Ladataan...
Vau mikä vauva!

Kaadetaan ensin kurat pois. Imettämisestä ei tule ikävä:

- ensimmäisten maitojen nousemisen aiheuttamia edessäni töröttäviä punaisia kivipalloja, joihin sattuu kävely ja hipaisu,

- ekojen viikkojen rintaraateluita,

- vauvelin pään pyörittelystä aiheutuvaa paidalle, housuille, käsille, vauvan vaatteille, vauvan päähän, korvaan, kaulaan maitosuihkun roiskimista,

- hampaiden hallitsemattomuutta,

- sitä ajatusta, että voiko imettää, missä voi imettää, mitä muut ajattelee jos imetän, ks kohta pään pyörittely, koko julkisen (ja sen yhden äidin takia, jonka joku joskus kerran jossain ehkä näki riisuvan koko paidan ja liivit ja juoksentelevan sitten ympäri ravintolaa) keskustelun aiheuttamaa imetysshittiä joka ahdistaa tämänkin naisen joskus nurkkaan. Tai ei nurkkaan, vaan vessaan tai johonkin muuhun kopperoon.

Noin. Se niistä.

Esikoista imetin hiukan päälle vuoden ja kaksi kuukautta, nuorimmaista kohta kymmenen kuukautta. Toivon ja oletan rintamaidon kantavan vielä sinne noin vuoden ikään, jotta ei tarvitsisi opetella välivaiheita korvikkeen kanssa. Sen jälkeen saa mennä omalla painollaan, omasta puolesta ei ole kiirettä lopettaa mutta ei myöskään väkisin jatkaa. M:n kohdallahan imetyksen lopettaminen meni varsin kivuttomasti (siitä enemmän täällä), ja samanlaista sopivaa vaihetta toivoisin tietysti myös J:n kohdalla. Aika näyttää.

Olen kuitenkin viime aikoina huomannut, että meillä ei enää ole pientä vauvelia, joka nuokkuisi rintaa vasten ja olisi muutenkaan viltillä makoileva vauva. Taaperovaihe lähestyy uhkaavan kovaa vauhtia, joten oon ihan ajatuksen kanssa keskittynyt nauttiin vauvajutuista. Kuten esimerkiks imetys itselleni on.

Ihan pieni vauva on niin linnunpoikanen. Imetetyn vauvan hamuaminen näyttää juuri siltä, että vaiston varassa se ruoka jostain siihen avonaiseen suuhun ilmestyy. Ja kun se ilmestyy, niin pikkulintu muuttuukin vahvaksi ja pontevaksi, joka on suusta kiinni rinnassa kuin ...iilimato. Ei ihan niin herkkä mielikuva, eh. Mutta jokainen joka on yrittänyt irrottaa vauvaa rinnasta kesken kovimman imun, tietää että onnistuessaan se on melkonen plopsahdus. Mutta sitten kun se iilimato alkaa rauhottua, imee maitoa pitkään ja hartaasti, ynisee onnellisena ja kohta unisena, silmät puoliummessa, toinen käsi ehkä sivelee rinnan tai rintakehän ihoa.. Sillon siinä selän takana ei todellakaan peukalo rullaa puhelinta ja masterchef selviytyjät poirot kardashianit telkkarikin on stopilla. Se on vangitsevaa.

Tai myöhäinen ilta ja perhepedin yöt. On hämärää ja pimeää, saman peiton alla tuntee vauvan hiusten tuoksun. Kohta on pieni lämmin pyjamahaalari iholla kiinni, pienikin suu tietää mitä tehdä ja vaimea maiskutus erottuu hiljaisuudesta. Vauva ehkä pitää tiukasti mun sormesta kiinni, nostaa jalkansa mun vatsaa vasten, mun käsivarteni kaartaa sille pienen pesän ja ollaan siinä omassa sopessa, niin sopivasti. Sillon ei muuta ajattelekaan, kun että kaikki on vaan tässä hetkessä, just näin ja niin hyvin.

Nyt vauva nostaa jalkansa jo reidelle asti, kääntää katsetta ja päätä samalla kun syö, ja lopetettuan kierähtää nopeasti kontilleen, ylös ja kikattaa perään. Optimaalinen imetysasento on mikä tahansa, ote kyllä pitää hyvin harjoitetuilla leuoilla. Vauvamaisuus paistaa kuitenkin vielä, kun päiväuniaika koittaa, silmät uupuu kiinni, alahuuli jää lepäämään paikalleen. Pieni maitonoro juoksee suupielestä, pyyhkäisyn päälle poika maiskuttaa vielä viimeiset, huokaisee päälle ja painaa posken vasten silittäviä sormia.

