Ne surut joita en surrut

visual diary

 

 

Tiedätkö, jos sä et sano että helvetti, musta tuntuu ihan kauhealta ja meinaan hajota pieniksi palasiksi, ei me tiedetä sitä,

eräs ihminen sanoo, katsoo tiukasti silmiin ja kaataa kauniiseen vaaleanpunaiseen viinilasiin vinho verdeä. On loppukesäinen ilta, olen tehnyt sillä viikolla paljon töitä ja vältellyt tätä kohtaamista vähän.

Niin, minä mutisen, kyllähän mä sen tiedän. Mutta se tunteista puhuminen, tai siis olen sitä opetellut tietoisesti tosi paljon, mutta hankalaa se on edelleen…

Ystävälläni on teoria, jonka mukaan kaikki ne surut, joita ihminen ei sure ja käsittele, pakkatuvat sinuun ja tekevät sinulle pahaa. Hän vertaa sitä vähän tökerösti pulloon, jonka pohjalla on sakkaa. Jos sitä sakkaa kertyy sinne liikaa, se menee ihan jumiin.

Ihan sama, se sakka pitää saada sieltä helvettiin, hän sanoo minulle, kun yritän huomauttaa että hänen vertauskuvansa sopisi myös suolisto-ongelmiin. Mutta olet oikeassa, korjaan puheitani, olen samaa mieltä tuosta teoriasta. Samaa mieltä nykyisin, ennen olin taas ihan eri mieltä.

Minulla oli elämässäni kerran ihan kamala vuosi. Se alkoi siitä kun erosin poikaystävästäni. Sitten meni muutama kuukausi ja jouduin muuttamaan asunnostani evakkoon neljäksi kuukaudeksi. Se tuntui raastavalta, koska isoissa elämänmuutoksissa koti tuntuu usein ainoalta hyvältä paikalta. Seuraavaksi meni hyvin tärkeä ystävyyssuhde.

Tässä olisi ollut jo tarpeeksi käsiteltävää, mutta universumi ei ollut tyytyväinen: vielä samaan syssyyn tuli potkut töistä. Tuotannollis-taloudelliset syyt ja niin edelleen, sanottiin eräänä maanantaisena iltapäivänä valkoisessa neukkarissa.

Samana iltana istuin metrossa kohti kotia ja ajattelin: Vittujen kevät (oli tosin vasta helmikuu). Mitä vielä vitun universumi? Voisinko seuraavaksi VAIKKA KUOLLA?

Yöhön mennessä olin tyyntynyt ja seuraavana päivänä totesin lakonisesti lenkkipolulla kuulumisia kysyvälle ystävälleni: Joo, nyt meni sit työpaikkakin. Samalla viikolla kerroin tarinan monta kertaa, joillekin joita näin harvemmin, pääsin kertomaan koko kuulumisputken. Että sellaista tällä kertaa.

 

 

Toimin usein sillä tavalla oudosti, että kun on paljon suruja ja murheita, en osaa surra niitä ollenkaan. Menen sellaiseen selviytymismoodiin, jossa vain toistelen itselleni: Antaa tulla vaan lisää, MINÄ KYLLÄ KESTÄN. Testaa nyt vaan hemmetin universumi, en varmasti aio luovuttaa ja hajota.

Toisinaan se on hyvä, ei tule vatvottua ja itkettyä jokaista pikku murhetta viikkokaupalla. Mutta se myös kovettaa ihmistä aika paljon. Kovettaa ja tekee kyyniseksi. Huomasin jossain vaiheessa myös ärsyyntyväni siitä, että minä kun en liikaa vatvo ja sure isojakaan murheita, miksi minun pitää kuunnella viikkokaupalla muiden jauhavan omistaan, paljon pienemmistä vielä.

Kunnes jossain vaiheessa tajusin, että oma käyttäytymismallini olikin ehkä se väärä.

Jos ei koskaan pysty sanomaan, että nyt on liikaa, en kestä, tarvitsen apua, ei kukaan tajua sinua auttaakaan. Jos olet aina se, joka kestää kaiken, sitten myös oletetaan ettet ikinä murru.
Kun itkin ensimmäistä kertaa erään ystäväni nähden, olin yli kolmekymmentävuotias. En ollut koskaan tainnut julkisesti itkeä edes leffateatterissa, ehkä vähän vetistellyt salaa.

Minulla kesti vuosikausia, vuosikymmeniä itseasiassa, tajuta se, ettei asioiden sureminen ja vatvominen ole millään tavalla heikkouden merkki.

