Ladataan...
on vapaita linnutkin

Huomasin, että olit tykänny V:n kuvasta instagramissa ja siis tehä ootte näköjää myös kavereita facebookissa. Mistä te oikein tunnette toisenne?
No tota ööömmm...

*

V oli siellä kun kohtasin sinut. Jossain siellä vellovan ihmismeren keskellä tai laitamilla. Vielä tuntemattomampi kuin sinä.

Kun pidimme tauon narikkaan jonottamisesta, kohtasimme V:n. Tiesitte toisenne nimeltä ja hän nousi loossistaan juttelemaan kanssamme. Pian yhdistin hänet sosiaalisessa mediassa näkyneeseen hahmoon. V oli yllättävän pitkä, komeampi oikeassa maailmassa kuin kuvissa ja hänen hymyllään olisi voinut sulattaa Titanicin upottaneen jäävuoren. Keskustelumme eteni luonnollisia polkuja kaivautuessamme kotiseuturakkauden saloihin. Kun sinä ja V:n kaveri hetkeksi poistuivat paikalta jäimme V:n kanssa kahden. Hetki oli suomalaisen latautunut vaivaantuneisuudella kun kaksi toisilleen tuntematonta henkilöä jätetään oman onnensa nojaan. Vaivaantuneisuus ei ainakaan vähentynyt sillä hetkellä kun vastasin V:n kysymykseen mistä tunnen sinut sanomalla, etten oikeastaan edes tunne, että vanhoja tindermätsejä tässä vaan ollaan. Kun sitten poistuimme samaa matkaa, ymmärrän kyllä miltä se on mahtanut vaikuttaa.

Paria kuukautta myöhemmin seisoin kaverini kanssa täpötäydessä ja uutuuttaan säteilevässä baarissa. Odotimme vuoroamme tiskillä ja tutkimme juomalistaa kun näin V:n yllättäen tiskin toisella puolella. Jätin sanomatta mitään jokaisella kerralla kun V kipitti ohitse kiirehtien, etten vain häiritsisi kesken kiireen jota tuntui riittävän. Muutamia tunteja myöhemmin istuin toisen baarin vessassa seitinohuissa ja naputtelin V:lle viestin somekanavia pitkin. Että niin joo moi, olit kiireinen, en viitsinyt moikata, muttaettänii moi ny si tällee. Lumipallo lähti vierimään, päädyimme fb-kavereiksi, viestittelimme seuraavan päivän ja tongin myyrän lailla lisätietoja V:n iästä hänen facebook-profiilistaan.

 

Oke, siis sillä on jotain armeijakuvia vuodelta kakstuhatta-vitun-kolmetoista!
Katoinki, et näyttää nuorelta, mut et niin nuori!
Elättelin toiveita, et se ois vaa babyface ja tehny uraa armeijas, mut jooei, ylioppilaaks vuonna 2012.
Apua mikä junnu!
En kestä, että se on just hätäsee vast syntyny ku oon jo menny kouluu. Se on ollut vast 11 ku oon jo päässy baarii!
Jos sen noin sanoo, ni kuulostaa pahalt, mut eihä se nyt enää täs vaihees ikävuosia oo niin pah...
No mut onhan se silti NUORI. Nuori ja tyhmä.
Noin sanot itestäskii.
Touché... Eikä se kyl ees oo tyhmä.
Sie kyl oot.
Joo.
Oisitte söpö pari.
......
Joojoo.
Nyt vittu hiljaa. Ei tuu tapahtuu mitää noin nuoren kans.

 

Törmäsin V:hen muutamaa päivää myöhemmin kadulla. Seisoimme vilkkaassa risteyksessä vastakkain, minä ja V,  ja teimme tikusta asiaa niin monta kertaa, etten edes pysynyt enää laskuissa. Lopulta jatkoimme omiin suuntiimme ja ajattelin vain, että se on vaan niin kovin nuori. Nuori ja komea. Eiku siis nuori. Nuori. Liian nuorisolainen tällaiselle muorisolaiselle.

