Ladataan...
Viivi Vuorinen

Nyt kun kesä on virallisesti ohi ja syksy on alkanut (ainakin jos kalenteria katsoo, jos nyt ei säiden puolesta) niin ajattelin tehdä koosteen siitä mistä voimaannuin kesän aikana.

Kulunut kesä oli siinä mielessä poikkeuksellinen, sillä sain viettää aikaa perheeni ja ystävieni parissa rauhassa, nauttia vapaa-ajasta sydämeni kyllyydestä, antaa itsestäni kaiken vain tärkeille asioille. En väsynyt velvollisuuksista, en uupunut kiireestä, en lannistunut vastoinkäymisistä, vaan otin kaiken vastaan voimakkaana ja hymyillen. 

En suinkaan tarkoita että koko kesä, saati elämä, olisi vain hattaraa ja vaahtokarkkeja. Niitäkin nautittiin, mutta kohtuudella. Kesään kuului myös mustelmia ja kolhuja, niin fyysisiä kuin henkisiä, useammat itkut niin äidiltä kuin pojaltakin, pettymyksiä, turhia odotuksia, liikoja toiveita, yksi kipsattu käsi... Mutta se kaikki kuuluu elämään. Ilman huonoja hetkiä ei ole hyviäkään. Jos nyt kasaisin listan plussista ja miinuksista, olisi plussapuoli rutkasti voitolla. Ja sen huomaa. Olenkohan ehkä ikinä ollut näin levännyt? 

Kesän plussalistaan kuuluisi ulkona joogaaminen, omassa pihassa puuhailu, mökillä rentoilu (tänä kesänä ehkä enemmän kuin koskaan!),  lapsen kanssa leikki, laulu, pelleily, kiipeily, pyöräily, aamukahvit, hiljaiset hetket yksin, meluisat hetket jolloin on ympärillä ystävät lapsineen, naurut ja ilon kyyneleet... Tämä lista olisi loputon. 

Olen niin ihmisenä kuin opiskelijanakin sellainen että ymmärrän asiat lopulta täysin kun kirjoitan ne ylös. Nytkin kun luen tätä blogiluonnosta, huomaan että lopulta ne kaikista merkityksellisimmät asiat, ne kaikista arvokkaimmat hetket, ovat niitä ihan tavallisia. Niitä mitkä ei maksa mitään. Mutta ne on myös niitä mitkä helposti unohtuu ruuhkan ja kiireen väliin, kun mielessä painaa työt, raha ja likapyykit. 

Ja se kipsattu käsi, se on ipanan. Hänen kyynärluunsa taipui vauhdikkaiden nelivuotissynttäreiden tiimellyksessä. Kuten lasten luilla on usein tapana, se ei mennyt poikki, mutta taipui. Joogaohjaajani, johon törmäsimme sattumalta vaatekaupassa, kehotti poikaani aina silloin tällöin silittämään kipsikättään ja kiittämään luitaan siitä että ne eivät murtuneet vaan ainoastaan joustivat paineen alla. 

Taas muistan itsekin, ainakin hetken, antaa itselleni ja keholleni armoa, ja kiittää siitä että saan nauttia terveestä sielusta ja ruumiista.

Tervetuloa syksyn paineet ja uudet haasteet <3

Ladataan...
Viivi Vuorinen

Oletko ikinä miettinyt kuka vastaa elämästäsi? Ohjaako elämä sinua vai sinä elämää? Oletko itse vastuussa vai sivusta seuraaja, asiat vain tapahtuu?

Itse käsittelen elämänhallinnallisia kysymyksiä vähän väliä, ja ihmekö tuo. Vuorotyöt, pikkulapsiarki talon ainoana aikuisena, opinnot, unelma yrittäjyydestä, ihmissuhteet (joskus kuluttavat, sekavatkin, mutta niin tärkeät ja rakkaat) vievät niin paljon tilaa mun päästä että useinkin tuntuu ettei pakka ole ihan kasassa. Ajatukset juoksee pitkin seiniä ja riittämättömyyden ja syyllisyyden tunteet on pinnalla vähän väliä. Äititys on, kuten olen ennenkin sanonut, suurta uhriutumista. Kuka tekee sen parhaiten, kuka tinkii omasta onnestan eniten, kuka jättää mieluiten itsensä taka-alalle. Se on myös kilpailu jossa ei voi voittaa. On vaan hopeasijoja jaossa. Pitäisi tehdä töitä jotta olisi rahaa osta kaikki mitä mukula haluaa ja tarvitsee. Töissä ei kuitenkaan saa käydä sillä hyvä äiti on kotona ja valmistaa luomuateriat lapsilleen viisi kertaa päivässä. Lapselle ei myöskään saa ostaa mitään koska vanhemman kuuluu tuottaa pettymyksiä ja opettaa että kaikkea ei voi saada. Jos syötätlapsillesi vain oikeaa, ravinnerikasta ruokaa olet itsekäs äiti, joka riistää lapsensa oikeuksia karkkiin, jäätelöön, hattaraan ja limsaan. Jos hoidat lapsesi kotona jäävät he paitsi elintärkeästä päiväkodin vertaisympäristöstä ja näin vahingoitat heidän sosiaalista kehitystään iäksi. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. 

