Ladataan...
on vapaita linnutkin

Kun lapsena sairastaa, niin äiti tai isä hoivaa.
Peittelee viltin alle, lämmittää mehut ja puurot.

Kun seurusteleva sairastaa, niin kumppani hoivaa.
Vie työterveyslääkärille ja apteekkiin.
Peittelee viltin alle, lämmittää juomat ja sapuskat.
Käy hakemassa kaupasta herkut ja paijaa päätä.

 

Kun sinkku sairastaa, saa saatana ite tehä kaiken.
 

Soittaa jostain kurkun pohjalta pihisevän puhelun töihin, että nyt kävi näin.
Raahautua ties millä keinoin työterveyteen, kun silmistä valuu vettä niin ettei autonrattiin uskalla.
Hakea Finrexinit, panadolit ja ties mitkä nenäsuihkeet apteekista.
Ja kun vihdoin pääsee takaisin kotiin ja sohvalle viltin alle,
täytyykin jo nousta uudestaan keittämään teetä,
raapimaan kasaan jotain syötävää,
vaihtamaan levyä DVD-soittimeen.
Ja missä se kuumemittarikin taas on ja nessutkin loppu.

Pitää pakkautua aurinkoisellakin kelillä kuin naparetkelle,
että selviää pakollisesta kauppareissusta kun jääkaapissa ei ole enää edes valoa.
Hikoilla pilkkihaalarissaan kassajonossa, nenä ja silmät valuen kun terveet ilakoivat shortseissa.
Ryömiä takaisin kotiin viltin alle vain tajuamaan,
että taas pitäs lämmintä juomaa saada,
nälkä kurnii ja ne nessutkin unohtui ostaa.

Mantrana pitää vaan hokea, että
olen vahva ja itsenäinen nainen, pystyn tähän
olen vahva ja itsenäinen nainen, pystyn tähän
olen vahva ja its... ja paskat.

 

Etsitään henkilökohtaista avustajaa enintään pari päivää kestävään (työ)suhteeseen.
Aiempi kokemus, paijaamistaidot ja suklaalevy katsotaan eduksi.

Share

Ladataan...
on vapaita linnutkin

Olen töissä yrityksessä, joka on auki seitsemänä päivänä viikossa.
Kokonaan vapaat viikonloput eivät siis ole kuuluneet vakituisina elementteinä elämääni.
Työviikko voi alkaa vasta keskiviikkona tai päättyä maanantaina.
Päivät soljuvat eikä välillä tiedä onko tiistai, torstai vai sunnuntai.
Päivillä on kuitenkin selkeä alku, sisältö ja päätös.

Työsopimukseni meni uusiksi kesällä ja tuntini putosivat puoleen normaalista.
Tuntuu siltä kuin kävisin töissä vain silloin tällöin kääntymässä.
Viime viikolla olin kolmena päivänä töissä, sitä edellisellä saman verran.
Päivät sekoittuvat toisiinsa, enkä tiedä onko alku- vai loppuviikko.

Seuraavina viikkoina minulla ei ole töitä ollenkaan.
Viikon verran lomailen ja lomani ympärille on läiskitty ronskilla kädellä vapaapäiviä.
Vapaat ovat jo alkaneet ja päivät soljuvat sormieni lävitse niitä tunnistamatta.
Kun aamulla herään, en hahmota onko arkipäivä vai lauantai.
Kun aamulla herään, ei päivälläni ole varsinaista alkua, kummoista sisältöä tai kunnollista päätöstä.

Tällaistäkö olisi olla työtön?

Eilen otin itseäni niskasta kiinni.
Hanki sisältöä nainen ennen kuin sekoat.
Lähdin lenkille ja aion aloittaa päiväni niin tästä lähtien jokaisena vapaapäivänäni.
Olen lukenut, paljon, ja aion lukea vielä lisää. Nyt siihen on ainakin aikaa.
Näen ihmisiä, joita en ole tavannut hetkeen,
mikä tahansa aika käy minulle, ei minulla ole mitään sovittuna.
Siivoan ja järjestelen kotia miettien uudistuksia, joihin minulla ei ole varaa.