Mutta jos saisin euron jokaisesta viestistä joka on kulkenut välillämme, olisin, jos nyt en miljonääri, niin tuhatnääri. Jos saisin lisäeuron jokaisesta viestistä, joka on ollut jotain muuta kuin pastellissävytteinen, geneerinen kuulumisten kysely, olisin vieläkin rikkaampi. Hups.

 

Long story short:
Oli yö, oli jäätelöä, oli viiniä.
Oli sohva, oli vihjailua, oli hartiahierontaa.
Oli kainalo, oli kosketuksia, oli hyvän(aamu)yönsuudelmia.
Oli ulko-ovenkolahdus, oli peiliintuijotus.

DAFUQ WOMAN. GET A GRIP.

Tuli hiljaisuus, painostava päivien hiljaisuus.
Mitä jos V haluaakin jotain enemmän.
Mitä jos minä nyt tosissaan ihastunkin.
No en mie kyl, mut mitä jos V.
No tuskin sekään.
Ei saatana.

Oli pakko kysyä, oli pakko selvittää.
Päätettiin, että nyt vaan vähän lipsahti. Silleen pieni hupsista vaan.
Käyhän näitä, ei suotta mitään syyllistymisiä ja pahoitteluja.
Kunhan pystytää vielä olemaan kuten ihmiset on kun kohdataan kylillä, ni kaikki on hyvin.
 

Jeesus kristus ja pyhä henki, buddha ja shiva sentään.

Tulipa taas todettua, että jos jotain niin kovin koittaa itseltänsä kieltää, niin sitten sitä vain on pakko vähän päästä sormenpäällä ronkkimaan. Ihan vaan siksi, että se on olevinaan niin kovin kiellettyä, vaikkei se sitä oikeasti olisikaan.
 

*

Haloo mitä sä jäädät, mistä te siis tunnette?
Öö, nii siis törmättii kerran yhellä keikalla ku oli yhteinen tuttu siel. Jotain viestei välil vaiheltu, ei täs mitää sen kummempia.

Khöh.

Share

Ladataan...
on vapaita linnutkin

Jos lainaa sais vähän, sais aikaan ees vähän, jos aikaa sais vähän vai miten se ny meni.

Blogiaktiivisuuteni on romahtanut, koska aika sille on ollut kortilla. Osa-aikatyöni vaihtui lennosta parin kuukauden ajaksi kokoaikaiseksi ja sen päälle olen parhaani mukaan koittanut pitää jonkinlaista sosiaalista elämää yllä, etten jäisi vain kotiin tuijottamaan apaattisena seinää. On kummallista, että miten silloin kun aikaa on vaikka muille jaettavaksi, uppoudun omaan kuplaani, enkä poistu sieltä mielelläni. Sitten taas kun aikaa tuntuu olevan jo muutenkin vähänlaisesti jo pelkkien arkea pyörittävien asioiden hoitamiseen, sovin menoja ja tapaamisia kuin viimeistä päivää. Yksinolo tuntuu kiireisinä aikoina vain niin paljon vaikeammalta, tuhat kertaa normaalia yksinäisyyttä yksinäisemmältä.

Sen sijaan, että olisin viime viikkoina naputellut läppärilläni tekstiä tänne, olen mieluummin mm.

...viettänyt vapaapäivän sinun kanssasi talosi portailla istuen, omarmunkkeja syöden keskustelemassa siitä, mitä eroa on lampaan ja jäniksen jätöksillä ja vain ihmettelemässä elämää. Istumalla autosi kyydissä ja antanut hiusteni mennä solmuun avoimien ikkunoiden aiheuttamien ilmapyörteiden vuoksi. Kotiseuturetkeillyt ja astellut pitkin metsäpolkuja perässäsi kunnes molempien kengät olivat läpimärät eli käytännössä katsoen ujuttanut yhteen kevätpäivään melkein kokonaisen kesäpäivän juuri oikeassa seurassa.

