Synnytysnyypän synnytyspohdintoja 2

Nopeasti ja alati on muuttuva ihmisen mieli. Kirjoitin pari päivää sitten ylös ajatuksia tulevasta synnytyksestä. Sen jälkeen olin lähes kuulevinani päästäni kuuluvat naksahdukset ja jokin muuttui täysin. Ahdistus lapsen maailmaan saattamisesta on nyt mittasuhteissa, joita en koskaan kuvitellut näkeväni.

Nyt aiemmat ajatukseni tuntuvat lähinnä naiiveilta. Kuinka edes kuvittelen selviäväni synnytyksestä ilman lääkkeellistä kivunlievitystä? Minua muistutetaan alati tilanteen goreaspektista, yli hilseen menevästä kivusta ja siitä, kuinka synnyttäjä lähinnä toivoo kuolevansa koko prosessin ajan. Toisille pahinta ovat avautumisvaiheen supistukset, toisille ponnistusvaiheen paine ja tunne repeytymisestä. Joka tapauksessa tilanne on niin traumatisoiva, että suurin osa ei muista omaa synnytystään.

Mietin kuumeisesti, mitä kivunlievitystä voisin eri tilanteissa valita. Kuinka pitkään epiduraalin voi ottaa? Jos sisseilee liian kauan, voiko käydä niin, että ponnistusvaiheeseen ajautuu aivan vailla minkäänlaista apua ja kipu on sietämätön? Entä mitä jos mahdollinen epiduraali aiheuttaakin tuhat epämieluisaa seurausta: synnytys hidastuu, vauvan sydänäänet hidastuvat, en osaakaan ponnistaa, väliliha leikataan niskaan asti? Entä jos? Onko muista puudutteista mitään apua?

Yritän lohduttaa itseäni jatkuvasti muistuttamalla, että palkinto on huikea. Yritän muistaa, ettei synnytys kestä mahdottoman kauaa. Yritän ymmärtää, että synnyttäjät eivät yleensä traumatisoidu niin, että sen vuoksi jättäisivät mahdolliset uudet poikaset hankkimatta. Kaikki omat ja muiden lausumat lohdutukset ja neuvot tuntuvat kuitenkin korneilta. Minä tämän kuitenkin joudun läpikäymään.

Ahdistus eskaloitui eilen illalla jonkinasteiseksi paniikkikohtaukseksi. Puoliso koetti lohduttaa, mutta ajauduin hermostumaan tyystin. Miten kukaan, joka selviää lapsenhankinnasta niin vähillä iskuilla, voi tosiaan antaa minkäänlaisia neuvoja tilanteeseen? Olin varmasti epäreilu ja ilkeä, mutta lauoin saman tien täyslaidallisen luonnon epäreiluutta hyväätarkoittavan aivomiehen niskaan. Minä kärsin raskausajan hormonihuurut, närästykset, pahoinvoinnit, liitoskivut, pukamat, kutinat ja raihnaisuuden. Minä kärsin supistukset, repeämät ja verta vuotavat nännit. Minä kärsin henkisen terrorin, joka kaiken yllämainitun pelkäämisestä seuraa. Minun kehoni ja elämäni muuttuu eniten ja peruuttamattomasti. Lisäksi vauvapalstojen mukaan on erittäin yleistä, että tuoreet isät juoksevat vieraissa, ottavat avioeron ja muuttavat Pattayalle elämään nuoruuttaan uudelleen. Kaiken tämän pelkääminen saa minut suunniltani. Vauvanteon henkiset ja fyysiset riskit ovat suurimmaksi osin naisen kannettavina. Joten ei, en kaipaa lässyttäviä neuvoja juuri nyt.

Vertaistukea kuitenkin kaipaan. Kommenteihin sitä, kiitos <3

 

Share

Kommentit

Apuapapua (Ei varmistettu)

Moi!

Kirjoitus osui sattumalta silmiini Lilyn etusivulla juuri sopivasti, sillä samanmoinen paniikkikohtaus käytiin läpi omassa huushollissa vain muutama ilta aikaisemmin!

