Ladataan...

Nyt vauvan synnyttyä on hyvä tutkailla vielä hetken raskausaikaa. Mitä viimeisellä kolmanneksella syksyn aikana tapahtui? Tein syksyllä lähestyvän äitiysvapaan vuoksi liikaa töitä, ja väsyminen alkoi näkyä jo elokuussa, kun eleltiin vielä toista kolmannesta. Jostain syystä kompensoin poisjäämistäni ponnistelemalla entistä enemmän. Näin jälkikäteen ajateltuna koko ajatuspieru oli ihan järkkyä tuhnua. Jos olet nyt raskaana ja vielä töissä, paina tämä tulikirjaimin sydämeesi:Vaikka raskaus ei ole sairaus, on täysin okei tehdä vähemmän hyvällä omatunnolla.

Jäin äitiyslomalle aivan normaaliaikataululla marraskuun alussa eikä se tuntunut tippaakaan liian aikaiselta. Nukuin hyvin, mutta liitoskivut (jomottava tunne nivusissa, lonkissa ja häpykummulla) vaivasivat minua. Pystyin käydä salilla vielä lokakuussa, mutta lopetin voimaharjoittelun, sillä kasvava vatsa teki minusta kömpelön ja aloin pelätä heikkenevän tasapainon vuoksi kaatumista. Kävin kuitenkin raskausjoogassa aina viikolle 40 asti ja kävelin koiran kanssa kevyitä lenkkejä useita kertoja viikossa.

Äitiysloman aluksi vointini parani, sillä energiaa ei valunut työhön. Pesin lahjaksi saamani kierrätysvaatteet ja järjestelin vauvan tavarat lipastoon, järjestelin ja siivosin paljon ja kävin ihanilla lounailla keskustassa ystävien kanssa. Lisäksi kävin luottokampaajallani ja aivan hävyttömästi värjäsin tukkaani (hipit, armoa!). Mietin synnytystä nk. aktina yllättäen vähemmän, mitä lähemmäs laskettu aika tuli. Jotain ilmeisesti kuuluukin naksahtaa odottajan päässä, sillä tuota selkäpiitäkarmivaa kauhuseikkailupuistokokemusta alkaa odottaa lähes vimmaisesti.

Loppuraskaudessa olin fyysisesti väsynyt, pakarani olivat jumissa ja iskiastyyppinen kipu vaivasi. Myös niska-hartiaseutu oli koetuksella kyljellään nukkumisen vuoksi. Supistuksia ei ollut juuri lainkaan ennen joulukuuta. Hengästyin jonkin verran aiempaa enemmän kävellessäni, mutta muuten pystyin liikkumaan joten kuten ihan raskauden loppuun saakka.

Joulukuussa tilani eskaloitui siihen pisteeseen, että aloin leipoa ja kokata pakastimeen jouluruokia. Minut tuntevat ihmiset käsittävät, että se ei ehkä ollut täysin "musta umpiauto ja neljä riuskaa miestä" -hätätila, mutta joka tapauksessa kertoo paljon siitä, miten jäätävän tylsää minulla oli kotosalla. Olisi todella hienoa, jos muistaisin, miltä itse leivotut karjalanpiirakat maistuivat jouluaterialla! Melkoista kohtalonivaa, ettei minulla ollut synnytyksen jälkeen oikein ruokahalua.

Kaiken kaikkiaan raskaus meni oppikirjamaisen tyylikkäästi. Lapsi syntyi viikon lasketun ajan jälkeen. Positiivisia juttuja olivat keskiraskauden reippaat viikot, selviäminen ilman raskausarpia (!), maltillisina pysyneet raskauskilot (11 - 12) sekä tietenkin lopputulos eli 24/7 jatkuva Nänniniekka-livelähetys. Olin myös terve kuin pukki koko raskauden ajan, verenpaineet olivat hyvät ja hemoglobiini normaalilukemissa kiitos aivomiehen tyrkyttämän lehtikaalismoothien. Hyvällä hemoglobiinilla olikin käyttöä synnytyksen moottorisahamurhaajameiningeissä.

Jos missasit raskaussaagan osat 1 ja 2, käväise ja lukaise, kuoma!

 

Share

Ladataan...

Vauva-arkea on nyt eletty neljä viikkoa ja kaksi päivää. Aika on ollut henkisesti ja fyysisesti raskasta. Tähän väliin on pakko sanoa ne sanat, joita ilman äiti-ihminen ei saa tuoda esiin äitiyden negatiivisia puolia: rakkaus lapseen kasvaa päivä päivältä. Lasta ei halua työntää lähimpään jokeen niinikorissa eikä hänen hoitamisensa tunnu vastenmieliseltä. Säästäkää siis sananne siltä osin. En tiedä mitään lannistavampaa kuin sanat "mitä niitä lapsia tekee jos ei niitä jaksa hoitaa." Niillä moni apua tarvitseva vanhempi on vuosien varrella hiljennetty kodin seinien sisään itkemään yksinäisyyden tunteita, jaksamattomuutta ja pelkoja.

