RUMARUMARUMA

Ladataan...
Vaeltaja

Hyvää naistenpäivän iltaa itse kullekin,
​ja tämän kysymyksen kysymiseen ei liene parempaa päivää. Olen lukenut viime päivien ja viikkojen uutisointeja kasvavan hämmästyksen vallassa. Ensin oli tv:n tanssishown aiheuttama alligate. Sitten tv-juontaja päätyi otsikoihin, koska...blondasi tukkansa. Molemmat aikuiset, viehättävät naiset saivat aivan järjetöntä palautetta rumuudestaan, koska naisen ulkonäköhän nyt yksinkertaisesti ei ole vain naisen itsensä asia. Vai miten se meni?

​Omat ajatukset ovat kiertäneet kehää jo aiemmin näinä kevään laihdutahetinyt-viikkoina tämän saman ympärillä. Olen jotenkin niin kyllästynyt rastoihin (jotka nekään eivät ole monen mielestä viehättävät, mutta TIETYSTI paremmat kuin aivan lyhyt tukka. Ajatelkaa nyt, naisella. Karvojen pituus merkitsee. Jossain niitä ei saa olla ollenkaan ja jossain pitää olla kapea kiitorata ja jossain, mielellään päässä, paljon.)
​Kun mä olen jotenkin juuri nyt niin kyllästynyt katsomaan itseäni muiden silmillä, nyppimään, meikkaamaan, syömään pelkästään salaattia, jumppaamaan ja tunkemaan vierasesineitä silmiin muiden takia.
​Oman itseni takia joskus joo kyllä, joskus on kiva piirrellä naamaan. Se joskus ei ole silloin kun kauppaan on kiire ja nuoriso tarvitsee jotain apteekista. Mikä siinä on, että kun mies menee suihkuun, kampaa tukkansa ja pukeutuu siististi, se riittää? Ja miksi helvetissä se ei riittäisi minulle tai muille naisille, laittoivat he tukkansa miten tahansa. Ja ne muut kymmenet vaiheet, jotka saavat mieheni vaihtamaan kärsimättömänä jalkaa eteisessä. Hänelle nimittäin kelpaan, mieluiten niin, että lähdetään heti. Jos kauneudella on merkitystä (enkä väitä, että on) hänelle olen nätti ilman välivaiheitakin.
​MIKSI NELIKYMPPINEN NAINEN EI SAA NÄYTTÄÄ SILTÄ, ETTÄ SEN KASVOILLA ON HÄIVÄHTÄNYT JOSKUS HYMY TAI JOKIN MUU ILME?? Tai minkä ikäinen tahansa, jos nyt sille tielle lähdetään. Miksi nuorelta näyttäminen on kehu, miksi raskauden merkkien häivyttäminen kehosta mahdollisimman nopeasti on tärkeää?  Miksi se, mitä on ihmisenä ei riitä? Luulisi, että omilla ansioillaan olisi jo arvokas. Itse asiassa luulisi, että ansioluetteloakaan ei tarvita. Ihminen on ihminen ja arvokas sellaisena.
​Itse olen kokenut elämässäni paljon arvottomuuden tunnetta. Se teki minusta sitkeän, mutta pintaani tulee helposti lommo. Varsinaiset vauriot on tehty jo varhain lapsuudessa monenkin ihmisen voimin. Tämä johtaakin toiseen ajatukseen, jota tässä pyörittelin. Muistin yhtäkkiä erästä Youtube-videota katsoessani, että lapsena unelmoin olevani paitsi kirjailija myös hyvä kitaransoittaja.
​No arvatkaa vaan, osaanko soittaa. En säveltäkään. "Meidän Satu on niin kömpelö, hah hah."
​Halusin oppia dreijaamaan, mutta minähän olen niin kömpelö aijai.
Näyttelijäksi pääsee niin harva. Yliopistoon minusta ei ollut. Balettitanssijaksi olin liian lyhyt.
​Ei tule suhde kestämään, kun on itseä parempi mies. (Se, joka on tässä vieressä vapaaehtoisesti ollut jo 23 vuotta.)
​Kirjailijanhaaveet on syytä heittää samantien, koska siihen pitää olla erityisen lahjakas ja sitähän Satu ei ole.

​Paitsi että...en oppinut soittamaan, tekemään ruukkuja, teatteri jäi harrastukseksi. Yliopistoon en edes pyrkinyt, se näkymä oli niin mahdoton. Nyt tiedän, että pääni olisi paitsi riittänyt, olisin myös nauttinut siitä. Balettia en ole tanssinut vuosiin.
​Mutta mies jäi, ja minusta tuli kirjailija. Vastoin kaikkia odotuksia. Kuinkahan monta haavetta sitä onkaan ihminen (enkä siis vain minä, vaan kuka tahansa, vaikka sinä?) on haudannut siksi, että unelma on muka mahdoton, koska on liian ruma, lyhytsorminen tai -jalkainen, ihmisenä riittämätön, esiintyjänä kyvytön, tyhmä, hankala eikä erityisen lahjakas?
​Kymmenentuhatta työtuntia se vaatii. Mutta joskus mahdoton onnistuu. Että onkin naimisissa kauemmin kuin kritisoija, elossa pidempään kuin kiusaaja tai edes riittävän kauan, että ehtii harjoitella tarpeeksi, että ihme tapahtuu.
​Mitä jos eläisi, ihan vain sen epätodennäköisen pienen mahdollisuuden vuoksi, että kirja julkaistaan, suhde kestääkin, lapsesta tulee onnellinen tai oppii edes sen yhden soinnun, vaikka tästä lähtien sitä elämää, jossa tukan mitta ja väri ovat merkityksettömiä, koska ihmiset ovat kauniita, ja aloittaisi sen dreijauskurssin vaikka heti huomenna?
​Mitä jos mä leikkaan tukan ja käytän tämän elämän siihen, että mulla on joka vuosi uusi harrastus, sellainen, mitä en mitenkään voi osata. Siis jos kuuntelen muita, enkä mä aio enää kuunnella. Lopulta, siis ei nyt heti, mutta lopulta vaimenevat ne äänet, jotka pidän elossa pääni sisällä ja jotka eivät kuiski minulle mitään kaunista.

Share
Ladataan...

Kommentoi

Ladataan...