Itsellä menossa rv 26 ja painin täysin samojen ajatusten kanssa. En siis edes osaisi antaa lohdutuksen sanoja siitä kuinka kaikesta kuitenkin selviää lopulta hengissä, aika kultaa muistot jne., osaan vain jakaa ahdistuksesi.

Tiedän, että joku saa apua lukemalla asioista etukäteen, mutta omalla kohdallani tieto todellakin lisää tuskaa. Tilannetta ei auta se, että kukaan ei tunnu (sanomisesta huolimatta) ymmärtävän synnytykseen liittyvän ahdistuksen määrää, vaan olettaa että haluan toki kuulla yksityiskohtaisesti kaiken mahdollisen synnytykseen liittyvän nippelitiedon. Minusta on myös mielettömän hienoa että ympärillä on ihmisiä tukemassa, mutta valitettavasti lohdun sanat jäävät aika tyhjiksi siinä vaiheessa kun niiden sanoja ei itse ole "joutumassa" samaan tilanteeseen lähitulevaisuudessa.

Tällä hetkellä ajatuksissa kamppailevat "Mutta mä tiiän että selviän siitä kunnialla ja reippaasti"-ajatukset vastaan "Mutta mitä jos...."-ajatukset.

Ja toki, kaikesta tästä huolimatta mahassa myllertävä tyyppi on odotetuin ja rakastetuin asia, enkä malttaisi odottaa että näen millainen ihminen sieltä on tulossa!

Vertaistsempit täältä samassa veneessä olevalta. Kyllä me hyvin selvitään, ihan oikeesti :)

Kiitos ajatuksistasi. On tää tosiaan melkoista myllerrystä: toisaalta tosiaan on tilastojen valossa ihan todennäköistä, että tästä selvitään. Mutta pienistä kauhuskenaarioista on lyhyt matka noihin mies lähti Pattayalle perhettä pakoon -tyyppisiin kauhu-uniin. Viihdytän tällä hetkellä itseäni ajatuksella "synnytystoivekirjeestä": levittäisin kätilön eteen sellaisen kolmen neliön kokoisen paperiarkeista kootun prosessikuvauksen kaikista mahdollisista synnytyksessä eteentulevista valinnoista ja tilanteista ja niihin liittyvistä toiveistani.

Pitäisi varmaan tosiaan keskittyä tuohon mainitsemaasi ajatukseen kaiken tarkoituksesta ja uudesta ihmisestä, jonka syntymäpäivästä on kyse. Ja hei, oksitosiinia ja muita hyvänolonhormoneja on tarjolla synnytyksen jälkeen siinä mittakaavassa, että edes tujaus heroiinia ei vedä sille vertoja. Eli varmaan ihan hyvä pössis siis. Sitä odotellessa <3

Mietin pitkään mitä kirjoittaisin jotta se olisi vertaistukea eikä lässyttäviä neuvoja. Esikoisen syntymästä on nyt 1,5 vuotta ja pikkusisarusta odotellaan saapuvaksi alkuvuodesta. Meinasin kirjoittaa tähän tarkemmin omasta synnytyksestä, mutta ehkä kerron kuitenkin vain että pahimmillaan tunsin (kivun lisäksi) aivan lamaannuttavaa epätoivoa, olin ihan varma että en vaan millään voi selvitä siitä. Kuitenkin selvisin, ja palkinto oli tosiaan parasta ikinä. Kovin pahasti en ilmeisesti traumatisoitunut koska aikanaan kun mietittiin mahdollisuuden antamista toiselle raskaudelle, ei synnytys vaikuttanut pohdintoihin millään tavalla. Taaperon kanssa touhutessa en ole ainakaan vielä ehtinyt juuri jännittää, vaikka synnytys aina välillä mielessä käykin. Sen verran olen ajatellut että jos kävisi samalla lailla kuin viimeksi, tiedänpähän jo valmiiksi että olen selvinnyt siitä kerran ja voin selvitä uudestaankin. Tsemppiä!

Lässyttävät neuvot tulivat lähinnä miesparalta, joka ei tietenkään voi luonnon järjestämille olosuhteille mitään :) vertaistuki toiselta naiselta on aina tervetullutta. Monenlaista on tosiaan tullut kuultua. Jollekin tilanne on ollut jännittävä seikkailu, joillekin kauhujen vuorokausi. Kiva kuulla, että sulle on jäänyt epätoivon fiiliksistä huolimatta luottavainen olo. Se valaa uskoa muhunkin ja varmasti muihinkin odottajiin.