Share

Ladataan...
Vau mikä vauva!

Ensimmäisen kerran näimme Peten ja Kostin viime kesänä rannalla. Pete oli ollut siellä aiemminkin, Kosti oli tullut mukaan vasta tällä kerralla.

Toisen kerran he ajoivat polkupyörillä puiston ohi, kun olimme tytön kanssa keinumassa.

Kesän aikana he olivat usein kanssamme samaan aikaan lähileikkipuistossa, joskus päiväkodillakin. He myös pyöräilivät tiuhaan tahtiin kohti jalkapallokenttää.

Pete on 5-vuotias, Kosti on vasta neljä.

Pete tykkää skeitata (tai keitstata, kuten M ilmoittaa. Jokin sama logiikka, jolla spagetti on pagetsti ja skootteri on kootsteri) ja Kostilla on samanlainen potkulauta kun tytöllä itsellään.

Pete asuu ihan tässä lähellä. Kosti asuu kauempana.

Pete on jo koulussa. Kosti on eskarissa. Pete on siinä koulussa, johon M:kin menee.

Jouluna M halusi antaa Petelle ja Kostille lahjat. Pete toivoi vihreää limaa ja Lego-lehden.

Pete on ambulanssikuski, postinkantaja ja paloautokuski. Kosti istuu kyydissä.

Petellä on Ford, Kostilla Toyota.

Pete on kertonut, että joka päivä voi olla karkkipäivä. Petellä se on tänään.

Kosti on nyt muuttanut vähän kauemmas.

Peten kaverisynttäreille tuli kutsu heti sen jälkeen, kun tyttö oli saanut kutsun naapurinlikan synttäreille. Peten synttäreille on kutsuttu Kosti, M ja mun siskon mies.

Pete oli samaan aikaan kipeänä kun M. Myös Petellä oli kuumetta. Pete ei tullut päiväkotiin, kun se tuli uudestaan kipeeks.

Pete on sanonut, että mummilassa syödään sitten jätskiä. Pete on myös antanut luvan piirtää paperin ohi ja sanonut, että paperisilppua ei tarvitse siivota.

Muutama päivä sitten tyttö sanoi, että Pete ja Kosti asuu satumaassa.

Share

Ladataan...
Vau mikä vauva!

Katselin hetki sitten kuvia vauvan nimiäisjuhlista. Katse kiinnittyi tyttäreen, joka näytti niin pieneltä, niin hennolta, niin lapsenkasvoiselta. Viime kesänä! Oon jo ehtinyt tottua tuohon vahvajalkaiseen, yli metrin mittaiseen ja poskista kaventuneeseen leikki-ikäiseen niin, että lähes vuoden ero tuntui valtavalta. Ihan melkein mieleen hiipii ajatus, nyt se ei enää ole niin pieni, miten siitä on tullut jo noin iso... on se vaan totta, että muutaman vuoden aika onkin tosi lyhyt.

Kolmen vuoden ja seitsemän kuukauden iässä lapsemme rakastaa batmania, kätyreitä, tyllihametta, baby bornia nimeltä beibi, hevisaurusta, juha88:a, nakkeja ja vihanneksia, hapankorppua, richard scarryn iloista autokirjaa, lumen syömistä ja rikkinäistä ikean paistomittaria, jota hän pitää tablettinaan. Hän on ihastunut piirtämiseen ja värittämiseen, vaikkei edelleen osaa eikä halua piirtää juuri mitään ympyrää kummoisempaa. Paistaa kanssani croissantit, pilkkoo herkkusienet, kaataa jauhot ja taputtelee pyörykät. Voitelee leipänsä ja nostaa maitopurkin jääkaapin ovesta. Juoksee hurjistunut ilme naamallaan, etenee sekä luistimilla että suksilla, harjoittelee takaperinkuperkeikkaa, tönöttää yhdellä jalalla ja seisoo tätinsä olkapäillä. Käpertyy syliin, pyytää vauvalaulua, nukahtaa säärten silityksiin ja herää yhä aiemmin aamulla tukka pörröllään. Päräyttää ärrän, mutta vääntää ällän jiiksi. Ilmoittaa, ettei syö mitään vauvojen ruokia, vaikka poikkeaakin prismassa nyppäämään hyllystä smoothiesoseen.