Oletko sairastanut lapsena paljon, kysyi minulta kerran eräs viisas ihminen. Olen, miten niin?
Oliko sulla koskaan silloin sellainen olo, että piti yrittää olla aina ihan älyttömän reipas ja vahva, vaikkei ehkä ollutkaan? No oli joo
, muistan sen. Olin ehkä liikaakin sitä, en halunnut olla vaikea ja huolestuttaa muita yhtään enempää. Yritin aina olla paljon vahvempi kuin olinkaan. 

Jossain vaiheessa se meni näemmä sitten överiksi. 

----

 

Tämän syksyn henkilökohtaisena teemana on selkeästi ollut miettiä miksi jotkut asiat ovat minulle vaikeampia kuin muille. Ja ehkä miksi jotkut taas paljon helpompia. Tässä riittääkin pohdittavaa, ehkäpä talveen asti. Tai sitten ihan loppuelämän ajan.

 

----

 

 

Share

Kommentit

Tarja L. (Ei varmistettu)

Tunnistan itseni kertomastasi. Minun historiani on puolestaan sellainen, että sisko sairasti paljon ja minun piti olla reipas ja itsenäinen. Vahva. Olen sitä edelleenkin. Ihan älyttömän pitkään ja lopulta sitten "kamelin selkä" katkeaa ihan naps vaan ja kaikki on ihmeissään... Olen toisaalta huomannut myös sen, että kun yritän sanoa puolisolleni, että minä en oikeasti jaksa enää, niin hän ei oikein vähällä tahdo uskoa! Se on aika turhauttavaa... Toisaalta on ymmärrettävää, että kun ihmiselle ikään kuin tulee se leima, että tuo on se vahva, joka kannattelee meitä muitakin, niin sen vahvan väsyminen vie ikään kuin pohjaa muidenkin elämästä. Horjuttaa heidän turvallisuuttaan. Nää on niin vaikeita asioita - tässä "lähempänä viittäkymmentä kuin neljääkymmentä" -iässäkin näiden kanssa kamppailen.

Olen sen verran nyt viimeisten parin vuoden aikana oppinut, että aloitan itsestäni: yritän olla armollinen itselleni ja antaa niin sanotusti löysiä. Taputtaa olalle ja sanoa, että "nyt sulla on ollut aika paljon kaikkea, niin voit jättää jotakin vähän vähemmälle ja koettaa vain relata" - ehkä mä olen tätä vähän oppinutkin :) Edelleen on kyllä tosi vaikea sietää välillä sitä, että kun itse ui syvissä vesissä ja koettaa kestää, niin hyvänä kuuntelijana sitten kuitenkin joutuu kuuntelemaan niitä toisten aika pieniäkin murheita. Koska on niin kovin yksilöllistä, miten itse kukin murheensa kokee, niin ei oikein voi sanoa, että annatko olla... Siispä välillä karttelen näitä "murheautomaatteja"; ei kovin aikuismaista, mutta tämäkin on ehkä osa sitä itsensä suojelua, jota olen yrittänyt harjoittaa viime vuosina. Kun ne omat voimat tarvitaan omien murheiden kestämiseen, niin ei aina tarvitse olla muiden käytettävissä - etenkään, jos toiminta ei ole vastavuoroista.

Kyllä tässä pohdittavaa riittää. Täälläkin. Ja veikkaan, että ei tämä talvi riitäkään :)
Ihastuttavaa viikonloppua! <3

saarah
visual diary

Kiitos kommentista <3 

Joo, ihan samalla tavalla olen opetellut tätä mainitsemaasi yritän olla armollinen itselleni ja antaa niin sanotusti löysiä. Taputtaa olalle ja sanoa, että "nyt sulla on ollut aika paljon kaikkea, niin voit jättää jotakin vähän vähemmälle ja koettaa vain relata" ja sitä oon vähän jo oppinut. Oon myös huomannut ulkomailla asuessa että just me suomalaiset ollaan tosi kovia pärjäämään ja kätkemään tunteitamme. Tai siis oonhan sen kai aina tiennyt, mutta sekin asia on nyt konkretisoitunut aikalailla. 