A&A (Ei varmistettu)

Odottelen joulukuussa saapuvaksi toista lastamme, hieman alle kolmen vuoden ikäerolla esikoiseen. Ensimmäinen raskauteni päättyi keskeytyneeseen keskenmenoon, ja lääkkeellinen tyhjennys oli täysin verrattavissa niihin supistuskipuihin, joita koin ensimmäisessä varsinaisessa synnytyksessä. Varsinainen synnytys tosin kesti toista päivää. Kuitenkin kipujen kokeminen aiemmin auttoi toisella kerralla kärvistellessä, ja toki ponnistusvaiheen lähestyessä olin valvomisesta ja pitkästä synnytyksestä johtuen varsin pihalla, ajattelin vain, että hoidetaan homma pois alta. Ponnistin poikasen ulos muutamassa minuutissa, ja repesin pahasti. Olin niin väsynyt, että iloitsin vain siitä, että olimme molemmat hengissä. Etukäteen olin pelännyt, että tilastollisesti täysin todennäköisin (että kaikki menisi normaalisti) ei tapahtuisi. Ajattelin silloin paljon sitä, että kuinka hullua on, että synnytyssaleissa putkahtelee vauvoja maailmaan tämän tästä. Äitiysloman alettua tätä on varmaan enemmän aikaa ajatella, nyt olen tukeutunut siihen, että jotenkin vauva tulee ulos kuitenkin. Otin vastaan kivunlievityksen sitä tuskissani kyseenalaistamatta, ja samalla suunnitelmalla menen tälläkin kertaa. Monet ystäväni ovat synnyttäneet ilman kivunlievitystä, mutta jokainen heistä siitä syystä, että he eivät ole ehtineet sitä saada.

Vauvanrakennustyömaa

Kiitos, kun jaoit kokemuksesi. Olen ihan samaa mieltä siitä, että nämä ajatukset tulivat mieleen nimenomaan siksi, että minulla on nyt äitiyslomalla aikaa ajatella. Töissä ollessa synnytys oli jotain, mikä on edessä, mutta vielä kaukana. Lisäksi olin niin kiinni vielä tehtävissäni, etten yksinkertaisesti pystynyt ajatella muuta kuin työn kunniallista "loppuunsaattamista".

Seesteistä loppuodotusta! Jouluvauva on kiva <3 Mulla on nyt tasan kuukausi laskettuun.

mamofonia
Mamofoni

Kuulostaapa tutulta. Ihan noin vuosi sitten aloin miettiin samoja juttuja. Jostain syystä olin päättänyt aiemmin, että pysyn kotona mahdollisimman pitkään - hengittelen ja suihkuttelen ja käyn sitten sairaalassa vaan synnyttämässä ihan parissa tunnissa. Toisin kävi, olin sairaalassa 2 vuorokautta säännöllisten supistusten kanssa :D Mun synnytys olis paperilla helppo ja todella hyvin mennyt, silti ajatus siitä että joutuisin sen kokemaan uudestaan on hyvin inhottava.
Kukaan ei varmaan tuu sanomaan, että se on iisiä ja mukavaa, onhan se ihan helvetin raskasta duunia. Kun olin vuorokauden ollut supistusten kanssa pyysin kipulääkettä, mitä vaan, sitä en kuitenkaan saanut. Sain yhden kipupiikin vain pari tuntia ennen saliin menoa, salissa ilokaasua ja epiduraalin. Suosittelen epiduraalia, koska se todella helpottaa. Sen vaikutus kestää muutaman tunnin, eikä sitä voi antaa enää ponnistusvaiheessa - mutta se voi auttaa rentoutumaan niin, että pystyy kerään voimia ja saa ponnistusvaiheen ohi nopeemmin.
En voi tarjota paljoakaan lohdutusta kipujen suhteen, se sattuu. Supistukset sattu mua enemmän kuin ponnistaminen, mun tutuilla on monilla ollut toisin päin. Mutta mitä varmasti tapahtuu, on että siitä selviää, muista hengittää, juo vettä, jokainen supistus vie asiaa eteenpäin, jokaisen jälkeen on yksi vähemmän edessä. Näitä hoin itselleni. Ja jotenkin kummasti kun synnytys on ohi, niin ne kivut loppuu kuin seinään.
Yks neuvo mulla on, älä liikaa päätä miten haluat synnytyksen menevän - siihen ei pysty kuitenkaan vaikuttaan, joten jos on kauheasti toiveita voi tulla paha fiilis siitä ettei kaikki mee niiden toiveiden mukaan.

