Ladataan...
VILHELMIINA H.

Kaiken tämän maailman turvattomuuden, epävarmuuden, epärehellisyyden, epäoikeudenmukaisuuden ja muun ikävän päälle mun on nyt pakko todeta että

kuinka mahtavia ihmisiä maailmassa onkaan,

kuinka mahtavia ihmisiä elämän aikana voi kohdata,

kuinka mahtavia ihmisiä voi saada osaksi omaa elämää,

kuinka mahtavaa on kun joku haluaa oppia tuntemaan juuri sinut

ja kuinka mahtavaa on, kun tiedät että he ovat siellä - kaukana tai lähellä, mutta että ovat.

Olen miettinyt monta kertaa että ansaitsenko heitä elämääni? Mitä olen tehnyt oikein, että juuri he haluavat olla juuri minun kanssa tekemisissä, päivästä ja vuodestakin toiseen? Olenko kohdellut heitä tarpeeksi hyvin, niin hyvin että he silti jaksavat pitää minuun yhteyttä vaikka kohtaamisissamme olisikin taukoja, jopa vuosien? Mikä tekee minusta kaiken sen arvoisen, tai heidän arvoisen?

Olen teistä niin onnellinen ja kiitollinen, mutta samalla ihmeissäni. Niin ihmeissäni etten löydä enää sanoja. Vähän kliseisesti sanottu mutta - kiitos, että olette.

Sydämellistä alkavaa marraskuuta!

Muistakaa rakastaa niitä mahtavia ihmisiä elämässänne, tunnelmoida kynttilöiden valossa ihan antaumuksella ja nauttia niistä harvoista auringonsäteistä näin pimeimpään aikaan vuodesta.

 

// Love those amazing people in your life, everyone who're still there no matter what. They're supposed to be there, they have some kind of reason to be 'cause everything in life happens for a reason. That's the one and only truth. Hold on them, but always open your heart for new amazing people.

The people you love, candles and a few sun rays on this dark time of the year - enjoy them with all your heart. And remember, there's always something beautiful in the dark, too.

 

xx Vilhelmiina

Ladataan...
VILHELMIINA H.

''Valokuvat ovat mielemme jalanjälkiä, elämämme peilejä, sydämemme heijastuksia ja jäätyneitä hetkiä, joita voimme pitää hiljaisessa tyyneydessä kädessämme - ikuisesti, jos niin tahdomme. Ne dokumentoivat sen, mitä olemme olleet, osoittaen samalla, minne saatamme olla matkalla, tiedämmepä itse sen tai emme.''

(Weiser, 1999)

 

Juuri se. Juuri niin. En itse olisi voinut kuvailla valokuvia tai valokuvausta paremmin. Kyseinen sitaatti on niin täydellinen ollakseen se täydellinen.

Sama pätee esimerkiksi kirjoittamiseen - ajatellen vaikka nyt kirjailijoita. Kirjoittamista voisi kuvailla näin, pienin sanamuunnoksin; ''Tekstit ovat mielemme jalanjälkiä, elämämme peilejä, sydämemme heijastuksia ja jäätyneitä muisteloita, joita voimme pitää hiljaisessa tyyneydessä papereilla - ikuisesti, jos tahdomme. Ne dokumentoivat sen, mitä olemme olleet, kertoen samalla, minne saatamme olla matkalla, tiedämmepä itse sen tai emme.''

 

Minulle valokuvaus on kuin terapiaa. Itseasiassa, valokuvaus onkin yksi terapian muoto. Jos mieleni on melankolinen ja uin syvissä vesissä, kuvaan. Jos mieleni hykertelee onnesta ja säteilee, silti kuvaan. Ihan mitä vaan, milloin vaan, missä vaan. Kännykällä tai kameralla, molempi parempi. Vaikka en kulje yleensä kamera kädessäni, mutta esimerkiksi lenkillä ollessani saatan pysähtyä aika monta kertaa ottaen kännykän taskusta, jos näen jotain kaunista kuvattavaa. Ja niin käy todella usein. Ja aika usein harmittaa kun sillä hetkellä kännykän sijasta kädessäni ei ole sitä ''oikeata'' kameraa.

