Ladataan...
VALOA

Hiljakseen hiipivät varjot nurkkiin. Karkasi auringonnousu aina vain kauemmaksi. Sininen hetki siivitti mustan yön saapumista, hiljaa kietoi hämärän harteille.

 

Oli pehmoinen yötuuli laiturilla, hiljennyt vesilinnun huuto, tyyni meri selän alla. Oli täkki ja taivaan kannelta tippuvat tähdet.

 

Kaikki tapahtui kuin varkain. Juurihan syreenit kukkivat, vasta varttuivat vesililjat, saapuivat pääskyt, joutsenet kaitsivat poikiaan. Ja yhtäkkiä juhannusruusut olivat varisseet maahan, horsmat täydessä kukassa.

 

Oli pieni pellavapää, vasta varttunut, pois lentävä. Pakkasi lapsuuttaan muuttolaatikoihin, katseli maailmaa sen huipulta. Minäkin muistan tuon hetken. Siitä tuntuu olevan jo niin kovin kauan! En minä ollut huolissani veljestä, en. Mutta miltä tuntuu vanhemmasta, kun työ on viimein saatettu kunnialla päätökseen? Miltä tuntuvat tyhjät lastenhuoneet? Hiljakseen hiljennyt puutalo? Yksi aikakausi on jälleen saatettu päätökseen.

 

Ja kaiken sen keskellä minä ajattelin, että tämä kesä oli kuin huonosti lämmitetty lihapulla.

Share
Ladataan...

Ladataan...
VALOA

Blogosfäärissä on ollut viimeisenä parina vuotena pinnalla kaksi aihetta, jotka aiheuttavat minussa puistatusta. Ensimmäinen on maailmantuska (johon olen itsekin sortunut) ja toinen on se kuinka yhtäkkiä jokainen bloggaaja on tajunnut olevansa niin kovin etuoikeutettu (ja jos ei ole, niin lukijakunta ihan taatusti tuo kommenttikenttään perspektiiviä, kuten asia usein ilmaistaan).

 

Oma maailmantuskani kipusi hiljalleen sellaisiin sfääreihin, että oli pysähdyttävä ja pistettävä sille stoppi. On seuraavaksi sitten tulossa jääkausi tai grillikausi maailma ei pelastu, vaikka minulla olisi kuinka huono omatunto jokaisesta valinnastani. Koko ilmaston muuttumisella ei pitäisi itseasiassa olla mitään merkitystä. Jokaisen tulisi siitä huolimatta olla kuluttamatta kuin viimeistä päivää. Minä päätin lakata pelastamasta maailmaa. Totesin, että minun elämäni on ihan hemmetisti liian lyhyt tuskailuun. Että minä alan nyt vaan nauttia, mutta teen sen luontoa kunnioittaen. Omia arvojani kunnioittaen. Mutta ehdottomasti kokematta enää syyllisyyttä.

 

Ja siitä päästään tähän seuraavaan aiheeseen eli siihen miten kovin etuoikeutettu minä olen. Ja perkele vie minähän olen! Enkä aio kokea siitäkään syyllisyyttä. Sillä mitä järkeä siinä on? Minä en päättänyt syntyä Suomeen, niin vain kävi (ja jos päätinkin, niin se oli kyllä ihan todella hyvä päätös). En pysty olemaan tästä lottovoitosta jatkuvasti kiitollinen, enkä aio edes yrittää. Vaikka minun elämämässäni kaikki menisi päin Prinkkalan muuria (kuten sananlasku alunperin kuuluu) aina löytyy joku, jolla asiat ovat vielä huonommin. Sen sijaan minä voin (ja minun kuuluu) hyödyntää tätä asemaani kohentamaan muidenkin oloja ja edistämään koulutusta. Lähellä ja kaukana. Ja sitä minä myös teen -  ilon kautta.