Huomaan, kuinka paljon työssäkäyminen merkitsee minulle.
Kuinka tärkeää se on ja kuinka se antaa päivilleni rytmin.
Kuinka mitääntekemättömyys aiheuttaa outoa ahdistusta jossain keuhkojen vieressä.

Haluaisin lähteä reissuun, mutta pienet tunnit tarkoittavat myös pientä palkkaa.
Haluaisin lähteä ostoksille, mutta pienet tunnit tarkoittavat myös pientä palkkaa.
Lähtisin, menisin, ostaisin, kokisin, nauttisin, eläisin.

Mutta ei.

Tässä minä vain olen, kaiken vapauteni vankina,
puristava tunne rinnassani, olematta varma siitä onko nyt perjantai vai jo lauantai.

Share

Ladataan...
on vapaita linnutkin

Vuosi 2016 on tähän mennessä esitellyt itsensä Koettelemuksien Vuotena.

Vuoden ensimmäinen neljännes oli rankka ja kevät vielä rankempi.
Henkistä kanttiani koeteltiin ihan tosissaan niin töissä kuin vapaa-ajallakin.
Tai siis niin, millä vapaa-ajalla - eihän sitä ollut.

Olin rikki, poikki, hajalla.
Kaikki tuntui menevän pieleen ja joka ikinen asia mihin lusikkani laitoin särkyi.
Kevään koittaessa koitti myös unettomuus.
Silmänaluset mustina raadoin töissä tunnista, päivästä ja viikosta toiseen.
Kuukaudet kuluivat, nukuin muutaman tunnin yössä ja söin jos muistin.
En voinut hyvin henkisesti enkä fyysisesti.

Pitkäaikaisimmat kaverini tiesivät mitä koen ja minkälaisen myrskyn keskellä koitin soutaa.
Kukaan heistä ei kysynyt miten voin, miten jaksan tai tarvisinko apua.
Erästäkin jos ehdin näkemään, sain kuunnella vain hänen omia murheita, voivotuksia ja vaikeuksia.
Sitten pitikin jo lähteä ja sain mukaani vain sanoja
koita jaksaa, kyllä se siitä helpottaa.
nukkuisit enemmän.
sul ei oo enää aikaa mulle!

Ei ne uudemmatkaan kaverit kysyneet kuinka menee tai miten voin,
mutta ainakaan he eivät kaataneet niskaani enempää murheita vaan saivat minut pitämään hauskaa.
Se oli heidän tapansa auttaa, raahata ulos kiireisinäkin aikoina,
että edes välillä sain rentoutua ja ajatella kepeämpiä asioita.
Ainoa, joka lopulta kysyi millä kantilla henkinen jaksamiseni on, oli V.

Kun kysymys lävähti vasten naamaani keskustelumme aikana, pillahdin itkuun.
(onneksi keskustelu käytiin muuten kuin naamatusten)
Kaikkein vähiten aikaa elämässäni ollut ihminen kysyy sen,
mitä niiden pisimpään olleiden olisi pitänyt kysyä.
Kaikkein vähiten aikaa elämässäni ollut ihminen välittää sen verran,
että kysyy ja vielä toteaa perään ystäviensä hyvinvoinnin olevan hänelle tärkeää.

Jossain törkeiden viestien ja kosketusten jälkipuintien jälkeisessä ajassa meistä oli tullut kuin varkain ystäviä.
Ystäviä, jotka käyvät rajallisen ajan puitteissa pikaisesti jäätelöllä, lähettelevät viestejä lähes päivittäin
ja kutsuvat toisen viinille heti kun toinen jalka on astunut kotikynnyksen yli.
Joskus onnistaa ja saa elämäänsä juuri niitä oikeita tyyppejä oikeaan aikaan,
vaikka alku vaikuttaisikin enemmän katastrofilta kuin tasapainoiselta toveruudelta.
Vaikka olisimmekin lopulta vain kesäkaverit2016, niin tulen aina muistamaan hänet hyväntahtoisena,
ja hyvänä ihmisenä. Ihmisenä, joka välittää aidosti muista.

