Ne vaikeimmat suhteet (ikinä)

visual diary

The truth is
I never bought into your bullshit,

sanotaan siinä biisissä, johon olen samaistunut tänä syksynä eniten.

Minä en haluaisi nyt välttämättä olla biisin tapaan high by the beach, koska en sellaisia harrastele (joku tosin harrastelee sellaisia koulun pihassakin tuosta vaan, haistan kyllä). Mutta kelpaisi olla muuten vaan by the beach ja Lana del Rey:n tyyliin coolisti
over you.

Tai niin alan ollakin. Yli kuukausi sitten uuden elämän ensimmäinen suhdeviritelmä kaatui. Siitä selviäminen oli yllättävän helppoa
ja samalla

aika hiton kamalaa. Ainahan se on, olivat olosuhteet mitkä tahansa.

Mutta aina tulee taas se päivä, jolloin ajaa metrolla kyseisen tyypin kotipysäkin ohitse, eikä katso ikkunasta ajatellen näkyisikö sitä. Ja se kerta, kun jonkun toisen viestit saavat hymyilemään yksin kadulla kävellessä. Siitä tietää että selvittiin, taas kerran.

Kun muutin ja tyhjensin asuntoni, jossa olin asunut seitsemän vuotta, sieltä kaappien kätköstä löytyi vaikka mitä. Eksien vaatteita, muita tavaroita, saatuja lahjoja, takaisin otettuja annettuja lahjoja, levyjä, leffoja ja muuta. Mutta kaikkein pahin: iso kasa päiväkirjoja, joissa oli ne kokonaiset suhteet. Yritin vain tunteettomasti latoa ne kaikki mustiin jätesäkkeihin, mutta ei, en tietenkään pystynyt.

Päädyin istumaan yhden yön olohuoneen lattialla ja lukemaan kaikki ne läpi, vuosi toisensa jälkeen. Ensin suoraan sanottuna vitutti. Miten olenkaan onnistunut tässä kaikessa? Miten monta kertaa olen ihastunut, rakastunut, pettynyt, itkenyt ja sitten edelleen uskonut vielä ihmisiin ja itseeni. Ja miksi ihmeessä? Minkä tahansa muun asian kanssa olisin jo luovuttanut. Ei tuu mitään.

Voi kun voisi vain irrottaa aivoistaan sellaisen osan, joka kerta toisensa jälkeen pakottaa taas ihastumaan ja haluamaan jakaa elämäänsä jonkun toisen kanssa, sanon myöhemmin ystävälleni, joka kertoo sydäntä särkevän tarinan parisuhteensa päättymisestä.

Mutta sitä palasta ei saa aivoistaan irti. Ei saa, enkä haluakaan, vaikka nostankin monta maljaa sanomalla: En enää ikinä edes PUHU yhdellekään miehelle.

Menneenä kesänä olen elänyt enemmän kuin aikoihin: tavannut uusia tyyppejä, deittaillut, käynyt illallisilla, drinkeillä, minireissuissa, roadtripillä, yöbiitsillä, juhlissa. Sitten päättänyt pysyä friend zonella, päättänyt ihan muuta hetken päästä, herännyt ihan oikeasta paikasta ja aivan väärän tyypin vierestä. Ja ollut onnellinen ja ihan hiton onneton, hyvin vaihtelevasti lyhyen ajan sisällä.

Silti on parempi että on edes draamaa ja kamalaa, kun se ettei ole yhtään mitään ja menee vaan ihan hukkaan,

luki päiväkirjani vikalla sivulla, vuodelta 2008. Moni mielipide on muuttunut sitten noiden aikojen, mutta tämän allekirjoitan edelleen, ihan 100%.

----

Lana,

I know how it feels. I really do.

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Kiitos rehellisestä blogista, jossa on paljon muutakin kuin vain kauniita kuvia ja tyhjiä mietelauseita. (Kuten niin monissa nykyisin).

saarah
visual diary

Kiitos tästä kommentista <3

Vierailija Hessu (Ei varmistettu)

Oih, taas tosi lohdullinen teksti. Rehellisyyden nimissä mun on kyllä joskus vaikea luottaa tähän ajatukseen että "parempi että on edes draamaa ja kamalaa, kun se ettei ole yhtään mitään", vaikka niinhän se on.

Sun kesä kyllä vaikuttaa tosi onnistuneelta (sydänsuruista huolimatta). Toivottavasti talvi jatkuu yhtä elämäntäyteisenä!

Ja minäkin haluan kiitellä sun blogista ylipäätään, nämä sun kirjoitukset tuntuu aidoilta ja rehellisiltä, ilman että paljastat kuitenkaan liikaa.

saarah
visual diary

Kiitos.

Ihan sama juttu, aika usein on vaikea allekirjoittaa tuo draama ja kamaluus -juttu, mutta yleensä vähän jälkikäteen sitä alkaa ajatella että kaikesta on aina jotain hyötyä, joku merkitys ja pidemmässä mittakaavassa sitä kai oppii jokaisesta pieleen menneestä jutustakin jotain :)

Tää tulee tietty sen vaiheen jälkeen kun on eka soittanut viikon I´m never gonna love againia ja vihannut kaikkia ja kaikkea :D :D :D

Kiitos kun luet ja kommentoit <3

Lotta P.

Osui ja upposi! Luin juuri ystävän kolmekymppisillä ystäväkirjaansa, johon olin kirjoittanut vuosia sitten. Kuvasin itseäni siksi ystäväksi, joka "poikkeuksetta tarjoilee mieshuolia ja teetä". Nauroin (ja ihan vähän sisäisesti itkin), ettei mikään ole muuttunut sitten vuoden 2009. Paikalla ollut tutun poikaystävä lohdutti elämän menevän aalloissa, ja minun nyt vain olevan samassa kohdassa aaltoilua kuin tuolloin. Kun totesin tähän siis tietäväni tasan tarkkaan, missä olen taas kuuden vuoden päästä, jatkoi hän viisauttaan sanomalla että "ei, joka seitsemäs aalto on suuri, eikä koskaan voi tietää, missä kohtaa on aaltoihin hypännyt." Parasta punkkufilosofointia. :)

Aallon harjalla tai pohjalla, on blogiasi aina yhtä ihana lukea ja visuaalisesti herkutella, kiitos Saara kattauksesta.

saarah
visual diary

Kiitos Lotta.

Tää kommentti myäs osui ja upposi. Mä taidan poikkeuksetta tarjoilla punaviiniä ja hauskoja tarinoita surullisilla lopuilla. Mutta kyllä (kai) ne aallonsuunnat joskus vielä muuttuu :)

Kommentoi