Vauvanrakennustyömaa

Heippa ja kiitos rohkaisevista sanoistasi. Olet ihan oikeassa siinä, ettei kamalasti kannata suunnitella. Olen kuitenkin kokenut tiedonhankkimisen lohduttavana ja helpottavana. Olen nyt kuullut monilta kehuja epistä ja spinaalista ja osalla siirtymä- ja ponnistusvaihe on ollut todella kivuton niiden ansiosta. Mun unelmissa olisin myös, juuri samoin kuin kirjoitit, mahd. pitkään kotona kärvistelemässä. Saa nähdä, miten asia lopulta järjestyy.

Toivon myös, että pääsen synnyttämään lähelle Jorviin tai Naistenklinikalle, eikä tarvitsisi alkaa hirveissä suppareissa nilkka suorana hirttää kohti Lohjaa tms. Eipä tämä vissin mikään synnytyssesonki ole, joten ehkä toi skenaario jää vaan skenaarioksi.

 

remaaria (Ei varmistettu)

Synnytin joulukuussa esikoiseni ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Synnytyksessä on yksi muutaman tunnin pätkä (loppuvaiheen avautuminen), jonka mies muistaa ja itse muistan vain kivun ja pahimmat sanani koko synnytyksen aikana: "tää on ihan perseestä". Tuostakin huolimatta synnytys oli aivan mahtava kokemus, josta teki mieli kertoa kaikille seuraavan puolen vuoden ajan. Ja näköjään vähän vieläkin.

Synnyttäminen sattuu, mutta se on hyvin kestettävissä. Synnytyksen edetessä varmasti huomaat, mikä on sinulle parasta. Älä turhaan stressaa etukäteen, mutta mieti toki mitä haluaisit ja toivoisit. Ja sitten ole armollinen itsellesi, jos tosipaikan tullen haluatkin toimia toisin. :)

Loppuun vielä tsemppi ponnistusvaiheeseen: itse jännitin tulevaa ponnistamista koko synnytyksen ajan, mutta lopulta se oli synnytyksen helpoin, kivuttomin ja mukavin osa. :D

Vauvanrakennustyömaa

Haha, hienoa, että sun synnytyskokemus on ollut voimaannuttava! Saa sillä nyt vähän kerskua ympäriinsä. Mua alko kovasti naurattaa noi sun sanat pahimmassa paikassa: "Tää on ihan perseestä." Meikäläisen törkyturvalla varmaan tulee hiukkasen painokelvottomampaa settiä. Joogaohjaaja ja synnytysvalmentaja tosin lohdutti, että se hetki, jolloin haluaa perua koko jutun ja lähteä kotiin, on myö se hetki, jolloin vauva ei ole enää kaukana.

Maria Hakkala
The Variety Show

Hei!

Oletko puhunut peloistasi neuvolassa? Voit pyytää pääsyä synnytyspelkopoliklinikalle, ja voit ymmärtääkseni päästä siten puhumaan tarkemmin itse pelkojen lisäksi myös kivunlievityksestä.
(joissain sairaaloissa saa ponnistaa epiduraalin avulla, mutta ei ainakaan TYKSissä)
Tärkein neuvo, minkä voin antaa, on, että älä suunnittele synnytystä liian tarkkaan etukäteen. Se harvoin sujuu suunnitelmien mukaan, ja silloin voi jäädä sit huonot muistot koko kokemuksesta. Ota toki selvää asioista, ja muista synnärillä sut kysyä kun askarruttaa!
Synnytin esikoiseni reilu vuosi sitten, ja kaikesta säästämisestä huolimatta voin aivan hyvin käydä sen läpi uudestaan. Kipua osasin toki odottaa, mutta eniten olin hukassa ponnistamisen kanssa, kun yritin käyttää jotenkin ihan vääriä lihaksia. Mut kyllä se henkilökunta auttaa, sitä varten ne sielä on!
Ootko miettiny doulaa?