 

Luin tässä taannoin erästä blogikirjoitusta, jossa kirjoittaja kertoi joutuneensa varkauden uhriksi ulkomailla. Voro oli vienyt järjestelmäkamerat, kovalevyt ja läppärit. Vuosien työ ja kymmeniä teroja muistoja oli kadonnut tuhka tuuleen. Kirjoittaja oli hyvin selkeästi ilmaissut tekstissään, että tietää olevansa onnekas, sillä kenellekään ei käynyt mitään ja loppujen lopuksi kyse on vain materiasta, mutta silti asia harmitti vietävästi. Kommenttikentässä joku innokas lukija (jos toinenkin) halusi silti tuoda perspektiiviä kirjoittajan elämään toteamalla, että jo on pienet ongelmat! intoituipa eräskin heittämään vuoden mutsi -kortin pöytään kertomalla kuinka hän oli juuri palannut synnytysosastolta elinikäisesti sairaan vauvan kanssa. TÄMÄ ON LOPUTON SUO! Sieltä synnytysosastolta nimittäin jotkut lähtevät kaksin, toiset yksin - ilman vauvaa. Ja joskus se kaikki on ollut yhtä turhaa hoitovirhettä.

 

Mitäpä jos siis antaisimme kaikille luvan tuoda julki tuntojaan. Positiivisia, negatiivisia, epäsuosittuja ja vaiettuja. Antaisimme kaikkien tuntemuksille ja ilmauksille tilaa, vaikka kuinka tekisi mieli tuoda kommenttikenttään vähän "perspektiiviä". Nimittäin se perspektiivin tuominen saattaa toiselta nimeltään olla toisen tuntemusten mitätöimistä eikä kenelläkään ole sellaiseen oikeutta.

Olkaa osa ratkaisua, älkää ongelmaa.

 

/ Näillä sanoilla kesäloma julistetaan päättyneeksi ja maanantaina julkaistava teksti on vähän.. vähemmän mallia allerginen reaktio.

Good to be back!

Share
Ladataan...

Ladataan...
VALOA

Blogi hiljenee loppukesäksi.

On tarve irroittautua. Olla offline. Maadoittua uudelleen.

Joten näihin tiloihin ja tunnelmiin.

Kuullaan taas, ystävät.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
VALOA

Ehkä se oli niissä junamatkoissa, sopivissa sadepäivissä tai valoisissa öissä. Ehkä se oli siinä, että kiire oli loppunut. Se oli loppunut, vaikka ystävät ympärillä suunnitelivat vieraslistoja häihinsä ja julkaisivat kuvia suloisesti pyöristyneistä vatsoistaan. Se pysyi poissa siitä huolimatta, että minä sain itseni kiinni joskus miettimästä kuinka minäkin voisin olla nyt yksi noista.

 

On ollut etäisyys. Otettu omaa tilaa ajan ja ikuisuuden väliin. Olen elänyt tätä kesää - kenties koko elämääni - samoin kuin luen kirjoja: hyppien lukujen yli, jos asiat eivät ole tapahtuneet mielestäni tarpeeksi rivakasti. Ja sitten on on ollut niitä lukuja, joihin minä olen palannut jäädäkseni. Lukenut uudestaan ja uudestaan. Lause kerrallaan kerinyt tarinaa auki. Miettinyt, makustellut.

 

On ollut pimeitä hetkiä. Sellaisia, joina minä olen noussut sängystä, keittänyt teetä ja mennyt parvekkeelle odottamaan auringon nousua. Ja odotellessani maailman heräämistä olen ajatellut, että vielä on toivoa: vielä löytyy uskoa huomiseen.

Mieli myllertää myrskyisästi, palaset etsivät paikkaansa joihin asettua. Ikuisuus tuntuu suunnattomalta: pieni mieli yrittää löytää sille rajoja - tuloksetta. Ja kun tulee se hetki, jona tunnun painuvani uppeluksiin menen parvekkellee ja odotan. Odotan paikoillani niin kauan, että maailma herää olemaan kanssani ja valo pakottaa pimeän pakenemaan. Ja aina tulee uusi huomen, uusi alku, uusi mahdollisuus.

 

Mutta vaikka pimeä on palannut, on kiire loppunut. On edelleen rauha, luottamus. Luottamus uuteen huomiseen.

Ikuisuus on antanut ajalle ääriviivat.