...käynyt katsomassa Ruger Haueria kun se nyt vihdoin sattui tulemaan lähes naapurikaupunniin esiintymään ja lippuja sattui vielä olemaan muutama tarjolla. Vaikka olinkin kuolemanväsynyt töiden jälkeen, niin lähdin silti ajamaan pitkää matkaa ja kannattihan se. Kolmestakin syystä. Ennen keikkaa tapasin hänet, sillä keikka oli hänen nykyisessä kotikaupungissaan. Siinä me istuimme vastakkain ruokapaikan terassilla, kaksin, kunnes keikkakaverini saapui paikalle ja jouduimme jättämään kesken suustasi päässeen lauseen mitä minä sinun kanssasi teen, mitä oikein olen tehnyt kanssasi jo viidentoista vuoden ajan? Ehkä joskus saamme sen selvitettyä tai sitten emme. Samalle terassille päätyi kaverini lisäksi myös Rugerit ja päädyin useasti katsekontaktiin Paperi T:n kanssa - joka siis on tuleva ex-aviomieheni, tiedoksenne - mikä itsessään on jo yksi asia minkä kokemisen jälkeen päivää voi sanoa onnistuneeksi. Oli myös erittäin kätevää olla illan esiintyjän kanssa samassa ruokapaikassa, sillä tiesi ettei voi ainakaan myöhästyä keikalta niin kauan kun kokoonpano itse istuu vielä syömässä. Ja keikka itsessään, sehän oli tietenkin kova. Liian lyhyt, mut niinhän ne aina, mutta kova. Ainakin siitä melkein eturivistä koettuna, en ole tainnut koskaan ennen olla niin lähellä esiintyjiä, että heitä olisi halutessaan voinut koskettaa. Harkitsin jo lipun hankkimista tulevalle Tavastian-keikalle, mutta työt ennen keikkaa ja taas seuraavana aamuna pitkine ajomatkoineen eivät oikein anna myöten. Jos sitä vaikka sitten kesemmällä taas pääsisi.

...istunut uudessa kantiksessani vaihtuvassa seurassa jo vähän liiankin usein. Oma koti ei vain ole jaksanut houkutella oleskelemaan pitkien työpäivien jälkeen, vaikka kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt niin tehdä. Viime viikkoina koti on tuntunut kovin yksinäiseltä paikalta, jossa askareet vain kasaantuvat eikä niihin haluaisi millään tarttua. Paikka, jossa olen vain nukkunut, syönyt ja kuunnellut musiikkia valmistautuessani töihinlähtöön meikaten ja eväitä tehden. Voitte kuvitella miltä täällä on näyttänyt aina eiliseen asti, kunnes pakotin itseni viettämään koko päivän kotona näkemättä ketään. Siivosin, puunasin, pyykkäsin. Tein siemennäkkäriä loppuneen tilalle ja esivalmistelin ensi viikon eväitä. Istuin ja vain olin, tuijotin lasittunein katsein televisiota (älkää kysykö mitä katsoin, sillä siitä ei ole muistikuvia). Tuntui ahdistavalta, vaikka ennen olisin nauttinut siitä kaikesta rauhasta ja omasta ajasta täysin rinnoin. Tänään olen jo, onneksi, vähän levollisempi, joten ehkä tämä yksinolo on tehnyt vaihteeksi ihan hyvää.

Ehkä tämä kaikki levottomuus katoaa kun minulla on taas enemmän aikaa tuhlattavaksi.

Jos ei, niin saatan kokea jonkinlaisen identiteettikriisin kesälomani aikana.

Aika näyttää.

Share

Ladataan...
on vapaita linnutkin

Hän makaa tiiviisti vieressäni kasvot rintojeni korkeudella tyynyyn hukutettuna, käsi hellästi kiertyneenä alaselkääni ja jalka heitettynä omieni yli, lukiten minut paikoilleni. Hänen vielä äsken kevyt hengityksensä on muuttunut raskaammaksi kun uni on vihdoin vienyt voiton. Kuuntelen hänen hengityksensä rytmiä pilkkopimeässä, enkä meinaa uskoa hänen vieläkään olevan siinä oikeasti. Sipaisen kevyesti hänen ohimoaan, kuin varmistukseksi, ja tunnen lyhyiden hiusten pistelyn sormenpäissäni. Siihen hetkeen tiivistyy niin paljon kaikkea, että meinaan pakahtua ja on pakko haudata kasvot tyynyyn, etten huutaisi ääneen.

