Ladataan...

                      

 

Olen ajatellut sitä paljon. En sillä tavalla, että myöntäisin sen varsinaisesti olevani itselleni ajankohtaista, se vain on jotenkin "tässä ajassa". Ei se tietääkseni ystäviänikään riivaa, mutta jossain lähellä se väijyy. Televisiossa, blogeissa, musiikissa, elokuvissa. Jos minulta kysytään, se on yksi tämän vuosikymmenen teemoista; Itsensä uudelleen keksiminen. Ihan tavallinen on jo jotenkin harvinaista. Eihän kukaan nykyään vain käy töissä, maksa laskuja, elä. Keski-ikäiset miehet sössöttävät pöhöttyneinä baareissa pimuille, että meidän bändi breikkaa ihan kohta ja jos joku ei kirjoita iltapuhteella kirjaa tai leffakäsistä, niin se pitää viedä välittömästi lääkärin vastaanotolle. Eikä sitten hyvä tavaton millekään yleislääkärille, vaan erikoislääkärille! Näillä poloisilla on vähän toivoa, jos kuitenkin vielä pystyvät mutisemaan puoliääneen jotain down shiftaamisesta tai maalaistalon kunnostamisesta. Jos en itsekin syyllistyisi näihin ajatuksiin, nauraisin ääneen. No okei, kyllä mä naurankin ja isoon ääneen. Maailma on vinossa, kun normaali ei tunnu riittävän kenellekään.

Mulla ei ole kerrassaan mitään muutosta vastaan. Yleensähän se on kätevästi yhdistetty kehitykseen ja kasvuun, mutta yhtälailla se on myös valtavaa tyytymättömyyttä. Tunne siitä, että joku jossain tekee kaiken paremmin. Täällä blogimaailmassa kuka tahansa voi jättää elämästään joko kaunistellun tai todenmukaisen merkinnän. Lukijan tehtäväksi jää, kuinka paljon lukemastaan uskoo. Rehellisyys ja oman paskuuden myöntäminen koskettaa mua kyllä paremmin ja tänään tämä phocahispidan kirjoitus http://www.lily.fi/juttu/ruoski-itseasi-pode-syyllisyytta-ahdistu jotenkin liikahdutti. Ja anteeksi vajavaisuuteni, en osaa 'istuttaa' linkkiä nätisti tekstiin, kuten muut bloggaajat. Neuvoja otetaan kiitollisena vastaan. 

Otsikko ei muuten viittaa esimerkiksi siihen, että olisi ollut aiemmin mies, vaan J. Karjalaisen Mennyt mies -biisiin, joka soi silkkaa metamorfoosia. Mutta olisinko mä nyt sitten kuitenkin mieluummin se Markku vaan vai oisko siistimpää olla mystinen Uuden-Englannin nahkamies? 

 

 

Share

Ladataan...

Vuosi vaihtui. Se ei tuntunut ihmeellisemmältä kuin maanantain vaihtuminen tiistaiksi yleensäkään. Useista bilekutsuista huolimatta olin yksin kotona, katselin ikkunasta ilotulitusta. En ollut iloinen tai surullinen, ehkä vähän normaalia mietteliäämpi. Kulunut vuosi ei ollut millään tavalla mieleenpainuva, ei hyvässä eikä pahassa ja koska mielestäni vuosi alkaa aina vasta kesän taittuessa syksyyn jossain siinä elokuun lopulla, niin en osaa pitää tätä talvella tapahtuvaa kalenterivuoteen perustuvaa vaihtumista kovin suuressa arvossa. 

Kaverit tekivät tilinpäätöspäivityksiä Facebookissa ja jotenkin niissä oli samalla lohdullista toivoa paremmasta ja toisaalta taas surullista lopullisuutta. Aika vähän kuitenkin suitsutusta siitä, että asiat ovat mallillaan. Vahva toivo muutoksesta on tietysti helpompi kirjata muiden nähtäväksi, kuin tylsä toteamus, että kivasti menee ja jatkukoon vanhaan malliin. Ehkä on syytä kuitenkin muistaa, että jos homma lähtee suistumaan raiteiltaan huhtikuussa, ei kannata odotella tammikuuhun asti muutostoimenpiteiden kanssa. Uusi vuosi voi alkaa ihan mainiosti vaikka vapunpäivästä.

Omassa statuksessani tiivistin menneen vuoden näin: 

"Vuosi sitten Thaimaassa lähetin taivaalle paperilyhdyn mukanaan toive rakkaudesta ym. tarpeellisesta. Tai yritin. Lyhty repeytyi jo sytyttäessä, paperi paloi käsissä ja lopulta ryvettyneet riekaleet pyörivät pitkin rantapusikkoa hallitsemattomina. Nauratti, mutta vähän salaa myös itketti.Henkilökohtaiset asiat menivätkin sitten tänä vuonna aivan lyhdyn käytöstä mukailevalla tavalla. Josko tänään tyytyisin vain sytyttämään tuikun turvallisesti sisätiloissa. Ehkä myös esitän täsmällisempiä ja helpompia toiveita."