Samat paineet on näkyvissä myös työelämässä. Pitäisi, ja pitäisi. Pitäisi pärjätä, kiristää tahtia, vähentää henkilökuntaa. Pakko jaksaa ja pakko pärjätä. Täytyy pyrkiä eteenpäin. Älä tyydy, älä jämähdä. Älä sairasta. Älä väsy.

Itse ajattelin joskus että olen olosuhteiden uhri, että jos on vaikeaa tai raskasta niin voi nostaa kädet pystyyn edes hetkeksi ja antaa mennä. Voi näyttää keskaria maailmalle. Jättää velvollisuudet maanantaille. Viime vuosina olen kuitenkin huomannut, tai ehka pikemminkin se on konkretisoitunut, että ihan todellakin kaikki lähtee itsestä. 

 

"If you want to have something you've never had before, you'd better start doing something you've never done before"

 

Uskomaton ajatus, ja kuinka se onkaan totta. Elämän joka osa-alueella vastuussa olet sinä itse. Niin se vaan on. On olosuhteita, on sattumia, on onnettomuuksia ja onnenpotkuja. Kuitenkin se mitä teet niistä, miten käytät polullesi osuneita kokemuksia hyödyksesi, on kiinni jokaisesta itsestään. Uskon itse myös että jokaiseen vastoinkäymiseen liittyy myös siunaus, vaikkei sitä heti pystyisi näkemään. Eikä välttämättä edes vuosien päästä, mutta joskus, jossain kohdassa, se kirkastuu.

Jokainen on vastuussa omasta onnestaan. Ja tämä ajatus jos mikä jo tekee onnelliseksi. Kaikki on mahdollista, kaikki on saavutettavissa. Onni on tässä, se pitää vain löytää. Ota kiinni ajatuksesta, haaveesta. Mikä on sinun onnesi? Kulje sitä kohti päämäärätietoisesti mutta lempeästi, ota vastaan kaikki mitä tulee ja kiitä niistä. Ota vastaan apua, ota vastaan tukea. Hengitä. 

Tai joogaa. Niin Minä teen. Namaste <3

Ladataan...
Viivi Vuorinen

Minä olen lapseni isän kanssa poikamme yhteishuoltaja. Emme kuitenkaan asu yhdessä, emme ole koskaan asuneet. Ja ehkäpä siitä syystä minä olen lapsen lähivanhempi, vaikka lapsi viettää paljon aikaa myös isällään. Lähtökohtaisesti ipana on isällään joka toinen viikonloppu, mikä meidän tapauksessa tarkoittaa perjantaista tiistai-iltaan. 

Olen huomannut että tämä jaettu vanhemmuus on joillekin tosi vaikea konsepti käsittää. Tosi usein joku kysyy kuinka raaskin luopua lapsestani. Eikö minua harmita kun missaan joka toisen joulun. Joka toisen juhannuksen. Minusta se on aika käsittämätöntä. Paljon enemmän minua harmittaisi jos lapseni ei olisi tekemisissä isänsä kanssa. Enemmän harmittaisi jos isältä jäisi väliin joka ikinen joulu ja juhannus. Ihmettelen joka kerta tälläisessä tilanteessa ollessani että kylläpä joku viitsiikin kysellä moista. Lähes yhtä moukkamaista kuin tiedustella jonkun lapsenhankintasuunnitelmia. Enhän minä lapsestani luovu! Ja vastaus noihin, kyllä, tottakai harmittaa. Tottakai olen aina hiukan surullinen. Mutta senkö takia kieltäisin nämä juhlapäivät lapseni isältä, saati että nämä isän ja lapsen yhteiset ajat? En ikinä.

Taivas tietää että on meillä vaikeuksia ollut ja yhteisestä joulupöydästä tuskin tarvinnee haaveilla. Mutta olen kuitenkin onnellinen siitä että vuorottelu onnistuu kuitenkin jollain lailla. Ei edes lapsen isän oikeuksien nimissä vaan lapsen itsensä. Lapsella on oikeus molempiin vanhempiin, oikeus muodostaa tasapainoinen ja rakastava suhde molempiin. Vaikka meillä aikuisilla on ongelmamme niin haluan tukea lastani tässä asiassa sata prosenttisesti. Se tarkoittaa jatkuvaa joustoa ja sumplimista, toisen menojen ja oikkujen huomioon ottamista, erityisjärjestelyjä. Mutta tulevaisuudessa uskon että meillä on lapsi jolla on läheiset suhteet molempiin vanhempiinsa.

Isän oikeuksista puhutaan paljon ja tuskin suotta. Pahimmillaan erotilanteessa isä voi olla aika heikoilla. Mutta uskon että hyvien perhe-oikeudellisten palveluiden ansiosta useammin saadaan sovittua parhaiten lasta huomioiva järjestely. Paljon somessa esiintyvät vieraannutustarinat lienevät harvinaisia, joskin siltikin harmillisia poikkeuksia. 

Itse pyrin aina ajattelemaan nämä asiat puhtaasti lapseni etu edellä silloin kun toinen vanhempi oikein suututtaa. Tappelu ja riidat ei edistä kenenkään asiaa. Hyvä vanhempi elää itsensä yli ja näkee sen mikä on lapselle paras. Ja usein lapselle paras on molemmat vanhemmat.

Pages