Viime syksynä M aloitti päiväkotiuran, kymmenen päivän kuukausisopimuksella. Muutamat ensimmäiset viikot kului lähtönyyhkytyksin, mutta sittemmin tyttö sopeutui yllättävästi. Nykyään ei aina huomaa edes kääntyä vilkuttaan. Oletettavasti hän on reipastunut muiden lasten seuraan, mutta muuten sisarusten luonne-eroista tekemäni havainnot vaikuttaa edelleen aivan oikeilta, ja M arkailee vieraita ihmisiä kovastikin. Joskus riittää hetken seisoskelu selän takana, joskus lapsi istuu sylissäni tunnin pukahtamatta sanaakaan. Lämpiäminen ottaa aikansa, toisin taas kun kotioloissa ei naurusta, touhusta ja pelleilystä tule välillä loppuakaan.

Nuorimmainenkaan ei enää vaikuta kovin vauvamaiselta. Puolivuotiaan ryömiminen oli olevinaan suuri edistysaskel, mutta kahdelle jalalle nouseminen vasta olikin. Nyt hän oppi samaan aikaan sekä konttaamaan että kävelemään tuen kanssa, päätyen useimmiten johonkin hankalaan kiipeliin sohvanreunan loppuessa. Aivan rämäpää ei tämäkään lapsi ole, useimmiten hän toisella kädellä kuroo hetken tukea alas, sitten ilmoittaa varsin kovaäänisesti tarvitsevansa apua, tai on jopa "osannut" laskeutua tuppaamalla pepulleen. Enin osa kopsahduksista on tainnut olla silkkoja vahinkoja, kun huomio on kiinnittynyt ihan muualle tai pöydänreunalta repsottava lehdenreuna ei olekaan tarjonnut tarpeeksi tukea. Tosiaan, kovaäänisyys. Mä en jaksa uskoa että aika on kullannut muistoja, vaan sitä kapasiteettia pikkuveljeltä löytyy huomattavasti siskovauvaa enemmän. Voi toki olla, että tällä kertaa huuteluihin ei vaan ennätä aina saman tien rientämään, joten volyymi ehtii noustakin. Toisaalta kylläkin, jos esimerkiksi unisena lupsahtavaan silmään ei huomaa vastata HETI, niin toppahaalarin saa kyllä pukea vauvalle jolla on jo täysi rähinä päällä.

Tämä hieman yli 70-senttinen ja 9-kiloinen pötkäleemme ei ihan kauheasti välitä yhtenäisistä yöunista, vaan tykkää vaikkapa nousta seisomaan, kalautella päätään pitkin sänkyä tai puuhailla jotain muuta. Rinnalle hän kyllä nukahtaa aina heti uudestaan, mutta pikkuriikkisen alkaa tympiä nämä parin tunnin pätkäunet. Omaksi vastapainokseen poitsu sitten vetääkin makeat kolmen tunnin päiväunet ja jos itse saisi päättää, vielä torkut päälle. Nyt on takana taas yksi lyhytkestoinen vaihe jolloin yökitinöihin ja konttailuihin riittää rauhottamaan myös tutti, toivoa paremmasta. Kevään koittaessa lienee kuitenkin aika johonkin vahvempaan unikoulutukseen, jos muutosta ei tapahdu itsestään. Nälkähän tuolla ei varmasti ainakaan monta kertaa yössä ole, vaikka päiväruuat onkin vaihtelevia. Välillä maistuu enemmän, välillä vähemmän, välillä kelpaa kaikki ja välillä ei mikään, rintamaitoa menee reilusti tai vähän. Aivan tavallisen epätavallista siis.

Sisarusten suhde on mukavasti ennallaan ja hyvällä mallilla. Tulevan taaperon lisääntynyt liikkuminen on toki tuonut tytölle lisää ärsytystä, pienempi kun on nyt yllättävän nopeasti paikalla tökkimässä legotorneja, repimässä kirjan sivuja tai muuten vaan paidanliepeissä roikkumassa. Toisaalta vahvistunut vauvankeho alkaa jo tarjota painikaveria, jota vielä voi pyöritellä puolelta toiselle jatkuvalla voitolla. Hiukan pitää välillä toppuutella, että kuinka lujaa olkapäästä voikaan vääntää tai jalasta kieputtaa. J:n varaukseton ihailu on toki myös hivelevää isosiskolle, kun kaikki tekeminen kiinnostaa toista, pienempi on aina valmis katselemaan ja nauraa kikattaa vilpittömästi jokaiselle M:n hauskuutukselle. Ihan pian meillä sitten onkin 4-vuotias ja 1-vuotias, ihanan hassun kuulosta!

 

Share

Pages