Aluksi tuoretta vanhemmuutta varjosti synnytys. Synnytystarinani voit lukea täältä ja täältä. Pyörittelin kokemusta mielessäni päivittäin, itkeskelin, enkä pystynyt katsoa mitään etäisestikään väkivaltaisia tv-ohjelmia (tämä sopi sangen huonosti yhteen Silta-sarjan uusimman tuotantokauden alkamisen kanssa, kuinka murphya). Lisäksi aneeminen hemoglobiini teki olosta erittäin huteran, ja olisin varmasti tarvinnut enemmän unta kuin sain.

Parin ensimmäisen viikon aikana mielialani heittelivät rajusti. Olin toisaalta onnellinen ja ihastunut vauvaan, spämmäsin läheisteni whatsappit täyteen kuvia pienokaisesta, joka onnellisen näköisenä nukkui rinnallani ja silitti uutta parasta ystäväänsä boobia. Toisena hetkenä taas vajosin epätoivoon. Pahimpia olivat valvotut aamuyöt ja ne väsymyksen ja epätoivon tunteen. En aluksi halunnut aivomiehen heräävän, joten uskottelin itselleni, että jaksan ja pärjään yökaupalla yksin. Se oli suuri virhe. Olisi kannattanut jakaa öisin vastuuta jo alusta alkaen, sillä nyt, toisen vanhemman palattua töihin, olen toden totta yksin aamuyöllä parkuvan lapsen kanssa.

Suurimmat epätoivon tunteet liittyivät elämänmuutokseen. Tätäkö tämä nyt on? Onko koskaan paluuta entiseen? Luulin tovin, että voin jotenkin vaikuttaa vauvelin rytmiin ja stressasin öitä jo valmiiksi. Jossain vaiheessa alistuin uuteen tilanteeseen. Vastasyntynyttä on vaikeaa herättää ja pitää hereillä toivottuna ajankohtana ja toisaalta vaikeaa saada nukkumaan, jos sitä ei väsytä. Kai voisi sanoa, että sopeuduin tilanteeseen. Olen aamu-, päivä-, ilta- ja yövuorossa eikä minulla ole parempaakaan tekemistä juuri nyt.

Hormonimyrskyviikkojen jälkeen elämä hiukan tasoittui. Aloin kuitenkin katkeroitua siitä, että vaikka pääsin käymään kävelyllä tai kaupassa ilman vauvaa, en kuitenkaan pystyisi vielä ainakaan pariin kuukauteen harrastaa mitään itselleni rakasta. Kuntosalilla ja kiipeilemässä ei taideta käydä ilman keskivartalon hallintaa, joka on tällä hetkellä lievästi sanottuna utopiaa. Olen spagettia. Hartiat ovat jumissa imetysasennoista. Kun näen aivomiehen tulevan salilta intopiukeana uusista leuanvetoenkoista, olen pelkästään helvetin katkera ja kateellinen. Hän sai kaiken, minä menetin kaiken. Tähän kaavaan ajatukseni asettuvat ainakin heikkoina hetkinä. Mitä katkeruudelle voi tehdä? Tilanne on tällainen, koska biologia niin määrää. Auttaisiko minua, jos aivomies olisi solidaarisuudesta minua kohtaan treenitauolla? Ehkä. En tiedä.

Viime päivinä olen myös alkanut pelätä kaikenlaista. Alkuun näin mielessäni kauhuskenaarioita siitä, kuinka kompastun mattoon ja sylissäni oleva imeväinen lentää kaaressa parkettiin. Sitten tulivat uutiset RS-viruksesta. Tällä hetkellä en uskalla lähteä vaunulenkkiä kauemmas, sillä vanha neuroosini, pöpökammo, nostaa päätään. Lapseni ei saa sairastua. Vastasyntyneelle virus on hengenvaarallinen. Ajatuskulku on kammottava.

Kerro ihmeessä kommenttiboksiin parhaat vinkit katkeruuden selättämisestä ja pelkojen hallinnasta. Myös vertaistukea on tarjolla, jos haluat jakaa oman kokemuksesi vastasyntyneen kanssa elelystä.

Share

Ladataan...

p { margin-bottom: 0.1in; line-height: 120
Tämä on Nänniniekan syntymästä kertovan tekstin toinen osa. Ensimmäinen osa on luettavissa täällä.