En tiedä mistä intohimoni valokuvaamiseen johtuu. Ehkä isältä perittyä? Ehkä se on syntynyt kun pienenä tyttönä lapsuudenystävän kanssa kuvailtiin milloin missäkin, kaikenlaisia ''taidekuvia'' - ja se oli meidän jokaviikkoista ajanvietettä. Ja niin, olinhan kuvataidekoulussakin aina ala-asteelta ylä-asteelle, ja se oli ihanaa aikaa se. Itseasiassa, myönnän että ainoat kiitettävät arvosanat olen saanut musiikista ja kuvaamataidosta, peruskoulussa siis.

Olen visuaalinen ihminen ja esteetikko (niinkin hölmö että korjaan ihan kenen tahansa hyllyssä olevan vinon kirjapinon suoraan tai saatan myös järjestellä ruokakaupan hyllyjä...), ja omaan hyvän rytmitajun. Olen tarkka tietyistä jutuista, asetelmista ja sen sellaisista. En ole pikkutarkka, mutta tarkka. Olenkin aina ihmetellyt miksi en ole pyrkinyt taide-alalle, johonkin niistä monista mielenkiintoisista vaihtoehdoista. No, piirtäminen ei ole se minun juttu - ei siis piirtäjäksi/kuvittajaksi/animoijaksi. Nuotit taas tuottaa tuskaa - ei siis muusikoksi, vaikka olenkin laulanut kuorossa ja soittanut koko ala-asteen rumpuja tyttöbändissä. Oltais muuten voitu olla seuraava Tiktak.

​Ainoat missä ehkä voisin olla hyvä, paitsi no ihminenhän voi olla ihan missä vaan hyvä kehittämällä vain itseään, voisi olla valokuvauksen lisäksi suunnittelija (heitäkin on monenlaisia) tai kirjoittaja, sellainen joka olisi tekstien kanssa tekemisissä. Ei ehkä kirjailija, se vaatii niin paljon ajatustyötä ja mielikuvitusta, mutta kääntäjän ammatti on aina kiehtonut. Mutta tällä hetkellä satunnainen kirjoittaminen tänne blogiin ja kymmenien muistilistojen rustaaminen omaan kalenteriin on just hyvä. Ehkä se jonain päivänä muuttuu. Silloin annan sen luvan muuttua.

Ja tiedättekö mikä olisi myös aivan mahtavaa? Isolla pensselillä maalaaminen isolle canvastaululle, mitä joskus pikkutyttönä kuvataidekoulussa sai kokeilla. Päästää se kaikki luovuus esiin, ajattelematta millä värillä tai mitä maalaisi. ​Aloin heti miettimään mikä olisi lopputulos värillisesti. No mutta, tällä hetkellä on vain kotini kylmyyttä huutavat valkoiset seinät mitkä olisi kiva saada lämpimämmän sävyiseksi. Olkoon se uusi projektini - lupakin on jo asunnon omistajalta.

Jokaisella ihmisellä on varmasti jokin keino taltuttaa oma mielensisäinen paha olo, eikö? Jokaisella se on varmasti erilainen, olemmehan kaikki erilaisia ja upeita juuri sellaisinaan. Joku tykkää valmistaa ruokaa ja toinen taas syödä sitä, joku haluaa keskustella syvällisesti ystävien tai perheenjäsenten kanssa ja toinen taas erakoituu omien ajatusten kanssa, joku joogaa tai toinen lähtee pumppaamaan rautaa kuntosalille, joku maalaa tauluun rohkeita vetoja ja toinen piirtää pikkutarkasti sarjakuvia. Meitä on niin moneksi, onneksi. 

