Ladataan...
Vauvakuumeeton

Pieni poikamme on täällä. Kotona. Luonamme.

Vauvakuumeettomasta tuli äiti.

Sain pojan rinnalleni jo leikkaussalissa enkä koskaan ole tuntenut sellaista helpotusta. Se, mikä lähti käyntiin ajatusprosessina vauvan mahdollisuudesta kaksi vuotta sitten, eteni yritykseen, vuodentakaiseen keskenmenoon, sitten uuteen odotukseen, kulminoitui siihen hetkeen. Terve, kaunis vauva oli yhtäkkiä siinä.

Vauva tuntui alusta asti omalta ja ihmeelliseltä, mutta vasta pari päivää synnytyksen jälkeen järisyttävä äidinrakkaus vyöryi päälleni. Se aivan ennenkokematon määrä rakkautta, kiitollisuutta, onnellisuutta, nöyryyttä, vastuuta ja suojeluvaistoa yhdistyi aivan järjettömään pelkoon, että sen kaiken voi joskus menettää ja ikävään, vaikka toinen oli siinä aivan vieressä. Siinäpä sitä oli tunteita kerralla sulatettavaksi.

Onneksi suurin osa siitä oli hormonaalista ja tunteet ovat jo hieman tasoittuneet. Mutta täällä ne ovat kaikki, osana minua lopun elämääni.

Nyt meillä asustaa pari tällaisia jalkoja. 10 varvasta enemmän kuin ennen, enemmän ääntä ja puklua. Ja nyt tuntuu, että ihan juuri näin sen pitikin olla. Että mikään muu ei ollut edes mahdollista.

 

Ladataan...
Vauvakuumeeton

Vauva tulee muutaman viikon päästä.

Jo jokin aika sitten todettiin, että alatiesynnytys ei tule tässä raskaudessa kysymykseen. Olen siis menossa suunniteltuun sektioon.

Tieto aiheutti yllättävän pettymyksen aallon. Muutaman päivän, ehkä viikon, tunsin itseni peräti masentuneeksi. Koko raskaus tuntui ihan tyhmältä ja oma kroppa tuntui epäonnistuneen maailman luonnollisimmassa asiassa. Taas. Entisiä pettymyksiäkin kun on.

Tunteita oli vaikea selittää ihmisille, on edelleen. Useimpien kommentti on "hei, sun ei tarvii synnyttää!". Aivan, vauvan luonnoton repäiseminen kropasta mahan kautta tavalla, johon liittyy kaikki leikkauksen riskit, kuulostaakin hauskemmalta/helpommalta/turvallisemmalta vaihtoehdolta!

Pahimmasta pettymyksestä olen päässyt. Tärkeintähän on se, että vauva tulee, eikä se että miten se tulee. Tätäkin ihmiset hokevat. Ja itse hoen.

Synnytystä en kuitenkaan enää odota kokemuksena. Haluan vaan, että se on ohi pian. Ja toisaalta pelkään, että se käynnistyy ennen suunniteltua päivää.

Mutta kuten sanoin. Pari viikkoa kärvistelyä ja se on tehty. Ja sitten tärkein on täällä! Tärkein, rakkain, odotetuin!

Ladataan...
Vauvakuumeeton

Tai sitten useampi lähtee.

En ole ollut hautajaisissa vuosikausiin. Onnekas! Oli mummoa, pappaa ja useampaa vanhaa sukulaista ympärillä.

Nyt odotusaikana olen ollut jo useissa. Hautajaisaalto, isäni totesi. Ne lähtevät aalloissa.

Olen kuullut eroaallosta ja todistanutkin sellaista. Ja vauva-aaltoa.

Elämän kiertokulku on ollut vahvasti läsnä tässä odotuksessa. Hautajaisvieraita lohduttaa taputella vatsaani ja toistella sitä. Yksi lähtee ja toinen tulee.

Minä mietin, miten tämä sureminen vaikuttaa vauvaan. Onkohan sitä tutkittu? Tuleeko siitä surumielinen? Herkkä? Kova? Onko kokemuksia?

Epäilen kyllä, että taittavatkohan raskaushormoonit kuitenkin pahinta surua? Olen surrut rauhassa enkä yhtään hysteerisesti kuten vaikka keskenmenoa. Olen jopa tuntenut, etten sure kunnolla. Mikä on tarpeeksi ja oikeanlaista suremista?

Toisaalta olen harmitellut myös, että tätä aikaa varjostaa nyt väärä tunne. Suru eikä ilo. Ja tuntenut huonoa omaatuntoa siitäkin. Ihmisiä on kuollut ja minä tässä suren raskauden menetettyä iloa.

Ja suren sitä, etteivät he koskaan kohtaa. Lapseni ja nämä poismenneet.

Surua, surua, surua.

Pages