Todellakin pohdittavaa riittää, ihan takuulla pidemmäksi ajaksi kun tää talvi :)

 

jeppuliii (Ei varmistettu)

Viisaita sanoja Saara! Mä olen kans samankaltainen pärjääjä. Joskus meni vuosia sen välillä että itkin edes yksin ollessani. Mun reippauden ja pakkopärjäämisen taustalla on onneton lapsuus vanhempien kurjan avioliiton takia. Yritin tehdä kaikesta parempaa olemalla kiva ja tsemppaamalla vanhempiani ja pitämällä huolta etten itse kuormita äitiäni enää yhtään enempää kuin pakko. Ja olen huomannut saman nyt yli kolmekymppisenä, että asiat ihmisten kanssa - töissä, parisuhteissa, ystävyyksissä - menee helpommin kun näyttää oman heikkoutensa välillä. Se ei edelleenkään tule multa useimmiten luonnollisesti, vaan joudun ihan tavallaan väkinäisesti sanomaan että mulla menee tosi huonosti juuri nyt. Parisuhteessakin olen joutunut pariin otteeseen sanomaan, että ymmärrätkö että itkisin nyt jos vain pystyisin, mulla on aivan hirveä olo. Ja joo, koska olen ollut itseäni kohtaan niin ankara, olen suvainnut tosi huonosti toisilta heikkoutta. Sen verran hyvän tapakasvatuksen olen saanut, etten ole avoimesti halveksinut. Mutta olen usein miettinyt, miten jokin kokee oikeudekseen itkeä esim työpaikalla jotain minusta suhteellisen pientä henkilökohtaista kriisiä. Että siinä taas joku dramaqueen hakee huomiota. Kunnes tajusin, kuten säkin, että asennevika taitaa olla minulla eikä muilla... Tää ankaruus on ulottunut mulla työelämään ja omiin unelmiin just samalla tyylillä kuin luulen vähän että sullakin: on pakko pärjätä itse, tehdä kovasti töitä, ei haihatella unelmia taiteesta ja vapaasta elämästä. Mutta niin vaan nekin ajatusmallit murtuu, kun lähtee työstämään. Iloa elämään Saara! Ja jottei nyt negailtas liikaa, niin toisaalta tämä sisu mikä meillä pärjääjillä on, se on myös hieno asia! Evoluution kannalta on varmastikin tarkoituksenmukaista, että maailmasta löytyy meidänkaltaisia kestopärjääjiä jotka pystyvät pitämään homman kasassa silloin kun muut hajoilevat. Kun ei vaan vietäisi sitä pärjäämistä ihan överiksi.

saarah
visual diary

Tää ankaruus on ulottunut mulla työelämään ja omiin unelmiin just samalla tyylillä kuin luulen vähän että sullakin: on pakko pärjätä itse, tehdä kovasti töitä, ei haihatella unelmia taiteesta ja vapaasta elämästä. AH JOO! Tää on niin totta! 

Musta oli myös jotenkin ihana ajatus että evoluution kannalta meitä pärjääjiä pitää olla :) Kiitos. (Mutta silti kannattaa välillä pärjätä vähän vähemmän)

paulahelena
ALUAP

Ainoot ihmiset, joiden nähden mä oon itkeny, on varmaan mies ja vanhemmat. Taino oon mä jossain leffassa liikutusnyyhkiny mut sitä ei lasketa. Just nyt en muista millon oisin viimeks itkeny ylipäänsä. Ehkä pitäis yrittää kuulostella niitä negatiivisiakin tunteita enempi.

saarah
visual diary

Joo, havahduin samaan joskus muinoin ja en ollut asiaa kauheesti edes ajatellut aiemmin. Mutta just noin, pitää kuulostella kaikenlaisia tunteita, ei vaan pärjätä liikaa ja edetä aina samoilla käytösmalleilla. Sitä se kasvaminen kai on :)

Mörri (Ei varmistettu)

Taas kerran ihana teksti.

Itse olen hyvin tunnevaltainen ja itken helposti. Olen jotenkin oppinut myös olemaan aika mukavasti niissä tunnepiikeissä. Tavallaan pakko, kun muuten joutuisin kokoajan häpeämään itseäni. Ja se ei kuulosta hyvältä elämältä.

Toki kaikki ovat yksilöitä, mutta minusta haasteista, epävarmuuksista ja suruista kannattaa usein puhua läheisille, joihin on luottamukselliset välit. Silloin tapahtuu monia asioita. Suhde syvenee, kun asettuu haavoittuvaiseen asemaan toisen edessä. Rosoisen pinnan näyttäminen on minusta kuin ikkuna inhimillisyyteen, siinä on jotakin mistä saada ote. Täydellisestä marmoripinnasta sitä ei juuri saa. Ja usein ainakin itse sisäistän omia tuntemuksiani paremmin kun sanoitan niitä. Ja se nähdyksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisen tunne - se on aikamoista.