Tsemppiä! :)

Vauvanrakennustyömaa

Kiitos kannustuksesta! En ole puhunut neuvolassa peloista, kun ne tulivat nyt vasta ihan hiljattain kuvioon. Olin tosiaan pitkään pitkään aivan rauhallinen ja luottavainen synnytyksen suhteen, mutta nyt, kun asia alkaa konkretisoitua tapahtumahorisonttiin, alkoivat myös jännitykset ja ahdistusoireet. Uskon, että kaikesta huolimatta homma sujuu sitten tositoimissa ihan ok. Auttaisi varmasti, jos tiloihin pääsisi tutustumaan tai jos neuvolan valmennuksessa saisi edes tavata kätilön. Täällä pk-seudulla siis katsotaan vaan HUS:n tuottamia videoita, joiden näkökulma on melko lääketieteellinen eikä juuri ota huomioon henkistä puolta. Neuvolan puolentoista tunnin "valmennus" oli sitten aika turha setti sekin.

Doula ois kyllä ihana, mutta taitaa jäädä tällä kertaa rekryämättä.

Vauvanrakennustyömaa

...ja hei, mitä olivat ne ns. väärät lihakset, joita käytit ponnistaessasi? Tuntuu olevan yllättävän yleistä, etteivät ensisynnyttäjät ihan pääse kärryille siitä, miten ponnistaminen toimii.

Maria Hakkala
The Variety Show

Heh, yritin käyttää jotenkin syviä vatsalihaksia tai jotain muuta vastaavaa, kun tosiasiassa homma sujuu siten kuin olisit pöntöllä isolla hädällä. :D

Vauvanrakennustyömaa

Toi on niin outoa! Niinhän supistuksetkin toimivat, että vatsalihakset ja kaikki kohtua ympäröivät pienet lihakset kouristelevat. Jotenkin iteki aattelen, että pitöisi ponnistaa osittain vatsalihaksilla ja sitten rentouttaa ilolihakset... Moni vertaakin ponnistamista kakkoshätähommiin, mutta sitten taas osa sanoo, että ponnistussuunta on tietyllä tapaa erilainen, ikään kuin ponnistaisi bebeä sellaista liukumäkeä eteenpäin. Ristiriitaiset ohjeet :/ No, kai sitä sitten siinä tilanteessa on "aikaa" kokeilla :)

Pieni Merenneito

Itellä synnytys vielä niin kaukana, etten ole oikeastaan osannut vielä kauheasti ajatella koko asiaa. Oon kuitenkin luonteeltani vähän sellainen pelkuri ja nössö, ehkä jonkinlaiseen draamaprinsessa-meininkiin taipuvainen, jos mun on kurja olla. Näistä syistä johtuen tiedän, että EN tule olemaan kovinkaan reipas. Todennäköisesti olen surkea, epätoivoinen ja vihainenkin, mutta hyväksyn sen :D Olemme mieheni kanssa puhuneetkin, että ihan kauheaahan se varmasi on (myös hänelle, koska ottaisi mieluusti minun kipuni itselleen!), mutta se ei kestä ikuisesti ja palkintona on vauva. Itse aion vaan luottaa lammasmaisesti kaikkeen, mitä henkilökunta siellä sanoo ja käskee, en ota paineita itselleni mistään lankojen käsissä pitämisistä tai päätöksistä. Mies käsittää, että kaikki mitä hän sanoo, tekee, jättää sanomatta tai tekemättä synnytyksen aikana on todennäköisesti jotenkin väärin, mutta hyväksymme molemmat myös sen! :D
Ehkä tällainen huumorilla suhtautuminen onnistuu vielä, kun siihen h-hetkeen on niin pitkä matka (olen puolivälissä). Katsotaan sitten muutaman kuukauden päästä! :)
Isot tsempit sinulle!!