 

"If you could look into the future, would ya? If you could see it, would you even want to?
Got a feeling that there's bad news coming. But I don't want to find it out"

MIKA - Last party

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
VALOA

Olen viimeiset 7 vuotta tehnyt teoreettista tutkimusta pitkistä parisuhteista. Haastatellut, kuunnellut, oppinut ja oivaltanut. Kun tässä kirjoituksessani nyt puhun pitkistä suhteista, tarkoitan niitä, joissa ollaan oltu yhdessä ellei aina niin ainakin kymmeniä vuosia.

Yksi loppumaton viisauden lähteeni on isovanhempieni yli 65-vuotias liitto. Kyllä, ne ovat erittäin harvinaisia nykyään, mutta ne olivat sitä silloin ennen vanhaankin: 1940-luvulla miesten eliniänodote oli noin 55 vuotta. Ikuisuusliittojen eläkepäiviä eletään siis juuri nyt.

 

"Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti." on maailman suurin vale. Sille saattaa silti olla syynsä, ettei tarinoissa kerrota kaikesta siitä mitä tapahtuu onnen ja lopun välissä: valtakuntaan iskee lama ja yt-neuvottelujen tuloksena prinsessa saa potkut, hoviin ei koskaan saada toivottua perillistä, tai se on monien yritysten, pettymysten ja surujen takana, prinsessa heilastelee prinssinsä lisäksi tallipoikaa, paha noita iskee prinssiin kaamean kirouksen ja prinssi vaipuu vuosikausiksi masennuksen maailmaan. Onnellisen ja lopun välille mahtuu mahdottomasti odottamattomia asioita, ratkaisevaa on se kuinka vastoinkäymisiä käsittelee.

 

Ikuisuus ei ole inhmillistä. Siksi lienee säädetty, ettei mikään kestä ikuisesti. Mitä enemmän vuosia kuljetaan yhdessä, sen enemmän niihin mahtuu iloja ja suruja. Ja mikä kaikesta tekee niin monimutkaista on se, että yhteisen elämän lisäksi kuljetaan myös omia elämiä eteenpäin. Yksi onkin kolme. Jos vaalitaan vain minua, se syö meitä ja jos vaalitaan vain meitä, minuus katoaa.

Inhottava asia tulee tässä: pitkän parisuhteen salaisuuden itseasiassa pitäisi olla jokaisella ihmisellä jo tiedossa. It's not Disney baby. Niissä ei ole kyse rakkaudesta, ne perustuvat kumppanuuteen ja se puolestaan muodostuu kolmesta pääelementistä:

1. Puolison ja itsensä kunnioitus. Uskallan väittää tämän olevan ihan kaikista tärkein ainesosa. Kun toista kunnioittaa ja vaalii, hän kokee itsensä hyväksytyksi ja arvostetuksi. Molemmin puolinen kunnioitus lisää luottamusta, joka vahvistaa parisuhdetta. Jos kunnioitat toista, et halua tehdä kunniattomia asioita hänelle etkä parisuhteelle. Kunnioitus on myös sitä, ettei puoliskoa nälvitä työpaikan taukotilassa tai muutenkaan puhuta yhteisiä asioita pitkin kyliä. Se on toisen erilaisuuden hyväksymistä ja hyvän ilmapiirin luomista siihen yhteiseen kuplaan.

2. Mutta koska me kaikki olemme vain ihmisiä, on toinen tärkeä asia anteeksianto ja molempien vajavuuksien ymmärtäminen. Vaikka kuinka kunnioitettaisiin, rakastettaisiin ja tehtäisiin parhaamme, niin silti tuotamme toisillemme ja itsellemme pettymyksiä. Tiuskimme, annamme katteettomia lupauksia ja unohtelemme asioita. Olemme väsyneitä, stressaantuneita ja melankolisiakin. Se on sellaista, se on elämää ja se on kaikki osattava antaa anteeksi. Sillä tavalla anteeksi, ettei 25.6.1987 tapahtuneita asioita nosteta esiin enää vuonna 2065. Anteeksianto ei toimi niin.

3. ja sitten tulee se kohta, kun kaikki on aivan päin helvettiä. Niissä kohdissa on löydyttävä tahtoa. Luin joskus vuosia sitten lehdestä haastattelun, jossa juurikin tällainen ikuisuusliittolainen kertoi, että totta kai vuosiin on mahtunut hetkiä, jolloin on haluttu luovuttaa. Avain olikin se, että aina toiselta oli löytynyt tahtoa korjata asioita ja jatkaa.

