Siksi otin keskiviikkona locksit (ne, joita useimmat kutsuvat Suomessa rastoiksi), siksi en mieti enää, että laihdutan. Siksi kirjoitan, siksi olen kiitollinen siitä, että olen 40 ja jokaisesta neljästä vuosikymmenestä, joista ikä muodostuu. Äärettömän kiitollinen ihanista lapsistani, jotka potevat teini-ikää. Äärettömän rakastunut mieheen, joka anoppini kasvattamasta pojasta tuli. Siksi kirjoitan teille anopistani, joka ansaitsee tietää nekin asiat, joita salaa ja hänestä kiitollisena hänestä ajattelen. Pitää kiittää, pitää sanoa ihmisilleen, että rakastan teitä.
Neljäkymmentävuotiaana on viimeistään hyvä alkaa elää. Hankkia passi ja olla se, joka on. Kirjoittaa romaani, rakastaa sanoja, joista maailma muodostuu. Pitää ikkunaa auki ja muistaa linnut.
Ps. muistakaa mun Instagram. Olen tehnyt viime aikoina kerroksellisia kuvia, koska elämä on kerroksia.  @sarah4fear, sillä löytyy.

Share
Ladataan...

Pages