Kehuja & kumppareita

visual diary

 

 

Eräänä tiistai-iltana kävelen kotiin kymmenen maissa, tukka likasena ja jalassa (city)kumpparit. Olo on rähjäinen ja väsynyt, mutta kahden viinilasillisen rentouttama.

LINDA MADMOISELLE,

kailottaa kadulla joku mies niin kovaa kohdallani, että viereisen ravintolan jonokin sen kuulee. Minua alkaa spontaanisti naurattaa ääneen, koska tilanne on niin huvittava.

Toivotan miehelle hyvät yöt ja jatkan matkaani.

Sitten tajuan, ettei kukaan ole aikoihin kehunut minua ollenkaan. Siksi kai jopa tuntemattoman huutelu tuntuu joskus kivalta. (Ei aina, mutta joskus). Flirttaanhan itsekin kahvilanpojalle, joka muotoilee kofeiiniannokseni päälle sydämen.

Kun kirjoittelee graduaan yksin yksiössään, piilossa muulta maailmalta, tipahtaa aika hyvin normiarjesta pois. Kun ei seurustele, ei kukaan jatkuvasti kerro sinun näyttävän ihanalta. Kun ei pese hiuksiaan neljään päivään, alkaakin näyttää siltä, ettei kenenkään pitäisikään sanoa mitään positiivista tästä lookista.

 

 

Sulla on tosi kiva kuvitustyyli, sanoo tosin aiemmin illalla se tyttö, jonka kanssa juon viiniä. Hänellä on portugalilainen blogi, jonne hän haastattelee (muun lisäksi) Lissaboniin muuttaneita ihmisiä.

Sellaisia kuin minä. Niitä ihmisiä, jotka jaksavat ihmetellä appelsiinien maukkautta (tämän joudun selittämään hänelle hyvin tarkasti, koska portugalilainen ei vain käsitä sitä, miten appelsiini voi olla kuivakka ja mauton) ja sitä valoa, joka lankeaa Lissabonin ylle kesäiltoina, siinä tunti ennen auringonlaskua, jolloin koko kaupunki näyttää pastellinväriseltä elokuvalavasteelta.

Ja niitä ihmisiä, jotka pitävät siitä ajatuksesta, ettei kaikki elämässä ole niin kamalan vakavaa. Joskus voi huudahtaa ääneen jotain outoa keskellä katua, joskus taas mykistyä ihan täysin (tästä lisää myöhemmin).

Toisinaan suuttua kaikesta, joskus taas hymyillä kaikille. Kun sellaista se vaan on.

Aika vaihtelevaa. 

 

----

 

I was featured in lovely Cityodes -blog recently.

 

 

 

Share

Kommentoi