 

Pitkä parisuhteen salaisuus on se, että hyväksyy elämän sellaisena kuin se on. Hyväksyy toisen sellaisena kuin hän on. Pitkän parisuhteen salaisuus on se, että erottaa rakkauden ja kulttuurin tuotoksen toisistaan. Lopettaa kuikuilemasta toisiin pöytiin ja keskittyy omaansa. Keskittää energiansa puutteiden etsimisen sijaan vaalimaan ja hoitamaan sitä mitä jo on. Ja muistaa sen, että kaikissa niissä muissakin pöydissä on omat ongelmansa. Ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolen ja annoskateudesta kannattaa päästää irti.

Share
Ladataan...

Ladataan...
VALOA

Viime vuonna näihin aikoihin sain tietää, että olin sittenkin päässyt sisään kouluun. Olin ihan fiiliksissä kaikesta: tuntui, että kaikki tää on jo niin nähty ja yhtäkkiä elämään tuli selkeä suunta. Sain ihan älyttömän suuria säväreitä siitä, että pian mullakin olisi ihan oikea kunnollinen ammatti. Olisin taas yhden askeleen lähempänä sitä sellaista oikeaa aikuista, jolla on kaikki reilassa. (Olen sen jälkeen kyllä tajunnut, ettei niitä sellaisia aikuisia ole olemassakaan, ne on vain hyviä näyttelijöitä.) Ja sitten oli tietenkin se, että kaikki tulisi olemaan ihan uutta ja jännää. Se oli ihanaa aikaa, vähän kuin uuden auton tuoksu.

 

Kaiken sen pakkaamisen, fiilistelyn, säästämisen ja kiertoon laittamisen ohessa oli myös pieni pelko. Pelko siitä, etten sovi joukkoon, ettei ne tykkää musta. Että siellä on luokallinen ihmisiä, jotka pukeutuu vain jumppatrikoisiin, vertailee välitunneilla palkkareita ja parhaita saliliikkeitä sekä omaa kaikki jonkun telinevoimistelun EM-mitalin tai kaksi. Ja sitten siellä olisin minä: nainen joka kokeili lapsena kaikki lajit flamencosta jalkapalloon, pukeutuu mielellään kopiseviin korkoihin, farkkuihin ja mekkoihin ja syö salin jälkeen mieluummin banaanin kuin epälyttäviä jauhoja veteen sheikattuna.

 

Mulla on sellainen ominaisuus, että aina kun tuntuu, että tässä voi tulla tunnetasolla takkiin, alan käyttäytyä äärimmäisen rationaalisesti. Niin tälläkin kertaa: mä menen sinne opiskelemaan itselleni ammatin, en hankkimaan kavereita. Kavereita mulla jo on, tutkintoa ei. Ja niin siinä jotenkin kävi, että mitä tiukemmin keskityin opiskeluun, sitä enemmän jouduin tutustumaan luokkalaisiin ja yhtäkkiä mulla olikin kavereita, joiden kanssa mennä sinne salille, kahville tai leffaan.

 

On onnea saada opiskella sellaisten ihmisten ympärillä, joilla on kaikilla erilainen kokemustausta. Sen lisäksi, että puhutaan niistä parhaista palkkareista ja optimaalisimmista saliliikkeistä (!) me puhutaan myös ihan tavallisesta lapsiarjesta, parisuhteiden kipukohdista, feminismistä, rauhanturvaamisesta, jääkiekosta ja elämän laitapoluista. Olen löytänyt itseni chattaamasta luokkalaisten kanssa salaliittoteorioista ja päässyt iloitsemaan ultrakuvien ääreen.

 

Tänävuonna ei ole enää uutuuden viehätystä: uuden auton tuoksu on haihtunut pois. Sen tilalle on tullut nakertava epävarmuus: onko tämä sitä mitä minä haluan? Onko minusta tähän? Ja siitä tulee taas uusi pelko: huomaavatkohan ne, etten minä ole enää varma?

Share
Ladataan...

Pages