Jos kärsit synnytyspelosta, älä lue synnytyskertomusta. Kokemukseni ei ole positiivinen, vaikka se lääketieteellisessä mielessä päättyikin nk. kompleksisoitumattomana. 

ONGELMAT ALKAVAT

On ehkä hyvä, etten synnyttäessä vielä tiennyt, kuinka riskialtis tilanne oli. Vauvan sydänäänet heikkenivät rajusti supistusten aikana ja palautuivat niiden välissä huonosti. Aivomies oli jo ponnistusvaiheen alkupuolella pois tolaltaan – tajusin sen hämärästi omassa synnytyskuplassani, mutta en tiennyt, että se johtui pelosta. Hänhän näki koko ajan voimistuvan kätilön huolen, minun tuskani ja vauvan sykkeet näytöltä. Vauvan edestakainen sukeltelu synnytyskanavassani tuntui niin tukalalta, että taisin muutamaan kertaan itkeä kuolevani. Aivomies tosin sanoi myöhemmin, että olin kiltti minua auttaneille ihmisille, en kiroillut enkä piikitellyt ketään. En ymmärtänyt, että ponnistusten välissä helpottanut kipukokemus oli huono juttu. Vauva palautui aina takaisin lähtökuoppiin, sillä pää ei ollut optimaalisessa asennossa.

Yhtäkkiä synnytyssaliin tuli toinen kätilö ja lääkäri. Kuulin sanat “imukuppi” ja “episiotomia” ja kätilö käski minun kääntyä selälleni. Taisin siinä hetkessä sanoa, että haluan vielä ponnistaa vapaammin asentoja vaihdellen, mutta se ei käynyt päinsä. Menin hetkeksi paniikkiin. Kaikki pelkäämäni toimenpiteet olivat edessä, enkä tiennyt miksi. Itkin ja anelin, ettei minun tarvitsisi ponnistaa selällään. Lääkäri oli tylyn suorasanainen ja ilmoitti, että minun täytyy nyt koota itseni ja ponnistaa. Kätilö taisi myös sanoa: “Tämä lapsi syntyy nyt.” Alistuin kohtalooni ja päätin toimia ohjeiden mukaan, eipä minulla ollut vaihtoehtoja. Asento tuntui todella typerältä ja epäluonnolliselta, ja supistukset olivat huomattavasti pahempia selällään maaten. Siinä vaiheessa niitä tuli kuitenkin hiukan harvemmin kuin aiemmin ja oksitosiinitippa laitettiin valumaan, jotta kehoni kramppaisi rajummin.

Lopulta ponnistusvaihe kesti 48 minuuttia. Minulle on edelleen epäselvää, milloin varsinainen ponnistaminen alkoi. Paikalle tuli ennen vauvan syntymää myös osaston vastaava lääkäri, joka oli nähnyt Nänniniekan kriittisen sykkeenlaskun monitorista. Imukupin asentamisen jälkeen lapsi syntyi kolmella supistuksella. Sain myöhemmin kuulla, että vauvaa ei vedetty ulos vaan imukuppi toimi tilanteessa lähinnä blokkina, joka esti vauvan valumisen takaisin supistusten välillä. Kätilö kiitteli minua siitä, kuinka ponnistamistekniikka ja hengittäminen minulta sujuivat. Ilman virhetarjontaa lapsi olisi varmasti syntynyt melko vähällä jumppaamisella. Välilihani leikattiin, koska lääkäri niin vaati. Kätilö sanoi keskustellessamme jälkeenpäin, että piti sen leikkausta mahdollisesti turhana. Puudutus annettiin, mutta se ei ehtinyt vaikuttaa. Episiotomia olikin ainoa hetki,jolloin huusin kivusta synnytyksen aikana.

VAUVA SYNTYY

Vauva syntyi klo 20.48 noin vuorokauden kivuliaiden supistusten alkamisen ja 1,5 vuorokautta lapsivesien menon jälkeen. Oma ajantajuni oli hävinnyt täysin viimeistään sunnuntaiaamuna, jolloin olin valvonut vuorokauden ja kivut menivät sen verran yli hilseen, että vaivuin jonkinlaiseen synnytystranssiin. Oli uskomatonta, kuinka ponnistusvaiheen kipu ja paine hävisivät heti, kun vauva lopulta pulpahti ulos ensimmäisestä kodistaan. Sain pikkuisen, ruskeatukkaisen otuksen rinnalleni. Napanuora leikattiin vasta kymmenen minuuttia myöhemmin. Olotila oli syvästi helpottunut, niin järkyttävä ponnistusvaihe oli ollut. Olin hyvin hämmentynyt pienestä, veren ja vauvakinan tahrimasta poikasestani, joka nyt kipristeli pieniä raajojaan ja testaili äänihuuliaan sylissäni.

