Ladataan...
VILHELMIINA H.

Huomenta, ja kaunista tammikuun viimeistä viikkoa, ihanat.

Kevät on jo ihan ovella, se miltei tuoksuu jo. Niin oma mieli kuin päivät valaistuvat alati - kohta voimme taas tallustella sievissä ballerinoissa ja kukkamekoissa pitkin katuja ja niittyjä, tehdä niitä kesäjuttuja. Sitä ennen, kannattaa nauttia talvesta - talvessakin on jotain spesiaalia, ihan oikeasti on.

Haluan jakaa muutaman kuvan boheemihenkisestä kodistani, johon olen aivan rakastunut. On hassua, että vielä pari vuotta sitten sisustusmakuni oli lähes väritön ja no, tylsä. Nyt kerään värejä ympärilleni - kohtuudessa määrin, ja tiettyjä värejä, en ihan kaikkia sateenkaaren.

Ja vaikka olen omaksunut boheemiuden osaksi luonnettani aina, näkyy se vasta nyt kotini sisustamisessa. Tämä on minun "happy place" - täällä on hyvä olla, täällä annan itselleni luvan rentoutua, kotoilla, hyggeillä ja olla ihan lagom.

Olen rakastunut.

Katsoin eilen ympärilleni ja aloin miettiä mistä kukin huonekalu ja sisustustavara on kotiini eksynyt. Totesin että kaikki, lukuunottamatta sohvaa ja vaaterekkiä, ovat kierrätystavaraa eli kirpputorilöytöjä tai jonkun vanhoja ilmaiseksi saatuja, ja ne muutamat muut olen ostanut superhalvalla alennusmyynneiltä, eli kaikki kauniit tavarani ovat olleet lähes puoli-ilmaisia ellei ilmaisia.

Ja sekin, että kaikilla on jokin tarina ja tarkoitus. Osa on matkamuistoja, ja ainakin niillä jos millä on tarina jaettavana.

Sama pätee muuten vaatteisiini - jos ne eivät ole kirpputorilöytöjä, uniikkeja sellaisia, ne on bongattu alennusrekeiltä - vaatteissani on roikkunut aina punainen hintalappu kun olen ne kotiuttanut. Tämä ei tee minua vastuulliseksi kuluttajaksi, joo, mutta säästän ainakin ison summan rahaa, kunhan maltan odottaa että kauan haluamani yksilö päätyy alennusrekkiin roikkumaan. Ja se, että ostan tuotteen harkiten, enkä vain hetken mielijohteesta tai muuten vain, siinä olen ainakin hyvä.

Voisin sanoa että olen noin 90% vastuullinen kuluttaja - ehkä jonain päivänä täydet 100%. 

Mutta nyt, nyt lähden kouluun. Kävellen, tietenkin.

 

xx Vilhelmiina

Ladataan...
VILHELMIINA H.

Kyllä,

uskon kyseiseen sitaattiin täysin. Sinatra sen sanoi, tai lauloi - paras on vielä edessä, ja voi kuinka hienoa se on. 

Elämässä on ollut paljon hienoja hetkiä, joita en vaihtaisi mihinkään - ovathan ne olleet niin kauniita, ainutlaatuisia. Ne hetket ovat saaneet minut tajuamaan, että elämä on elämisen arvoista - sillä pitää leikkiä, sen kanssa pitää hullutella, eikä elämää kannata ottaa liian tosissaan. 

Niin ja, kannattaa muistaa se nauraminen myös vastoinkäymisten aikana. Kirjoittaa vaikka eteisen seinälle isolla "muista nauraa", tai ihan mitä tahansa, mikä vaan saa sinut nauramaan tai edes hymyilemään. Niistä ikävistä asioista pääsee aina, aina ylitse. Tavalla tai toisella.

Olen joskus pitänyt terveenä ihmisenä elämistä itsestäänselvyytenä ja murehtinut aivan pienistä - valittanut niitä turhanpäiväisiä. Ei täysin terveenä ihmisenä eläminen tällä maapallolla ole itsestäänselvää, joten niin kauan kun minä omistan kaksi jalkaa ja kättä, terveen sykkivän sydämen ja muun toimivan kehon, aion käyttää niitä ja iloita ihan mitättömän pienistäkin asioista. Elää.

Ja äskenkin, tuolla tuulessa ja tuiskussa kävellessäni, aloin hymyillä ja nauraa. Poskiani paleli ja kylmä tuuli puhalsi niin että meinasin lähteä lentoon, mutta minä nautin. Joku olisi voinut valittaa siinä hetkessä,

minä vain nauroin.

 

xx Vilhelmiina

Ladataan...
VILHELMIINA H.

Minun vuosi vaihtui siis Norjassa, vuoristomaisemissa ja kaikessa siinä täydellisessä hiljaisuudessa, lumikinosten keskellä. Oli puhdistavaa aloittaa vuosi 2018 kävelyllä raikkaassa ilmassa, korkeita vuoria ihaillen ja ajatellen, että tästä vuodesta 2018 tulee maailman paras.

Kyllä, tästä vuodesta tulee paras, jos vain niin haluan. Ja haluanhan minä.

Majoituttiin sympaattisessa vuoristomökissä Etelä-Norjassa, Telemarkin maakunnassa. Tarkemmin ottaen kunta oli Tokke ja hiihtokeskuksen nimi Hallbjønn Høyfjellssenter. 

Mukava paikka, varsinkin jos haluaa lomakohteelta rauhallisuutta ja luonnonläheisyyttä, ystävällisiä norjalaisia ja hyvää (mutta ylihintaista) pitsaa. Poropitsa puolukkahillolla oli suosikkini, ja niin hyvää!

Noin joka toinen päivä sen pariviikkoisen aikana satoi lunta, kun taas sitten toisinaan aurinko pilkahteli vuorten takaa siniseltä taivaalta. Lunta satoi niin, että sateen loputtua maahan oli kertynyt melkein puolen metrin korkuinen lumikerros, jopa yhdessä yössä. Mutta oli ihanaa olla kaiken sen lumen keskellä, sillä se oli niin puhtaan valkoista eikä yhtään märkää, sitä inhoittavaa loskaista. Vaatteetkaan eivät juuri kastuneet kun metsässä rämpi kahden metrin lumikinoksissa tai kun ulkona teki lumienkeleitä. Vaihtelevasti aurinkoa ja sankkaa lumisadetta, ei ole ihanampaa talvikeliä ei. 

Nautin niin.

En ollut koskaan ennen käynyt Norjassa, mutta olen aina ihaillut sitä maata sen verran paljon, että olen katsonut useita dokumentteja Norjasta, ja myös lukenut Norjasta infoa lähinnä juuri matkailun osalta. On minulla kaksi norjalaista ystävääkin, jotka ovat kertoneet siitä maasta - takk for det.

Olin 25-vuotias kun kävin ensimmäisen kerran Norjassa - oma äitini oli samanikäinen kun hän kävi ystäviensä kanssa Pohjois-Norjassa roadtripillä, joskus 80-luvun vaihteessa. Hänellä on edelleen polaroid-kuvat mitä hän matkansa aikana kuvasi - niinpä minäkin aion teettää muistoksi muutaman itse ottamani kuvan. Joistain kuvista tuli niin upeita - no, oikeastaan, eihän tuolta saanut muita kuin upeita kuvia. Postikorttimaisemaa oli minne vain katsoi.

Yksi haave minulla on,

kesäkuussa kun pääsisi Pohjois-Norjassa käymään - se jos mikään olisi ihan superia.

Kuka haluaisi lähteä?

 

xx Vilhelmiina

Pages