Minulle pitkät kävelylenkit, musiikin kanssa tai ilman, ja valokuvaus auttavat. Tietenkin jossain kohtaa myös sen oikean ihmisen läsnäolokin, sellaisen joka osaa sanoa juuri ne oikeat sanat sillä oikealla hetkellä. Usein kuitenkin olen selvinnyt omin avuin, olen ehkä liian itsenäinen näissä jutuissa, sillä en edelleenkään osaa pyytää apua vaikka olisin sen tarpeessa.

 

Oikeastaan kun ajattelee, ja katselee meitä ihmisiä tässä maailmassa, me kaikki olemme taiteilijoita - meillä kaikilla on se oma juttu mitä toteutamme. Toteutamme juttuja vaan niin eritavoin. Toiset osaavat toteuttaa niitä näkyvämmin kuin muut, mutta pääasia onkin se, että toteutamme edes niitä itselle merkityksellisiä asioita niin, etteivät ne jää vaan tuonne aivojen sopukoihin pölyttymään.

Sanoisinko, että olemme kaikki oman elämämme taiteilijoita. Ollaanhan?

 

Inspiroivaa viikonloppua!

 

​xx Vilhelmiina

Ladataan...
VILHELMIINA H.

Ihana Marja sai mut tajuamaan yhden jutun. Mä oon ambivertti. 

Niin mikä? Ajattelin aluksi että se on joku uusi trendisana jollekin tyylisuuntaukselle ja ties mille, mutta ihan oikeasti se kuvaa millainen ihminen on. En ollut ennen kuullutkaan kyseisestä ilmauksesta, kunnes se yksi päivä pompsahti esiin blogeja lukiessa. Ja vaikka luen paljon, kuuntelen paljon ja otan selvää asioista monipuolisesti, niin ei - aivan tuntematon ilmaus oli kyseessä.

Mutta nytpä tajuan koko homman. En siis ole ekstrovertti, en introvertti, vaan ambivertti. Vertti kuitenkin. 

 

Hallelujah, olen saanut persoonalleni jonkun käsityksen, eli siis miksi olen tälläinen kuin olen. En ala sen suuremmin tätä ilmausta avaamaan täällä - kannattaa klikata itsensä Marjan blogipostaukseen aiheesta tai sitten ihan vain googlettaa.

Erityisesti kolahtaa se, kuinka olen aina ollut ekstraväsynyt paljon sosiaalista kontaktia vaativan asiakaspalvelutyön jälkeen. Ja vaikka rakastan asiakaspalvelutyötä, ja olla kontaktissa ihmisten kanssa! Kun olen ollut sosiaalisissa ympyröissä pitkään, tarvitsen aikaa ihan vain itselleni. Olla itseni kanssa, kerätä voimia, rentoutua tai ehkä olla ja tehdä juttuja ihan vaan ypöyksin omassa kodissa. Saatan silloin toisinaan olla vastaamatta puheluihin. Enkä välttämättä halua tavata ketään. Sorry not sorry.

Tai se, että olen tosi herkkä aistimaan tunteita - siis jos joku on superiloinen, se tarttuu nopeasti minuun, tai jos joku on supersosiaalinen lähelläni, minustakin kumpuaa se pulppuava tyttö esiin vaikka sitä en yleensä ole. Ja päinvastoin, jos joku on surullinen, alan miettimään niitä kaikkia keinoja miten voisin auttaa toista, tai jos joku on vetäytyvä ja rauhallinen seurassani, se saa minustakin kaiken sen tyyneyden esiin.

Olen aina soimannut itseäni esimerkiksi siitä miksi lähden perjantai-iltana mieluummin yksin pitkälle lenkille kuin kavereiden kanssa baariin. Koska arkiviikon sosiaalinen habitus vaan kaipaa sitä epäsosiaalisuutta. Yksinoloa. Minulla ainakin. Nyt tajuan ja tiedostan. Nyt olen hyvin sinut itseni kanssa, vertti vierelläni.

 

Tämä oli päivä kun vertti tuli elämääni. Harmi vaan kun ei ole sitä skumppaa.

Onko minun lukijoissa kohtalontovereita? 

 

Ihanaa lokakuun viimeistä viikkoa, tyypit!

 

xx Vilhelmiina

Pages