Ladataan...
Vahinkolapsi

Kerrotaan ihan suoraan, että odotukseni ensimmäisestä neuvolasta eivät olleet korkealla, mutta alittuivat silti. Jollain tasolla toivoin ja odotin saavani neuvoja, tukea tai jotain muutakin konkreettista kuin nipun lappuja. Ensinnäkin koko homma alkoi sillä, ettemme saaneet omaan lähineuvolaan aikaa lainkaan vaan jouduimme täysin toiselle puolelle kaupunkia ensikäynnille. Jostain syystä koko ensikäynti ahdisti ja jännitti niin, että koko aamuinen työpäivä meni täysin harakoille. Olimme paikalla 10 minuuttia etuajassa, missään ei lukenut pitääkö ilmoittautua vai ei ja muutenkin ohjeistus oli heikkoa. Istuimme lopulta hermostuneina aulaan odottamaan. Kello tuli tasan eikä mitään tapahtunut, kaikki muut aulassa olijat olivat kadonneet jonnekin. Mietin, että ollaanko tässä nyt edes oikeassa paikassa. Odotettiin lisää ja hermostuneisuus kasvoi. Kymmenen minuutin jälkeen ilmoitin miehelle, että lähden kohta lätkimään jos ei ala tapahtua. Muutama minuutti tämän jälkeen meidät kutsuttiin huoneeseen.

Heti kättelyyn onnittelut ja kysymys miltä tuntuu, johon vastasin rehellisesti että järkyttävältä. Ahaa sanoi hoitaja ja oletin hänen palaavan tähän lausuntoon myöhemmin. Ei muuten palannut. Alkuun kerrottiin, että neuvoloita on nyt ja sitten ja tuolloin, josta käteen jäi vain se, että ultria on kaksi joista toisessa mennään emättimen sisään. Sen jälkeen juostiin läpi äidin ja isän vaivat, allergiat ja muut. Tuntuu, että puolet ajasta meni alkoholista ja tupakasta tenttaamiseen sekä kiellettyjen ruokien listaukseen. Tässä kohtaa joku avasi huoneen oven ja sanoi että "mennään kohta", johon hoitaja sanoi tulevansa ihan juuri, vaikka neuvola-ajastamme ei ollut puoliakaan kulunut. Sen jälkeen kasa lappuja käteen, verenpaineen mittaus ja toivotettiin onnea matkaan. Jäätiin molemmat hieman hölmistyneinä käytävään kun hoitaja juoksi mitä ilmeisemmin kello yhdentoista lounaalle.

Kukaan ei kysynyt missään vaiheessa meidän fiiliksiä tulevasta vanhemmuudesta tai mistään siihen liityvästä, ei kertonut sanallakaan mikä on normaalia tässä vaiheessa, tai yhtään mitään muutakaan mitä nyt voisi jotenkin olettaa neuvolassa kysyttävän. Kysyimme kolme kysymystä joihin yhteenkään ei saatu tolkullista vastausta. "Saako itsekasvatettuja ituja syödä?" ei tietoa. "Miksi listeria on vaarallinen? Mitä se tekee vauvalle?" googletimme kotona. Ja oma kysymykseni "kuinka todennäköinen keskenmeno on tässä vaiheessa raskautta?" ei vastausta, ei sellaista tietoa kuulemma löydy. Insinöörit tahtovat lukuja, varmasti tällainen tilasto löytyy ja siitä on myös joku prosentti mitattu, jostain syystä tämä kuitenkin haluttiin meiltä pimittää.

Etukäteen puhelimessa luvattu 1,5 tunnin ensikäynti oli kuihtunut 45 minuuttiin eikä meille kerrottu mitään mitä emme jo etukäteen tienneet. Tuntui ettei hoitajaa kiinnostanut asia yhtään, toki hän oli mukava ja ystävällinen, mutta ei tullut mitenkään huomioitu olo. Odotamme innolla seuraavaa neuvolakäyntiä, mennäänköhän silloin emättimeen? Nyt siirrymme lukemaan lappukasaa ja viikonlopun viettoon.

 

Share

Ladataan...
Vahinkolapsi

En ole koskaan halunnut lapsia. En erityisemmin pidä lapsista, mutta en myöskään vihaa niitä. Tuttujen tai tuntemattomien lapset eivät kiinnosta, eivätkä herätä mitään tunteita. Minulla ei ole lapsiin mitään kosketuspintaa. Tai ei ollut ainakaan kuukausi sitten. Tässä sitä nimittäin nyt ollaan ja voidaan hyvinkin paksusti. Kosketuspinta lapsiin puuttuu edelleen, mutta kyllähän se tuleva lapsi pyörii ajatuksissa jatkuvasti.

Raskausuutinen osui tietenkin aprillipäivälle. Avomies haki kaupasta aamulla kuusi raskaustestiä. Tein yhden, toisen ja kolmannenkin, mutta tulos pysyi samana. Kaksi viivaa, aina vain. Avomies muistaa kuulemma tarkasti mikä biisi soi radiossa uutisen kuultuaan, itse en muista kahdesta ensimmäisestä vuorokaudesta mitään. Taisin olla jollain tasolla shokissa. Oli huijattu olo. Aprillipäivä vaihtui huhtikuun toiseen ja raskaana olin edelleen.

Tottakai tästä oli puhuttu, olimmehan tietoisesti valinneet ehkäisykeinoksi luonnolliset metodit ja aina niin luotettavat puhelinaplikaatiot sekä varmat päivät. Riski oli otettu ja tietenkin myös seurauksista puhuttu. Tiesimme molemmat, että tilanne on tämä ja tietenkin elämme sen kanssa, katsotaan päivä kerrallaan mitä tuleman pitää. Tähän väliin pitää hieman pohjustaa, että olemme tolkullisia, onnellisessa parisuhteessa, kolmenkympin molemmin puolin ja vakituisessa työsuhteessa olevia henkilöitä. Eli täysin päteviä hankkimaan vauva ainakin paperilla. Avomiehelleni lapset ovat olleet aina selkeä elämän jatkumo, itse kun en taas aikaisemmissa parisuhteissa olisi voinut kuvitellakaan hankkivani lapsia. Kyllä sitä ajatusleikkiä on käyty siitä, että olisi varmaan ihan kiva sitten joskus. Toisaalta onko oikeaa hetkeä olemassakaan? Mitä jos koskaan ei tule se maaginen sitten joskus? Mistä näitä juttuja voi oikein tietää?

Päädyin selailemaan blogeja ja mitä enemmän luin sitä enemmän ahdistuin. Tuntui siltä, että kaikki maailman raskaana olevat naiset olivat ainakin jollain tasolla suunnitelleet tai toivoneet raskautta. Missä ovat kaikki ne blogit joissa lasta ei ole suunniteltu pätkääkään? Missä ovat ne blogit joissa rillit eivät menneet vauvahuuruun tai lasta ei ylipäätään ole harkittu, aikataulutettu tai yritetty? Mitä jos en haluakaan lapsia, vai haluanko sittenkin? Mitä jos ei näe itseään lainkaan äitihahmona? Missä ovat kertomukset vahinkolapsista, joista silti tuli oikein rakastettuja? Saa muuten linkata jos tiedätte hyviä. Näitä ja muita pelkoja tässä on nyt pyöritelty ihan liiaksi yhdelle raskaana olevalle naiselle, joten ajatuksesta inspiroituneena päätin perustaa tämän blogin.

Avomiehen veljeä siteeratakseni "sellaista se elämä on".

 

Share