Ja ellei koskaan näytä muille sitä omaa hätäänsä, riistää myös muilta mahdollisuuden tukea. Minkä he usein tekisivät mielellään.

saarah
visual diary

Ah, tämä oli niin viisas kommentti, että tekee mieli kirjata se ylös johonkin muistikirjaan, jossta se olisi aina saatavilla helposti. Kiitos <3

Valopäiväkirja

Täälläkin opetellaan. Kävin kaksi vuotta terapiassa, enkä itkenyt kertaakaan. Nyt palasin vielä vuodeksi ja olen itkenyt varmaan puolet kerroista... Mä oon oikeastaan vasta lasten myötä oppinut pyytään apua ja sanomaan ääneen, että minullakin on rajani. Se ei ole helppoa eikä aina mukavaa, mutta palkitsevaa se silti on :)

saarah
visual diary

Aivan! Mä olen oppinut avun pyytämistä vähän kans ulkomaille muutettuani. Varmaan aika sama kun lasten kanssa että yhtäkkiä huomaa, et on vaan PAKKO pyytää apua erilailla kuin ennen. Mutta hyvä niin :)

Valopäiväkirja

Varmasti näissä isommissa "kriiseissä" on aina mahdollisuus kasvaa ja avata itteään. Aina välillä kadehdin eläkeläisiä, kun ajattelen, että ne on eläneet jo nää hemmetinmoiset "ihmisenä kasvamisen" vuodet... Mut ehkä sekään ei oo niin yksoikoista :) 

pieta
Ruista Ranteessa

Tutulta kuulostaa. Mulla taustalla on vanhempien ero, jonka takia jouduin hyvin nuorena huolehtimaan itsestäni, kodista ja myös pikkusiskosta. En halunnut tuottaa lisää huolta vanhemmille. Ja pitkään sitä selviytymistä kesti, kunnes se kamelin selkä katkesi muutama vuosi sitten ja päädyin masennusdiagnoosin jälkeen terapiaan. Terapiassa löysin itseni sieltä jostain sen selviytyjän kuoren alta. Oli aika mullistavaa todeta, ettei aina tarvi pärjätä, ajatella muiden hyvinvointia ennen omaansa ja olla olevinaan täydellinen. Ja kaikessa tässä taitaa riittää työtä koko lopuksi iäksi.

saarah
visual diary

Kiitos jakamisesta <3 Uskon kanssa et tää on just sellainen elämän mittainen projekti. Onneksi sulle kävi loppujen lopuksi hyvin ja löysit just oivallukset et AINA ei oo pakko olla se vahva ja reipas. 

mystery
Vision One

Mulla on ollut tuollainen vuosi nyt viime vuoden kesästä tän vuoden kesään. Nyt alkaa viimein helpottaa kaikki jumalaton kaaos ja kuolema, mutta tunnistin aika vahvasti noi tunteet! Oli vittujen syksy, vittujen talvi ja vittujen kevät putkeen :D mä taas oon handlannut asiat itkemällä vähän joka välissä ystävien ja tuntemattomien edessä, varsinkin kantabaarissani. En omista sellaista nappulaa joka saisi hallitsemaan itkua. Mutta jokaisella meillä on varmasti omat taistelumme.

saarah
visual diary

Hahaaa, mua vaan niin nauratti vittujen syksy, vittujen talvi ja vittujen kevät :D Ja hei mistä koko vittujen kevät -sanonta ees tulee :D? 

Itkeminenhän oikeasti auttaa tosi usein, jotenkin puhdistaa. Musta on ihailtavaa ja hyvä että osaa oikeasti antaa niide tunteiden tulla. Mulla toi samanlainen vuosi oli jotenkin niin kamala tukahdettujen tunteiden vuosi et nyt jälkikäteen oikein hirvittää. Mut kai sellainen piti kokea että oppi jotain :)

Tsemppiä jatkoon <3 

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen samaa mieltä siitä, että kukaan ei ole ajatustenlukija ja osaa arvata täysin toisen tuntemuksia ja mietteitä. MUTTA: jos toisen ihmisen kuulumiset on vastoinkäymisiä toisensa perään tai normaali yhteydenpito vähenee/lakkaa, pitäisi siinä vaiheessa kyllä itselläkin ruveta kellot soimaan ja tajuta kysyä et hei, onks kaikki ok, kuinka sä voit, haluutko jutella? Harva tätä oikeesti tajuaa.

Kommentoi