 

Vaikka kuinka yrittäisin, en ikinä saisi kirjoitettua tai ääneen kerrottua sitä kaikkea mitä minun ja hänen välillään on ja ei ole ollut.

Kuinka liian monia vuosia olemme katsoneet toisiamme silmiin läpi eri huoneiden tai väistäneet toistemme katseita.

Kuinka olemme pitäneet toisiamme kädestä tuijottaessamme loppusyksyn ilotulitusta ja kävellessämme hiljaisten parkkipaikkojen läpi pimeässä.

Kuinka olemme kehränneet toistemme ympärillä niin hiljaa, ettei kukaan muu kuule.

Kuinka hän saa aina kasvoilleni hymyn ja kuinka hän aina vastaa siihen hymyyn.

Kuinka kaikki alkoi liian monta vuotta sitten hänen seisoessaan surkeana eteisessä kun sanoin hänelle ei ja kuinka paria vuotta myöhemmin hän kertoi uudesta tyttöystävästään, tietämättä miten paljon se minuun silloin sattuikaan.

Kuinka hän on vetänyt minut syliinsä, tiukasti halaten ja kevyesti korvalehteäni suukottaen, nähdessämme vuosien taukojen jälkeen.

Kuinka monesti hän onkaan kantanut minua käsivarsillaan tai ollut paikalla kun häntä tarvitsin.

Kuinka hän on pyytänyt jäämään ja kuinka sydämeni on särkynyt aina kun en ole voinut niin tehdä.

Kuinka olen kaivannut häntä vierelleni ja kuinka hänen on vain ollut pakko kääntyä pois.

Kuinka usein sanat ovat vain jääneet kurkunpäähän jumiin ja hiljaiset katseet kertoneet enemmän kuin sanat ikinä voisivat.

Kuinka naapurintytöstä ja -pojasta kasvoi kaksi aivan eri ihmistä omine elämineen, joita vuodet ja välimatkat eivät silti tunnu saavan erilleen.

 

Mahtuuko viereen?
 Jos et liikaa kuorsaa.
Lupaan.
 

Hän saapuu puoli kahdelta yöllä alkoholia hengityksessään ja kiitollisuutta tihkuen yöpaikasta. Kaivan tieni peiton alle ja hän seuraa hetken kuluttua perässäni makuuhuoneeseen, sammuttaa valot ja riisuutuu pimeässä alushoususilleen. Sänky natisee kun hän laskeutuu viereeni ja annan hänen valita itselleen mieluisamman tyynyn. Hän hivuttaa itseään alemmas, hautaa kasvonsa tyynyyn, hivelee alkaselkääni laskeutuen välillä pakaroille asti ja heittää toisen jalkansa jalkojeni yli. Hän väittää löyhkäävänsä niin vitusti valkosipulille, ettei halua hönkiä naamaani vaan tunkee itsensä niin syvälle tyynyyn kuin vain voi ja käpertyy syliini. Sanon, ettei minua haittaisi, mutta sillä ei ole merkitystä. Puhumme taas pitkän ajan kuulumisia läpi, suoria kysymyksiä rakkaudesta ja kierteleviä kuvaelmia elämästä. Tajuan, kuinka kova ikävä minulla onkaan jo taas ollut tuota tyynyn reunamilta kuuluvaa pehmeää ääntä.

Onks sulla kaikki hyvin?
Joo.
Oikeasti?
Joojoo.
Aina te naiset sanotte noin vaik mikää ei ois hyvin. Vastaa viel kerran.
Okei okei, ei oo kaikki hyvin.
Puhu mulle.