Eilen sytytin kynttilöitä ja kun tuli aika puhaltaa ne sammuksiin, yritin keksiä sen helpon ja täsmällisen toiveen. Ei oikein tullut mitään uutta mieleen. Ajattelin vain, että oispa kiva, jos elämä ei kauheasti mullistuisi ja jos olisin vähän reippaampi sosiaalisesti; menisin niihin bileisiin, tapaisin ihmisiä. Ja voisin ehkä pitää itsestäni parempaa huolta (tätä toivoessani hamusin toisella kädellä suklaata ja toisella kaivelin tyhjää irtokarkkipussia). Eikä ole huono ajatus sekään, että aktivoituisin vähän lisää kirjoitushommissani - tuntuu selvittävän ajatuksia paremmin kuin muistinkaan - ja muistaisin, että tämä oma tarina on kuitenkin itselleni aika huikea ja ainutlaatuinen. 

Tämä muuten kannattaa katsoa ajatellen ja kuunnellen vaikka vuoden jokaisena päivänä: 

 

Share

Ladataan...

                            

 

Tapanani on ollut matkustaa jouluna jonnekin kaus, koska - näin olen tottunut sanomaan - en pidä joulusta. Olen toistellut sitä niin paljon, että siitä on tullut mulle totta. Mutta ei joulussa ole mitään vikaa vaan siinä, että se ei enää ole sellainen kuin ennen tai sellainen kuin kuvittelen sen olevan muilla. En vain oikein tiedä, missä jouluna pitäisi olla.

Matkustaminen on ihanaa ja joulun aikaan mulla on yleensä ollut kesäloma ja hyvä hetki lähteä pois kotikulmilta. Pois lähteminen ei tosin tee joulusta yhtään parempaa. Rooma meni jouluaattona tyystin kiinni ja harhailin nälkäisenä tyhjässä kaupungissa. Thaimaassa olen viettänyt kolme joulua, yhden sielun ulos kääntävässä turistiripulissa, yhden yksin rahattomana Bangkokissa ja yhden jet lagissa hirvittävän pyörrytyksen säestämänä ja märkärupi naamassani. Joulu Sri Lankassa oli niin.. hmm... onnistunut, että muistan siitä vain pöytäseurueeseemme liittyneet sinitukkaisen britin, joka oli ollut John Taylorin kanssa samalla luokalla ja sen, että ihailin jouluaamuna matkaseuralaiseni kykyä juoda lämmintä valkoviiniä korjaustarkoituksessa. 

Pakeneminen ei auta, joten yritin siedättää itseni jouluun. Kävin jo viikkoja sitten hypistelemässä joulukoristeita ja toteamassa, että 36 euroa joulukalenterista on liikaa, jos ei varsinaisesti edes odota joulua. Ostin jouluvalot, jotka tungin mykkyrälle lasiseen lyhtyyn. Oikein hyvä, kunnes paristot loppuivat - uusia en varmasti saa ostettua koskaan. Vai ottaisinko kaukosäätimestä?

Selailin muutaman joulukuvaston ja hämmästyin jälleen, että kerrasto on aina ja ikuisesti jonkun mielestä ihan ok joululahja. Ei minusta. Turhista ja väkinäisistä lahjoista puheenollen; puolisiskopuolen (=isän uuden vaimon tytär) kanssa vaihdoimme ehkä kuutena jouluna pörrösukat. Hän osti ne minulle KappAhlista, minä hänen sukkansa Seppälästä. Jouluahdistusta mulla lisää se, että on pakko antaa läheisille lahjoja tietäen jo ostaessaan, että huti meni. Okei, se kerrasto on hyvä lahja, jos tietää vastaanottajan tarvitsevan sitä. Itsekin olen revennyt valtavaan riemuun villasilkkikalsongeista, joita en saanut hankittua, koska niiden takia olisi pitänyt mennä suureen markettiin ja se ei multa ihan tosta noin vaan onnistu, koska siellä tulee hiki, mitään ei löydy ja kaikki tarpeellinen on sijoiteltu järjettömän kauas toisistaan ja  lopulta poistuessa autoa ei löydä parkkihallista. 

Ihan hyvä joulu tästä tulee. Ei turhia lahjoja. Lepoa. Vihreitä kuulia. Ei syötäväksi, vaan työnnettäväksi molempiin poskiin - oon varma, että Marlon Brando käytti niitä Kummisedässä.

Share

Pages