Siskoviikonloppujen ei soisi koskaan loppuvan. Hassuja höpinöitä, huonoja vitsejä, keskiyöllä kynsien lakkausta, liian paljon ulkona syömistä, monta halausta ja epäonnistuneita karkkiostoksia (Pandan uusi suklaasekoituspussi, olit tosi fail).

Maanantai tuli taas (tämä on kyllä tietysti ilmeistä, mutta pakko sanoa se silti) äkkiä. Tosin vähän erilaisena kuin ennen (jos entiseksi voi laskea viimeiset kolme kuukautta). Päivätyöt ovat hetkeksi takana, edessä on jotain toivottavasti suurta ja tuntematonta.

Taidan hengähtää hetken, antaa itselleni vähän aikaa, imuroida myös sängyn alta ja hengittää syvään syysauringon loisteessa.

Viimeinen kuva olkoon muuten tuuletukseni (noin viisi minuuttia sitten) valmistuneelle lopputyölle sekä uudelle asunnolle.

Välillä tuntuu, että kaikkea tapahtuu ihan liikaa ja miksi kaikilla muilla kaikki sujuu ja itsellä ei ikinä mikään. Sitten sitä yhdessä hetkessä herää sumusta, katsoo ympärilleen ja huomaa, että oikeastaan kaikki taitaakin olla aika hyvin. Aika hemmetin hyvin.

Maailman paras ja kuulein pikkusisko tulee tänään kylään. (Mulle on annettu lempinimi dönkkis, se tarkoittaa kuulemma tosi vanhaa ja kalkkista ihmistä, eli en taida olla niin kuul kuin yritän itselleni aamuisin uskotella.)

Ei mulla muuta.

Kamalan (muka) kiirettä on ollut viime päivät, töitä ja opparia ja jumppaa ja välillä vähän sushia. Eilen tapasin lopputyönohjaajaa, joka kertoi, että työ on vähintäänkin hyväksytty, JEI SILLE! Ensi viikosta lähtien lupaan olla vähän parempi bloggailija.

Olihan mulla näköjään vähän muutakin.

Pienet jutut tuovat suurta iloa. Varsinkin silloin, kun maanantaiaamuna syön joka aamuisen ruisleivän palani ja ikkunasta tuijottaa harmaa pilvimassa. Katselen sekalaista valokuvien, lippusten ja lappusten kyhäelmää, ja olen hetkessä kaukana pienen kaksion keittiökomerosta. Kuvistakin tuli mustavalkoisia, mutta tarinat niiden takana räiskyvät kaikissa eri sateenkaaren sävyissä.

Tein eilen elämäni pikaisimman lentoteitse tapahtuneen ulkomaanreissun. Työmatka oli kyseessä, ja ai vitsi, että oli kiva päivä.

Vähän karkasimme kollegan kanssa pidemmän tauon aikana Tukholman kaduille, ja heti iski tunne, että tässähän nyt ollaan ihan vallan ULKOMAILLA. Kaikki oli niin hienoa, miehet komeita, keli parempi ja korkkarit kulkivat kepeästi Söderin mukulakivikaduilla.

Ihan pakko päästä pikaisesti takaisin.

Asuin puoli vuotta keskellä autiomaata. Ympärillä kohosivat kauniit vuoret ja niiden keskellä upeat kanjonit. Kaktukset kukkivat (ihan oikeasti, valkoisia, pieniä kukkia), videovuokraamosta sai ilmaista popkornia eikä nettiostoksista tarvinnut maksaa tullia. Siis melko täydellistä.

Mutta kun. Jotain puuttui. Ja tiesinhän minä, mikä se jotain oli.

Tytön saa pois meren ääreltä, mutta merta ei kyllä saa pois tytöstä. En ole ikinä purjehtinut, kalastanut tai harrastanut minkäänlaista muuta erityisen merellistä aktiviteettia (uinut kyllä olen, tänäkin kesänä ainakin viisi kertaa).

Tarvitsen merta siksi, että teoriassa sen äärellä maailma on avoin. Voisin koska vain kyhätä kasaan lautan ja seilata kauas pois. Teoriassa siis. (Todellisuudessa tuskin pääsisin Eiran rannan venelaitureita pidemmälle.)

Meren äärellä kaikki on mahdollista. Se tuoksuu hyvälle. Lohduttaa tyynellä kelillä. Muistuttaa voimastaan myrskyn keskellä. Ja ainiin, sen päällä voi hiihtää! (Ihan varmasti hiihdän tänä talvena!)

Kuvat: Oona

Kaksi päivää kotikotona tekevät ihmeitä (ihmeitä tekee myös se, kun älyää kesän vetelevän viimeisiään ja muistaa, että on ihan ok viettää koko viikonloppu rauhallisesti ja ajoissa nukkumaan käyden).

Kotona odotti muutaman raskaan asian hoitaminen, mutta eihän sitä loputtomasti voi ikäviä juttujakaan paeta. Vaikka välillä kyllä huvittaisi. Sanoa, että nyt riitti. Kyyneleet menkää pois, olen vuodattanut teitä jo tarpeeksi yhdelle vuodelle. Vanhat valokuvat ja hassut tarinat sekalaisen tavaramäärän takana, en jaksaisi katsella ja muistella teitä pala kurkussa päivästä toiseen.

Ja silti en niistä ikimaailmassa luopuisi. Kyynelistä, tavaroista, siitä mitä on jäljellä. Muistoista. Ne minulla sentään vielä on.

Kummasti lohduttivat kuitenkin äidin halaus, kesken selänkutitusta nukahtanut sisko ja kaksi karvaista kaveria. Sauna, katettuun pöytään istuminen ja tulevasta haaveileminen. Maailman parhaan kummipojan jalkapallomatsin seuraaminen ja eskarilaisen loppumattoman innon ihaileminen.

Sunnuntai-iltana suru tuli enää puseroon silloin, kun havahduin edessä olevan bussimatkan väistämättömyyteen. Kahden tunnin jälkeen olin jälleen omassa kodissa, purin äidin mukaanlaittamat ruokakassit, ihastelin puolitäyttä jääkaappia ja totesin, etteivät ne asiat täälläkään niin huonosti ole.

Ja näin syvällisen tekstin pinnallisena loppuhuomautuksena todettakoon, että olen tainnut kerätä vähän liikaa leokuosia vaatekaappiini kätköihin viime aikoina. Mutku se on niin ihanaa.

Kuvat: Oona