Puhumme molemmat, kunnes hänen äänestään alkaa kuulua liika väsymys. Hiljenen ja annan hänen nukahtaa. Vielä ennen unta hän hivelee selkääni ja toinen käsi kietoutuu käteeni. Hän toteaa hiljaa kuinka uskomattomalta tämä hetki juuri nyt tuntuu ja miten hän hymyilee siellä jossain tyynynsä sisällä. Puristan hänen kättään ja koitan olla itkemättä, kun sydämeni meinaa revetä irti rinnastani. Emme ole koskaan ennen jakaneet sänkyä, emme ole koskaan jakaneet mitään. Olen viettänyt hänen luonaan vain yhden yön ja silloinkin silloisen poikaystäväni, hänen kaverinsa, kainalossa sohvalla. Hänen huulensa ovat kohdanneet omani vain kerran, silloin kun kokonaisen auditoriollisen verran ihmisiä tuijotti vain meitä. Muistan aina sitä seuraavan päivän kun törmäsimme kotitiemme päässä ja hän sanoi olevansa pahoillaan. Vastasin, ettei siihen ole syytä, ettei se ollut meistä kiinni. Tuijotimme toisiamme kirkkaassa auringonpaahteessa kuin toisintoa odottaen, muttemme voineet tehdä mitään särkemättä jotain muuta. Hän jäi seisomaan paikalleen kun sain lopulta ohjattua askeleeni omaan pihaani.

Ajoituksemme ei ole koskaan osunut kohdalleen. Jommalla kummalla on aina on ollut jotain muuta tai joku muu.

Havahdun unestani kun hän vaihtaa asentoa. Hän näyttää hetken aikaa eksyneeltä kunnes tavoittaa aamuhämärässä katseeni, sulaa hymyyn ja vetää minut taas syliinsä kuin olisin ollut siinä aina. Sekunneissa hän on taas unessa. Katselen hänen kasvojaan ja niiden vuosien kuluessa muuttunutta muotoa. Kuinka hän on vanhentunut, pyöristynyt ja saanut uusia uurteita ennen niin sileille kasvoilleen. Siitä kaikesta huolimatta näen hänet aina sellaisena kun hän joskus oli, istuessaan luokkahuoneen toisella reunalla minulle hymyillen tai pipoon ja huiviin kääriytyneenä, polkiessamme yhtä matkaa kouluun pistävässä pakkasilmassa. Sellaisena hän on piirtynyt sydämeeni, enkä usko hänen koskaan sieltä poistuvan.

Aamulla kierrämme toisiamme kevyesti kuin yöperhoset hehkulamppua. Hymy siellä, kosketus täällä. Hän korjaa rintaliivieni olkaimen paremmin mekkoni alle ja pyyhkäisee kevyesti irtohiuksen niskastani. On ääneen sanottavia asioita joista pysymme loitolla, sillä olemme oppineet olemaan varuillamme. Lopulta hän kuitenkin laittaa soimaan ikävästä kertovan kappaleen, kaikkein typerimmän mahdollisen, ja seisomme vieretysten kun hän toteaa, että
kyllähän sä tiiet.
Tiienhän mie.

Vien hänet oman ajopelinsä luokse ja tunnen, kuinka aikavääristymä, joka antoi meille tämän lyhyen hetken olla jotain sitä mitä olemme onnistuneet välttämään kaikki nämä vuodet, on pikkuhiljaa sulkeutumassa edessämme. Hänenkin hymynsä hiipuu hiljalleen, vaikka hän koittaakin väittää hymyilevänsä sisältä niin että sattuu. Moikat ovat nopeat, kepeät ja koskemattomat, sillä hitaita ja vaikeita olemme ehtineet suorittaa jo liian monia. Äkkiä hän on taas vain pienenevä hahmo taustapeilissäni, eikä kukaan voi ennustaa kuinka kauan vettä ehtii virrata Aurajoessa ennen kuin kohtaamme uudelleen. Jos edes kohtaamme, sillä meidän välillämme ei ole mitään muuta varmaa kuin epävarmuus.

Ja kyllä, jälleen kerran #panemattaparas.

(Voi vitun vitun vittu näin jälkikäteen ajateltuna.)

Share

Ladataan...
on vapaita linnutkin

Istun elokuvateatterin aulassa odottamassa sinua, olen etuajassa niin kuin aina. Maksan sinunkin lippusi ja sujautan sen käteesi kun saavut sovittuun aikaan. Seuraava menee sitten mun pussista, tokaiset hymyillen ja vastaan sen sopivan oikein hyvin. Puhelemme hiljaa ja odotamme salin ovien aukeamista. Istut tarpeettoman lähellä siihen nähden, että olemme ainoat ihmiset pitkällä penkille. Tuoksut tuntemattomalle ja pakkasilmalle, kuin tähtikirkkaalle talviyölle.

