Oman elämän taiteilijoita

VILHELMIINA H.

''Valokuvat ovat mielemme jalanjälkiä, elämämme peilejä, sydämemme heijastuksia ja jäätyneitä hetkiä, joita voimme pitää hiljaisessa tyyneydessä kädessämme - ikuisesti, jos niin tahdomme. Ne dokumentoivat sen, mitä olemme olleet, osoittaen samalla, minne saatamme olla matkalla, tiedämmepä itse sen tai emme.''

(Weiser, 1999)

 

Juuri se. Juuri niin. En itse olisi voinut kuvailla valokuvia tai valokuvausta paremmin. Kyseinen sitaatti on niin täydellinen ollakseen se täydellinen.

Sama pätee esimerkiksi kirjoittamiseen - ajatellen vaikka nyt kirjailijoita. Kirjoittamista voisi kuvailla näin, pienin sanamuunnoksin; ''Tekstit ovat mielemme jalanjälkiä, elämämme peilejä, sydämemme heijastuksia ja jäätyneitä muisteloita, joita voimme pitää hiljaisessa tyyneydessä papereilla - ikuisesti, jos tahdomme. Ne dokumentoivat sen, mitä olemme olleet, kertoen samalla, minne saatamme olla matkalla, tiedämmepä itse sen tai emme.''

 

Minulle valokuvaus on kuin terapiaa. Itseasiassa, valokuvaus onkin yksi terapian muoto. Jos mieleni on melankolinen ja uin syvissä vesissä, kuvaan. Jos mieleni hykertelee onnesta ja säteilee, silti kuvaan. Ihan mitä vaan, milloin vaan, missä vaan. Kännykällä tai kameralla, molempi parempi. Vaikka en kulje yleensä kamera kädessäni, mutta esimerkiksi lenkillä ollessani saatan pysähtyä aika monta kertaa ottaen kännykän taskusta, jos näen jotain kaunista kuvattavaa. Ja niin käy todella usein. Ja aika usein harmittaa kun sillä hetkellä kännykän sijasta kädessäni ei ole sitä ''oikeata'' kameraa.

En tiedä mistä intohimoni valokuvaamiseen johtuu. Ehkä isältä perittyä? Ehkä se on syntynyt kun pienenä tyttönä lapsuudenystävän kanssa kuvailtiin milloin missäkin, kaikenlaisia ''taidekuvia'' - ja se oli meidän jokaviikkoista ajanvietettä. Ja niin, olinhan kuvataidekoulussakin aina ala-asteelta ylä-asteelle, ja se oli ihanaa aikaa se. Itseasiassa, myönnän että ainoat kiitettävät arvosanat olen saanut musiikista ja kuvaamataidosta, peruskoulussa siis.

Olen visuaalinen ihminen ja esteetikko (niinkin hölmö että korjaan ihan kenen tahansa hyllyssä olevan vinon kirjapinon suoraan tai saatan myös järjestellä ruokakaupan hyllyjä...), ja omaan hyvän rytmitajun. Olen tarkka tietyistä jutuista, asetelmista ja sen sellaisista. En ole pikkutarkka, mutta tarkka. Olenkin aina ihmetellyt miksi en ole pyrkinyt taide-alalle, johonkin niistä monista mielenkiintoisista vaihtoehdoista. No, piirtäminen ei ole se minun juttu - ei siis piirtäjäksi/kuvittajaksi/animoijaksi. Nuotit taas tuottaa tuskaa - ei siis muusikoksi, vaikka olenkin laulanut kuorossa ja soittanut koko ala-asteen rumpuja tyttöbändissä. Oltais muuten voitu olla seuraava Tiktak.

​Ainoat missä ehkä voisin olla hyvä, paitsi no ihminenhän voi olla ihan missä vaan hyvä kehittämällä vain itseään, voisi olla valokuvauksen lisäksi suunnittelija (heitäkin on monenlaisia) tai kirjoittaja, sellainen joka olisi tekstien kanssa tekemisissä. Ei ehkä kirjailija, se vaatii niin paljon ajatustyötä ja mielikuvitusta, mutta kääntäjän ammatti on aina kiehtonut. Mutta tällä hetkellä satunnainen kirjoittaminen tänne blogiin ja kymmenien muistilistojen rustaaminen omaan kalenteriin on just hyvä. Ehkä se jonain päivänä muuttuu. Silloin annan sen luvan muuttua.

