Ladataan...
VILHELMIINA H.

Haikeus. Se tunne iskee välillä tosi hurjaa. Yleensä se tuntuu silloin sydämessä, kun ihan vahingossa eksyy katsomaan vanhoja valokuvia - etenkin sellaisia, missä onnenhetket ovat olleet ylimmillään. Ai että, ei kai saisi katsella liikaa vanhoja valokuvia, ei kai saisi roikkua liikaa menneessä,

pitäisi osata elää hetkessä.

En vaan voi sille mitään - rakastan muistella mennyttä. Rakastan haikailla menneisyyteen. Joskus se on vaan liikaa, joskus kuvat muistuttavat liikaa jostain niin hyvästä, että haluaisit palata siihen aikaan ja paikkaan oitis. Palaisinkin, jos aikakone olisi keksitty. Ei varmaan vielä ole, eihän? Usein valutan kyyneleitä ihan onnettoman paljon tämän takia, varsinkin silloin kun on muutenkin herkällä tuulella. Tänä keväänä onkin tullut vuodatettua kyyneleitä miltei joka viikko, osasyynä on ollut älyttömät määrät koulutehtäviä, joita on pitänyt suorittaa tiiviisti näiden muutaman kuukauden aikana. Ne kyyneleet ovat olleet onnenkyyneleitä, joskin välillä vähän surumielisiä sellaisia. Niin tai näin, nyt on enää muutama viikko ja kevät olisi sitten paketissa - ja sitten saan keskittyä kesäopintoihin ja niihin muihin mielenkiintoisiin aiheisiin, kuinka ihanaa! Aion etsiä kaikki inspiraatiota antavat paikat kirjoittaa ja opiskella valoisina kesäkuukausina - se on ainakin varma että telttailla aion, satoi tai paistoi. 

Aina sanotaan, että pitäisi elää hetkessä. Live in the moment. Tässä ja nyt. Here and now. Itsekin hoen sitä aina, ja yritänkin noudattaa tätä ohjetta, mutta ei sitä aina vaan pysty. Jos menneisyydessä on ollut ihania, unohtamattomia hetkiä, tai tulevaisuudessa on tulossa joku kiva juttu - mieli eksyy niihin nopeasti. Ihan huomaamattomasti alat elää taas sitä menneisyyden ihanaa hetkeä tai saatat siirtyä ajattelemaan innolla sitä tulevaa kivaa juttua - ihmismieli on niin epävakaa, ei se pysy hetkessä ihan tuosta noin vaan. Ihminen pysyy hetkessä fyysisesti, mutta ajatukset harhailevat aina tuolla jossain, missä niiden ei ehkä aina pitäisi harhaillakaan.

Yritä sitten elää hetkessä. En tiedä onnistuuko se minulta koskaan.

 

xx Vilhelmiina

 

 

 

Ladataan...
VILHELMIINA H.

Uusia ihmisiä tupsahtelee elämäämme lähes päivittäin. Usein aivan yllättäen - saatat törmätä ihanaan ihmiseen kaupan kassalla, jonka kanssa klikkaa, ja josta myöhemmin tulee ystäväsi. Elämäämme tupsahtelevat ihmiset voidaan jakaa (aika brutaalisti) kahteen kategoriaan - heihin, joiden kanssa klikkaa oitis ihan kuin oltaisiin aina tunnettu ja niihin, joiden kanssa on alusta asti ilmassa jonkinmoinen jännite, kitka tai sensellainen.

Onko kenelläkään samoja fiiliksiä?

 

Kutsun sielunsiskoiksi sellaisia ihmisiä, joiden kanssa on alusta asti todella helppo olla. Joiden kanssa on vaan sellainen automaattinen yhteys. Sellaisten ihmisten kanssa olemassaoloani tai elämääni ei tarvitse selitellä, pystyy olla vain kyseenalaistamatta yhtään mitään. Vaikka meillä ei välttämättä ole samoja mielipiteitä asioista - eikä kuulu ollakaan, yksilöitä kun kaikki olemme - tajuamme toisen pointin ilman ristiriitoja ja osaamme todellakin arvostaa toisen mielipidettä, osaamme kuunnella, kunnioittaa ja ymmärtää myös ne eriävät näkökulmat. Meillä saattaa olla taustalla yhteisiä tekijöitä ja paljon yhteisiä kiinnostuksen kohteita, mutta se ei ole oleellisinta. Oleellista on, että kohtalo on antanut meidän löytää toisemme. Kyllä, uskon kohtaloon - se määrittää jossain määrin elämäämme - ja olen satavarma siitä, että kohtalo on pelissä näiden elämääsi tupsahtaneiden sielunsiskojen tai -veljien kanssa. Uskon siihen, että meidät on tarkoitettu kohtaamaan, jotta oppisimme toisistamme ja elämästä jotain yhdessä eläen. Uudesta tälläisestä tuttavuudesta saattaa kehkeytyä aika nopeastikin uusi, syvä ystävyyssuhde.

Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää hyviä ystäviä ympärilleen.

Sitten on ne, joiden kanssa on sitä kitkaa, jännitettä - jokin este välillämme. Olen aina miettinyt, miksi joidenkin kanssa on vaan niin vaikea saada minkäänlaista yhteyttä? Miksi joidenkin kanssa on vaan niin epämukava olla? Voimme vaihtaa sanan tai pari, mutta siihen se yleensä jää. Joskus se jää pelkkään hymyyn. Keskustelunaiheita ei riitä tai niitä ei vaan synny, tai ehkei ole edes mielenkiintoa keskustella. Ei edes säästä. Tämä jännite estää toistemme lähentymisen - hankaloittaa ystävyyssuhteen luomisen. Ei siinä, ei kaikkien kanssa tarvitse ystävystyä tai tehdä edes tuttavuutta liiemmin, mutta tuntuu harmilliselta kun joidenkin kanssa ei vaan klikkaa. Olenkin asennoitunut siihen lopputulokseen, että se on tarkoitettu niin - meillä ei klikkaa sen takia, koska meidän ei kuulu olla ystäviä tai meistä ei koskaan tule sellaisia. Toisaalta, ajankohta ja elämäntilannekin saattaa vaikuttaa - voin törmätä tälläiseen ihmiseen muutaman (kymmenen) vuoden päästä huomaten, ettei sitä kitkaa välillämme enää olekaan.

Koskaan ei saisi sanoa ''ei koskaan'' - tuon lauseen olen sanonut monesti, ja törmännyt juuri niihin asioihin, joille olen sanonut ''en koskaan.''

Olen todennut, että kaikkien kanssa ei tarvitse ystävystyä, viettää aikaa tai välttämättä tulla toimeenkaan, mutta ystävällinen pitää olla ihan jokaiselle. Ystävällisyys ei ainoastaan kumpua hyvästä sydämestä, vaan se on jokaisen ihmisen velvollisuus - jos ystävällisyyttä ei olisi tai sitä ei kukaan viljelisi ympäriinsä, millainen tämä yhteiskunta olisi? Ilman ystävällisiä sanoja, kohteliaisuuksia ja niitä hymyn pilkahduksia ei pitkälle pötkitä, ei vaikka kuinka yritettäisiin.

Jo pelkkä hymy tuntemattomalle vastaantulijalle saattaa pelastaa hänen päivän. Joskus jopa elämänkin.

 

xx Vilhelmiina

Ladataan...
VILHELMIINA H.

Olenko ainut jolla on tai on ollut ristiriitaisia fiiliksiä elämän suhteen? Epäilen.

Täytän lokakuussa 26 vuotta. Muistan kuinka viisitoistavuotias teini-minä kuvitteli että lähempänä kolmeakymppiä ollaan jo vakaita kaiken suhteen elämässä. On vakituinen työ, vakituinen osoite, vakaa parisuhde ja lapsia ainakin yksi. On omakotitalo, auto ja kaikkea aikuisten juttuja. Kaikki on vakaata ja varmaa, eletään sellaista turvallista tasapaksua elämää. Se viisitoistavuotias teini-minä tosiaan kuvitteli, että lähempänä kolmeakymppiä ollaan jo niin aikuisia - käyttäydytään kuten aikuiset, tehdään aikuisten juttuja - silloin ei tullut mieleenkään että elämä 26-vuotiaana olisi tälläistä kuin mitä nyt elän,

mikään kun ei ole varmaa vaan päinvastoin, kaikki on epävarmaa, edelleen.