Pääsemme saliin ja seuraan sinua keskipenkeille, parhaat paikat on tässä. Kerron olevani takarivin tyttöjä itse, mutta luotan valintaasi tällä kertaa. Mainokset vaihtuvat pikkuhiljaa trailereiksi ja lopetamme kuiskuttelumme. Ojennat silloin tällöin ostamaasi karkkipussia suuntaani. Kun elokuvan hengästyttävin kohta on päättymäisillään kumarrut puoleeni ja kuiskaat elokuvan olevan kova. Nyökkään. Kuiskaamme sanan tai kaksi silloin tällöin toistemme korvakäytäviin. Teatterin tunnelma on raskas, ilma tuoksuu suolaisen makealta ja sinäkin taisit juuri pyyhkäistä silmäkulmaasi. Hetken verran harkitsen ottavani sinua kädestä lohdutukseksi, mutten tohdi. Pyyhkäisen vain enimmän kosteuden pois omista silmistäni ja annan käden palata syliini.

Elokuvan jälkeen seisomme parkkipaikalla vielä pitkään viimeisenkin auton kadottua hiljaisena valvovan kaupungin kaduille. Siirtelemme painoa jalalta toiselle ja pakkanen puree poskia. Hiljaisuus katkeaa katseisiin ja kädet tunkeutuvat syvemmälle taskuihin. Saakohan mistään kahvia? Kello on jo yli kymmenen, et ei täällä taida olla mikään paikka enää auki. Nii. Nii. Ois voinu käyä. Joo. Seisomme siinä ja höpötämme kun emme lähteäkään osaa. Aika kylmä. On, pitäs kyl varmaa jo lähtä. Niijoo. Tuijotamme toisiamme ja mietin mitä tekisin. Lopulta vain avaan autoni oven kiittäen seurasta. Kiitos itsellesi, otetaaha uusiks taas, hyvää yötä. Sujahdan autooni ja sinä kävelet omallesi, ajamme peräjälkeen pois autiolta parkkipaikalta ja mietin, että kai ne kahvit olis tietty voinu kotonakin keittää.

Tunnen ihastuksen pistoja sisälläni kun vaihdamme viestejä maratoneina vaikken tahtoisi sitä. Välillä mietin myöntäisinkö sen itselleni ja sinulle vai en. Lopulta eräänä iltana en jaksa pidätellä vaan laitan viestiä, että hups ihastuin, mutta en ole hakemassa suhdetta, halusin vain olla rehellinen ja kertoa missä mennään. Että oot hyvä tyyppi ja ois mukava viettää aikaa useamminkin yhdessä ihan muuten vaan. Vastaat, ettet sinäkään kaipaa ketään elämääsi erosi ollessa vielä liian tuore. Haluat vain tapailla ihmisiä ilman turhia paineita ja että todellakin nähdään useammin.

 

Emme ole nähneet sen jälkeen

ja

sinulla on uusi tyttöystävä.

 

Sydämeni jätti kolme lyöntiä välistä kun sain tietää. Sitten nauroin, miten näin voi käydä taas. Loukkaannuinkin vähän, kunnes ymmärsin ettei siihen taida olla mitään syytä. Minähän en ollut etsimässä suhdetta, enkä ole itse tehnyt elettäkään sellaisen aloittamiseksi kanssasi. Se ei ole millään tavalla minulta pois jos sinä satuit löytämään ihmisen, joka saa sydämesi sykkimään nopeammin kuin kukaan muu, vaikket sellaista ehkä tiennyt kaipaavasi.

 

Ja miten voisinkaan olla loukkaantunut kun olet vielä siinä, useiden viestien toisessa päässä, kaverina, aivan niin kuin sovittiinkin.