Vauvanrakennustyömaa

Huumori on hyvä! Oonkin miettinyt, miten pitkälle oma huumorintaju tilanteessa riittää. Oon kuuluisa siitä, että pelleilen ja heitän herjaa aika rajuissakin lääketieteellisissä toimenpiteissä. Kerran kolonoskopiassa omaa suolistoa screeniltä katsoessani heitin lääkärille, että ymmärrän nyt täysin, miksi ihmiset voivat haluta lääkäreiksi.

Yksi mua lohduttaneista ajatuksista on ollut se, että kun synnytysvalmennukset (mielellään siis joku muukin valmennus kuin neuvolan tarjoama) käy läpi yhdessä puolison kanssa ja asiasta puhutaan yhdessä paljon, toinen osaa paremmin toimia synnyttäjän toiveiden tulkkina h-hetkellä. Kannustaminen ei varmasti ole koskaan väärin, joskin toki semmoinen cheerleading-meno saattaa synnyttäjää ärsyttääkin. Meillä on nyt vaan hoettu tätä "yksi supistus vähemmän" -mantraa, jospa äiä sen muistaa synnytyksessä :)

Pax
Liikehdintää

Itsehän synnytin suunnitellulla sektiolla, mutta ehdin käydä synnytysvalmennuksen Manipura-joogasalilla, joka kyllä mielestäni olisi tarpeen kaikille, ei meillä ainakaan neuvolassa ehditty käydä kaikkia noita asioita läpi.

Bebesinfo-sivulla on mielestäni myös hyvää tietoa synnytyksestä.

Vauvanrakennustyömaa

Kiitos vinkeistä!

Mäkin kyllä suosittelen joogasalien valmennuksia, koska niissä se henkinen puoli, rentoutuminen yms. korostuu eri tavoin kuin sos. ja terveyspalveluiden tuottamissa säästövalmennuksissa :) Käytiin aivomiehen kanssa Tapiolajoogan lyhyemmässä valmennuksessa, sekin oli todellakin worth every cent. Sen jälkeen olinkin pitkään hyvin rauhallinen ja luottavainen synnytyksen suhteen.

Bebesinfoa olen lukenut. Siinä on se huono puoli, että se suhtautuu niin kriittisesti kaikkeen lääkkeelliseen kivunlievitykseen ja antaa esim. synnytyksen käynnistämisestä tableteilla aika pelottavan kuvan. Lääkäreiltä kun asiaa kysyy, he oikeastaan nollaavat monet Bebesin lähteistä aika täysin. Periaatteessa siis hyvä sivusto, mutta suosittelen lukemaan sitä hiukan kriittisellä otteella.

Pax
Liikehdintää

Itse en tuota sivustoa kovin tarkkaan synnytysvalmennuksen jälkeen lukenutkaan, harmi jos siellä on kauheasti väärää tietoa. Toisaalta mun mielestä harvoissa paikoissa kerrotaan esim. epiduraalin mahdollisista haitoista. Kriittinen ote lienee siis tarpeen aina tiedonhankinnassa. :) Tosiaan tuolla synnytysvalmennuksessa käsiteltiin noita lääkkeitä ja muita ja siellä oli mun mielestä kiihkoton ilmapiiri, että ei oltu puolesta tai vastaan mutta kerrottiin, että miten jokin saattaa vaikuttaa ja mihin kaikkeen se voi vaikuttaa.

Mutta kukas minä olen huutelemaan, kun itse en joutunut ponnistamaan ollenkaan, enkä siis joutunut tekemään yhtään päätöstä lääkkeistä tai kivunlievityksestä, jälkikäteen otin kyllä kaiken mitä tarjottiin. 

Synnytystoivelistan tein silti ja siihen suhtauduttiin Naistenklinikalla oikein hienosti. Voisko se rauhoittaa sua? Saisit tehtyä jonkinlaisia päätöksiä asian suhteen. Tietysti synnytys sitten menee omalla painollaan, mutta kyllä siihen voi valmistautuakin. 

Ja doulaa olisin kyllä harkinnut erittäin pitkään, mikäli olisin päässyt edes aloittamaan synnytyksen alakautta. 

Kommentoi