Jälkeiset syntyivät erittäin helposti. Istukka syntyi kokonaisena – en muuten ennen synnytystä tajunnut, että sen irtoaminen tekee kohtuun valtavan, vuotavan avohaavan! Kätilö ompeli minut kokoon nopeasti, sillä välilihaa leikatessaan hän oli osunut suurehkoon verisuoneen. Synnytyksen aiheuttaman paineen jälkeen tuo suoni oli nopeasti vuotanut puolitoista litraa. Ompelu ei onneksi tuntunut miltään, sillä tällä kertaa kätilö hoiti puudutuksen edellisestä kerrasta viisastuneena huolellisemmin. Yhteensä menetin 2,3 litraa verta: se on lähes puolet kokonaisverimäärästä. Sain nesteytystä enkä saanut nousta vuoteesta ennen maanantai-iltapäivää. Hemoglobiinini on edelleen, kolme viikkoa synnytyksen jälkeen, aneemisen matala. Oppikirjasynnytyksessä vuoto on puolen litran, litran luokkaa.

Vauva imi rintaa ensimmäisen kerran noin tunnin synnytyksen jälkeen. Yövuoroon tulleella kätilöllä oli tarjolla kohteliaisuuksia, sillä kuulin, että nännini oli täydellinen imetysnänni. Imartelua tai ei, kommentti teki minulle luottavaisen fiiliksen ja imetys lähti käyntiin ilman kummempia vaikeuksia. Meille tarjoiltiin hulppea määrä iltapalaa: taisin siinä pikku maratonin päälle vedellä hyvällä ruokahalulla viisi paahtista, jugurtin ja useita lasillisia mehukeittoa. Oli nälkä! Vauva nukkui vieressäni koko yön. Osastolle pääsimme noin yhden maissa yöllä ja aivomies lähetettiin kotiin lepäämään.

AJATUKSIA SYNNYTYKSESTÄ NYT

Eräs tuttuni kuvaili synnytystä henkisesti ja fyysisesti runtelevaksi kokemukseksi. Paremmin en voisi asiaa muotoilla. Tunsin, että avautumisvaihe oli oikein ajoitettujen kivunlievitysten ansiosta täysin siedettävä. Toki kivut olivat paikoin kovat, mutta en enää näe syytä olla lievittämättä niitä. Jos synnytys on hyvin käynnissä, puudutteet eivät hidasta sitä vaan edesauttavat rentoutumista ja sitä kautta kohdunsuun aukeamista.

Ponnistusvaiheessa tapahtui kaikki se, mitä kovasti pelkäsin. Menetin vauvan virhetarjonnan vuoksi kaikki vaikutusmahdollisuudet omaan synnytykseeni. Juteltuani myöhemmin kätilön kanssa tajusin, etten olisi voinut itse toimia toisin. Vauva oli ahdingossa ja hänet oli saatava syntymään nopeasti. Todennäköisesti pitkittyneempi ponnistusvaihe olisi aiheuttanut pikkuiselle vakavan happivajauksen. Kätilö ei myöskään uskonut, että vauva olisi tullut ulos ilman imukupin apua, sen verran kinkkinen, joskin harvinainen, virhetarjonta oli kyseessä.

Olin synnytyksen jälkeen shokissa ponnistusvaiheen traumaattisuuden vuoksi. Vasta nyt pystyn ajatella asiaa ilman kyyneleitä. Uudelleen synnyttäminen tuntuu aika kauhealta ajatukselta. En tiedä, miten ihmiset voivat glorifioida synnytyskokemuksia tyystin eri sävyyn. En myöskään ymmärrä, miten joku uskaltaa synnyttää kotona tai ilman ammattilaisten apua. Ehkä juuri lääketieteen kehittyminen mahdollistaa joillekin luomusynnytyselämysmatkailun. Minulle kokemus oli järkyttävä, pelottava ja jätti kipumuiston, joka ei ole vielä hellittänyt.

Pystyn tässä vaiheessa ajatella jo synnytystä hiukan analyyttisemmin. En enää koe sitä henkilökohtaisena epäonnistumisena tai mieti pelkästään sitä, mikä meni pieleen. Olen toipunut verrattaen hyvin ja nopeasti ja majavaparka tuntuu jo suunnilleen omalta. Ehkä vielä joskus pystyn nähdä selviytymisen sijaan Nänniniekan syntymän pienenä urotekona, johon kehoni pystyi.

Share

Pages