Share

Ladataan...
on vapaita linnutkin

 

...syventyny huomattavasti enemmän muiden peräkkäin asettelemiin sanoihin kuin keskittyny kirjoittamaan omiani. Maistellut sanojen yhteensopivuutta ja tarkoituksia niiden takana. Etsinyt tahallisia ja tahattomia riimejä. Kuunnellut, lukenut ja opetellut artikuloimaan selkeämmin ja jättämään turhat niinkut pois. Täytesanojen jättämä hiljaisuus on nykyään käsinkosketeltavaa ja outoa, en ollut edes tajunnut kuinka paljon käytän turhia sanoja puhuessani pitkiä lauseita. Niinku. Tota.

...ollu täysin kevätpäissää. Koittanut saada ikkupikkuisten rönsyliljojen juuria kasvamaan vielä ilmeisesti heikoin tuloksin ja tunkenut kuivia herneitä mullan alle hieman paremmin tuloksin. Putsinut parvekkeen ja hankkinut uuden harrastuksen - jotkut sanovat sitä ehkä jonkinlaiseksi askarteluksi, minä vain sotkemiseksi. Konkreettisesti se tarkoittaa sitä, että olen maalannut ja puunannut diy-hengessä sisustusta, joka on yllättäen jotain muuta kuin valkomusta.

...ollu muutenki päissää. Viimeeksi eilen tänään pullo kourassa naureskelin toverilleni siinä kolmen aikaan aamuyöstä, että ihan silleen kivasti on sujunut tämä alkoholiton vuosi kakstuhatkuustoista. Ehkä sit hei ens vuonna paremmi, kun ykskään kaveri ei täytä kolkytä, eikä mulla oo enää nuoruutta hukattavana tänkää vertaa. Todettakoon nyt siis kuitenki, että oon ollu ohuesti päissää alle yhden käden sormien verran tänä vuonna, ettei nyt tarvitse huolestua ja passittaa katkolle.

...nukkunu semmosia kolmen tunnin aamuyön unia, koska jokakeväinen unettomuus. Kevät etenee ja toivo elää taas kunnon unista, mut onneks päiväunet on keksitty ja niille on aikaa edes viikonloppuisin.

...aloittanut herkkulakon ja 24 tunnin sisään sen aloittamisesta a.) meinannut saada kotiinkuljetettuna suklaakakkua ja b.) saanut kotiinkuljetettuna purkillisen B&J:tä. Miksei näin käy koskaan silloin kun porsastelee makeiden herkkujen kanssa normaaliin tapaansa? Ei voi ku nauraa, ellei itkettäis jo muutenkin heikoilla kantimilla olevan selkärangan puolesta. En ole vielä kuitenkaan sortunut, toim. huom, ja aion olla vahva jatkossakin. *habahymiö*

...ollut useammin innoissaa ja onnessaa, kuin suruissaa, mikä on tällaselta masistelijalta aika hyvin.

Share

Ladataan...
on vapaita linnutkin

Ostin kaksi mattoa.

Ajattelette varmaan, että no mitä sitte, ihmiset ostaa mattoja harva se päivä. No big deal.

Mutta kun minä en osta mattoja. Trust me, it's a big deal.

Minä en osta tavaroita somistaakseni kotia, minä ostan tarpeeseen. Kun eksäni muutti pois ja vei mukanaan kaikki kaksi mattoaan (kolmiossamme oli yhteensä huimat neljä mattoa, minulle jäi pitkä eteisen matto - äidin väkisin lahjoittama - ja kuraisten kenkien vuoksi hankittu pieni matto vaatekomerossa) ja pimentävät verhonsa (minulle jäi vain olohuoneen läpikuultavat verhot, nekin äidin tuparilahjana kustantamat), minun oli nöyrryttävä. Vaikka ostankin vain tarpeeseen niin haluan silti ostaa kaunista, sillä en aio ostaa toista kertaa. Viikkoja kestäneen pähkäilyn jälkeen löysin lopulta makuuhuoneeseen maton johon olisin tyytyväinen vielä vuosienkin päästä, eikä minun enää tarvinut astua kylmälle lattialle aamuisin noustessani sängystä. Makuuhuoneen verhojen hankintaan kului pari kuukautta. Kun vihdoin löysin silmiäni miellyttävät verhot intterwebin syövereistä, ne olivat kaikkialta loppu ja monien kyselyjen jälkeen selvisi, ettei kyseistä verhoa enää valmisteta. Lopulta löysin eräästä nettikaupasta kyseistä kangasta metritavarana ja päädyin ompelemaan pimentävät verhoni auttavien käsien kanssa itse.