Olen opiskelija, paperit saan nykyisestä koulusta käteen tavoitteeni mukaan vuonna 2021. En asu omistusasunnossa, asun vuokralla. Minulla ei ole parisuhdetta enkä osaa deittailla - lähinnä odotan jostain kulman takaa sellaista miestä, joka on oikeasti kiinnostunut minusta ja jakamaan tulevaisuuden yhdessä minun kanssa. Ei ole lapsiakaan, vaikka vauvakuumetta poden aina silloin tällöin - onneksi pikkuisia pyörii ympärilläni lievittämässä sitä. Tai sitten pahentamassa. 

Kaikista hassuinta tässä on se, etten todellakaan käyttäydy kuten aikuiset. Tai no, miten aikuisten kuuluisi oikeaoppisesti käyttäytyä? Miten olla oikea aikuinen? En minä ainakaan ole oikea aikuinen, no, aikuinen virallisesti ehkä joo, mutta en oikea sellainen. Tylsä aikuinen en koskaan halua olla, aion ikuisesti säilyttää lapsenomaisen rentouden elämän suhteen. Ja jos yhtään omaan äitiini tulen, niin olen vielä kuusikymppisenäkin ihan hirveän rento.

Useilla ystävilläni on jo vakituinen työ ja osoite, jotkut avioituneet tai edes vakaassa parisuhteessa, monilla heistä lapsiakin. Entä minun nykyinen hetki tai tulevaisuus? Siellä häämöttää oikeastaan vaan ammattikorkeakoulusta valmistuminen, maisteriopinnot ja luultavastikin spontaania matkustelua sekä Suomessa että ulkomailla - nämä ovat päällimmäisenä mielessäni. Tämä hetki ja tulevaisuus on täysin avoin - minulla kun ei ole vielä mitään vakituista tai pysyvää. Maailma näyttäytyy täysin avoimena minulle, siis vieläkin, 26-vuotiaana.

Varmaa on vain se, että tulevaisuuteni on täysin epävarma.

Hetkittäin ajattelen - välillä surenkin, mutta turhaan - että minulla voisi olla nuo kaikki vakituiset ja vakaat asiat mitä ystäväni omaavat. Minulla todellakin voisi. Minun elämäni ei vaan kuulunut mennä niin, eikä muiden elämä kuulu mennä kuten minun - kaikilla se menee erilailla ja hyvä niin. Se on rikkautta. Katkera ei kannata olla muiden elämästä tai saavutuksista, niistä kuuluu iloita ja ammentaa itsellekin rohkaisua - jos hänkin pystyi, miksen minäkin? Elämässä kun voi tehdä ja saavuttaa ihan mitä tahansa.

Vitsi, kuinka monta kertaa olen epäonnistunutkaan oman elämän ja omien unelmien tavoittelussa, mutta jostain syystä aina tajunnut että hei, sen kuului mennä vaan niin ja haluan omannäköisen elämän - ei minun elämäni kuulu näyttää tai kulkea samaa tahtia kuin parhaan ystäväni elämä. Olen lopulta elänyt OMAA elämääni juuri niin kuin olen itse halunnut ja tadaa, tässä sitä ollaan. Epäonnistumisien kautta olen juuri siinä tilanteessa jossa on nyt hyvä;

on katto pään päällä, mieluinen opiskelupaikka, ihana kotikaupunki, rahaa ostaa ruokaa, omaa aikaa olla ihan vaan yksin jos niin haluan, ystäviä kävelymatkan tai puhelinsoiton päässä. Niin ja, olen löytänyt sen kauan kadoksissa olleen inspiraation sekä valokuvaamiseen että kirjoittamiseen. Ihan tavallisia asioita, joista olla onnellinen.

Epäonni kääntyi onneksi.

​Elämä on hyvä, juuri tälläisenä, juuri nyt. Entä sitten kun ei enää tunnu tältä? Mitä sitten tehdä? Sitten muutan sitä. Teen sen muutosliikkeen niin kun olen aina tehnyt, jos en ole ollut tyytyväinen elämääni. Muutoksia pitää tehdä rohkeasti, jos oma elämä tuntuu junnaavan paikoillaan - kukaan ei niitä sinun puolestasi tee. Pitää muistaa olla itsekäskin, aina välillä.

Tärkeintä elämässä on kuitenkin se,

että olet onnellinen.

Se riittää.

 

​xx Vilhelmiina

Pages