Ja tiedättekö mikä olisi myös aivan mahtavaa? Isolla pensselillä maalaaminen isolle canvastaululle, mitä joskus pikkutyttönä kuvataidekoulussa sai kokeilla. Päästää se kaikki luovuus esiin, ajattelematta millä värillä tai mitä maalaisi. ​Aloin heti miettimään mikä olisi lopputulos värillisesti. No mutta, tällä hetkellä on vain kotini kylmyyttä huutavat valkoiset seinät mitkä olisi kiva saada lämpimämmän sävyiseksi. Olkoon se uusi projektini - lupakin on jo asunnon omistajalta.

Jokaisella ihmisellä on varmasti jokin keino taltuttaa oma mielensisäinen paha olo, eikö? Jokaisella se on varmasti erilainen, olemmehan kaikki erilaisia ja upeita juuri sellaisinaan. Joku tykkää valmistaa ruokaa ja toinen taas syödä sitä, joku haluaa keskustella syvällisesti ystävien tai perheenjäsenten kanssa ja toinen taas erakoituu omien ajatusten kanssa, joku joogaa tai toinen lähtee pumppaamaan rautaa kuntosalille, joku maalaa tauluun rohkeita vetoja ja toinen piirtää pikkutarkasti sarjakuvia. Meitä on niin moneksi, onneksi. 

Minulle pitkät kävelylenkit, musiikin kanssa tai ilman, ja valokuvaus auttavat. Tietenkin jossain kohtaa myös sen oikean ihmisen läsnäolokin, sellaisen joka osaa sanoa juuri ne oikeat sanat sillä oikealla hetkellä. Usein kuitenkin olen selvinnyt omin avuin, olen ehkä liian itsenäinen näissä jutuissa, sillä en edelleenkään osaa pyytää apua vaikka olisin sen tarpeessa.

 

Oikeastaan kun ajattelee, ja katselee meitä ihmisiä tässä maailmassa, me kaikki olemme taiteilijoita - meillä kaikilla on se oma juttu mitä toteutamme. Toteutamme juttuja vaan niin eritavoin. Toiset osaavat toteuttaa niitä näkyvämmin kuin muut, mutta pääasia onkin se, että toteutamme edes niitä itselle merkityksellisiä asioita niin, etteivät ne jää vaan tuonne aivojen sopukoihin pölyttymään.

Sanoisinko, että olemme kaikki oman elämämme taiteilijoita. Ollaanhan?

 

Inspiroivaa viikonloppua!

 

​xx Vilhelmiina

Kommentit

Minullekin valokuvaus on jollakin tapaa terapeuttista ja tavallisesta arjesta irtautumista. Työni on kaikkea muuta kuin luovaa, joten valokuvaus ja blogiin kirjoittaminen toimivat sellaisena luovana vastapainona.

vilhelmiinah
VILHELMIINA H.

Siis täydellistä vastapainoa työllesi! On hyvä pitää siitä omasta luovuudesta kiinni, jos sitä ei työn kautta ole mahdollisuus toteuttaa. Mukava kuulla, ja kiva kun kommentoit :) 

Minnea
Minnean muruja

Ihana teksti <3

Minäkin maalaan, kirjoitan ja kuvaan! Ei ole väliä, mikä se juttu on, tärkeämpää on, että on löytänyt sen juttunsa, joka toimii itselle :)
Inspiroivaa viikonloppua myös sinulle!

vilhelmiinah
VILHELMIINA H.

<3 Kiitos Minnea! Juuri niin!

Niina Maria V.
une petite life

Olipa kiva postaus!<3 Oon kanssa hurahtanut jokseenkin valokuvaamiseen, ja eniten kiehtoo potrettikuvaus, voimaannuttava valokuva ja tarinoiden kertominen valokuvien avulla. Ihan lapsen kengissä on oma kuvailuni, mutta ainakin se on kivaa ajanvietettä, vaikka en vielä paljon olekaan siihen ehtinyt panostaa :)

vilhelmiinah
VILHELMIINA H.

Sain sinulta inspistä tähän, hih, kiitos! <3

Mutta hei pikkuhiljaa, jostain se on aina aloitettava, valokuvauksessakin! On todellakin ihana että valokuvilla on jokin tarina kerrottavanaan, ja kun kuvaa sitten myöhemmin tuijottaa niin sen kautta voi muistot herätä taas henkiin :) Voi olla myös kovin terapeuttinenkin hetki se, kun pystyt muistella valokuvan kautta jotain tiettyä hetkeä elämänkaarella, herättäköön se sitten onnellisuutta tai surua, miksei molempia.

Valokuvat on niitä elämän jäädytettyjä hetkiä. Kauniita hetkiä, kaikesta huolimatta. <3

Niina Maria V.
une petite life

<3 Aijjaa kiva :)! Eipä kestä! Ja toi sitaatti on kyllä niin kaunis ja osuva :)

Kommentoi

Kommentointi on sallittu vain kirjautuneille käyttäjille.