Siihen sisustamiseni sitten jäikin.

Kunnes männäviikolla kyllästyin liian monta kuukautta kestäneeseen kyselyyn ja jaanaukseen siitä, että milloin oikein hankin maton olohuoneeseen kun siellä kaikuu niin ikävästi. Ei liene tarpeen sanoa, että kyseistä mantraa jauhoi äitini, joka oli jo aikoja sitten ilmoittanut maksavansa sen maton omasta pussistaan, kunhan vain sopivanlaisen löytäisin. Tasaisin väliajoin sain viestejä whatsappissa, että tuollapa ois tommoset matot tarjouksessa ja täällä tällaiset. Kyllästyin, luovutin ja lähdin mukaan mattokaupoille metsästämään makuuhuoneen maton kanssa samaa sarjaa olevaa, isompaa mattoa. Tiesin jo lähtiessä ettei sitä löytyisi, koska nekin ovat olleet joka paikasta loppu jo pitkään. Tiesin jo lähtiessä, että palaisin tyhjin käsin kotiin.

Selvisi, etten tiennyt lopulta oikein mitään. Tai no, sen kyllä ettei niitä tiettyjä mattoja löytyisi, mutta löysin jotain paljon parempaa ja tärkeämpää. Siinä mattopinkkaa puolihuolimattomasti plärätessäni löysin vajavaisen itseni, täydellisyyttä huutavan maton ja syyn siihen, miksen ole halunnut sisustaa yhtäkään asumuksistani.

En ole tuntenut olevani kotona sitten sen hetken kun muutin vuosia sitten pois lapsuudenkodistani. En ole pitänyt mitään pysyvänä. En ole halunnut rakentaa kotiani, sillä olen jatkuvasti ajatellut luopuvani siitä myöhemmin uuden osoitteen ja uuden elämän vuoksi. Miksi siis nähdä kaikki se turha vaiva? Kun sormeni lipuivat kauniin, juuri minulle tarkoitetun, sopivasti turkoosin maton nukkaisella pinnalla ymmärsin sen kaiken. Sen kaiken keskeneräisyyden, sen välitilan jossa olin elänyt vuosikausia. Kuinka edes pitkä parisuhde ja oma, yhteinen asunto ei ollut saanut minussa aikaan pysyvyyden tunnetta. Kuinka olen lähtenyt asioihin mukaan tuntien niiden olevan vain väliaikainen osa elämääni. Sitten joskus kun kaikki tämä on ohi. Kuinka vaikeaa olenkaan elämästäni tehnyt kaikki nämä vuodet ja siinä samalla toistenkin. Kuinka kyvytön olen ollut tekemään suunnitelmia edes seuraavien kesien ylitse, sillä en ole vain osannut ajatella niin kauas. En vain ole sisimmässäni uskonut asioiden kantavan niinkään pitkälle. Kuinka turhauttavaa se on mahtanut olla kanssani elämää rakentaneelle ihmiselle. Olen niin pahoillani, kaikesta.

Kuten aiemmin sanottua, matto lähti mukaani ja seuraavasta kaupasta vielä toinenkin, sellainen mukavan mustavalkoinen. Olohuoneessani on nyt kaksi mattoa ja se näyttää enemmän kodilta kuin yksikään paikka tätä ennen. Olen istunut turkoosilla matollani joka ilta, kipristellyt varpaitani sen nukkaa vasten ja seurannut sen kuvioita sormillani. Hymyillyt ajatukselle, että olen nyt tässä. Tässä pienessä rinkulassa, tässä vaan, omassa asunnossani, josta rakennan itselleni ensimmäistä kertaa jotain pysyvää.

Olen vihdoin päässyt kotiin.

Share

Pages