Kun lähdin lomani alkaessa reissuun V kysyi, että tulenhan myös takaisin.
Kun lähdin lomani alkaessa reissuun muut olivat vain hiljaa.

Lähdin lomareissulleni päästäkseni pois kotikaupungistani ja toipuakseni rankasta alkuvuodesta.
Startatessani autoni maanantaiaamuna en voinut hyvin.
Kun palasin viikkoja myöhemmin voin paljon paremmin.
Sitten puhelimeni ruudulle lävähti viesti ihmiseltä, joka sanoo usein minun olevan hänen paras ystävänsä.

Oon tässä miettiny, että ootko sä ihan kunnossa? Onko mitään miten voisin auttaa?

Teki mieleni vastata hänelle hänen olevan muutaman kuukauden myöhässä kysymyksensä kanssa.
Että kysyykö hän ihan tosissaan sitä vasta nyt - muka parhaalta ystävältään,
joka on ollut kuin haamu itsestään koko kevään.
Teki mieleni riehua, repiä, huutaa.
Mutta ei, tuijotin vain ja vastasin

Olen. Ei ole.

Tajusin, että hän on aina ollut samanlainen.
Huomioinut, kun on ollut liian myöhäistä.
Ryöpyttänyt omat murheensa vastoin väsyneitä kasvojani ja poistunut paikalta,
kysymättä, huolehtimatta, välittämättä.
En ole kertaakaan tämän jälkeen ehdottanut hänelle tapaamista.
Hän on kerran kutsunut itsensä kylään,
puhuen läpi omat murheensa,
kysymättä kertaakaan mitä minulle nyt kuuluu
kun arkeni on muuttunut radikaalisti.
En osaa katsoa häntä enää ystävänä tai kaverina.
En varmaan enää edes kertoisi mitään vaikka hän kysyisikin.
Ehkä vielä joskus, mutta en nyt.

Se, mitä tämä kaikki sai minut ajattelemaan on tiivistettynä tämä:

Mikä siinä on, että ihmiset - välillä ne läheisimmätkin - uskaltavat kysyä toisen vointia
vasta silloin, kun tietävät sen jo olevan parempi?
Miksi emme puutu toisen huonoon oloon ajoissa?

Kun kysymme kadulla kepeästi tutulta mitä kuuluu, emme halua todenmukaista vastausta.
Haluamme kuulla, että hyvää kuuluu, ilman mitään muttia.
Jos toinen avautuukin murheistaan, niin jäykistymme ja hikikarpalot nousevat otsalle saman tien.
Emme kestä vastausta vaikka sitä itse kysyimmekin.
Emme halua antaa aikaamme.

Miksi suljemme silmämme yhä useammin kurjuudelta ja pahalta ololta?
Jos se ei kosketa meitä, sitä ei ole olemassa.
On helppoa ajatella, että kyllä se kaveri siitä tokenee kun sille sanoo tsempit,
tai kyllä sen naamalleen kaatuneen (mukamas)juopon joku muu käy auttamassa ylös ja turvaan.

Koska viimeeksi kysyit ystävältä, kaverilta, tutulta tyypiltä tai sisarukseltasi mitä hänelle oikeasti kuuluu?
Kuuntelitko vastauksen?
Pidätkö läheisistäsi huolta ja pitävätkö he sinusta?

Tämä vuosi on saanut silmäni aukenemaan sepposen selälleen ja näkemään paremmin ne,
jotka ovat oikeasti elämässäni läsnä ja joille haluan itsekin olla suurempana tukena.
Heille aion antaa kaiken mahdollisen aikani ja jättää vaihtopenkille ne,
jotka ottavat kaiken mutteivat anna mitään takaisin.

Sanoivat joskus, että vastakkainasettelun aika on ohi.
En nyt niin tiedä onko se, mutta välinpitämättömyyden aika vois pikkuhiljaa jo olla.

Share

Pages