Päivä, jota olin pelännyt

visual diary

 

 

Eräänä päivänä se sitten tapahtuu. Se, mitä olen pelännyt jo kauan.

Kädet tärisevät, en osaa hengittää normaalisti, sydän hakkaa. On yhtäaikaa kylmä ja kuuma. 

On pakko avata ikkuna, istua alas ja psyykata itseään. Hengitä, hengitä, rauhoitu. Tämän takia ei kannata seota. Se ei tunnu auttavan. Itse asiassa juuri sillä hetkellä mikään ei tunnu auttavan.

Kun sitten tunnin ja yhden realistisen to do –listan jälkeen istun puistokahvilaan höyryävän kahvin kanssa, muistan jotain vuosien takaa:

kun olin kuusitoistavuotias, kuulin tarinan nuoresta naisesta, joka stressasi ylioppilaskirjoituksista niin paljon, että joutui suljetulle osastolle. Tarina ei kertonut mitä hänelle sen jälkeen tapahtui, mutta minulle jopa tuon asian kuuleminen oli silloin tärkeä muistutus.  

Ei ole mitään asiaa, jonka vuoksi kannattaisi stressata noin paljon, ajattelin silloin. Niin ajattelen edelleen.  

Olen yleensä aika rento monissa hankalissa tilanteissa. Olen oppinut haipakkatahtisessa työelämässä siihen, että päivän aikana saattaa tapahtua mitä vain ja on vaan pysyttävä suht coolina. Pieni stressi on hyvästä, se tehostaa ainakin omaa työskentelyäni.

Olen myös oppinut omat rajani hyvin: voin tehdä kaksitoistatuntisen työpäivän, jos siihen on tarvetta, mutta voin tehdä sen satunnaisesti, kerran kolmessa kuukaudessa, en jatkuvasti. Olen hyvä hallitsemaan sellaista stressiä, johon olen tottunut. Sellaiset työt, joita olen tottunut tekemään, ne pystyn hoitamaan ilman sitä tunnetta, että sydän tulee ulos rinnasta. Mutta kun on kyse asioista, joissa en ole mukavuusalueellani ja jotka ovat minulle uusia, sieltä se epämukava, hallitsematon stressi sitten tulee. Ja tulee oikein ryminällä.

Sinä päivänä kaikki menee pieleen. Olen hermostunut, surullinen, epävarma, säikky. En saa loppujen lopuksi edes mitään järkevää tehtyä, koska hukkaan kaiken energian siihen stressaamiseen. Sehän on stressissä pahinta: se saattaa myös lamauttaa.

 

 

Arkeni täyttyy tällä hetkellä gradusta, kontaktitunneista ja freelancetöistä. Niistä jälkimmäiset sujuvat helposti, listan ensimmäinen asia taas on se, joka saa minut hengittelemään avonaisesta ikkunasta. Ja kaikki nämä yhdessä: ne ajoivat tilanteeseen, jossa tuntui että pää halkeaa.

Jos olisin Suomessa, tietäisin tasan tarkkaan mitä tehdä: kenen kanssa mennä tilitysviinille, minne lähteä viettämään rentoutusviikonloppua ja missä tarpoisin kahdeksan kilometrin tuuli vie ajatukset päästä pois -lenkkini. Nyt minulla ei ole niitä samoja tuttuja rentoutuskeinoja. Ja kun on siinä tilanteessa että pää tuntuu halkeavan, ei sillon pysty alkaa tekemään kartoitusta siitä, minne kannattaisi mennä makoilemaan joogamattonsa kanssa. (Joka tosin nököttää nykyisin jossain kaatopaikalla, kiitos pinttyneen kissanoksennuksen).

Pyydän ystäväni brunssille, se auttaa. Tungen suun täyteen croissanttia ja hilloa, tilaan maitokahvin jälkeen vielä espresson (olenhan jo ihan portuguesa), sitten tilitän, tilitän ja tilitän. (Ensin tietysti syön suuni tyhjäksi). Se auttaa sinä päivänä.

Niinä päivinä kun on liikaa yksinoloa omassa pienessä kodissa tietokoneen äärellä, teen keskellä päivää kävelylenkkejä. Otan turhia kuvia, istun aurinkopaikkaan hetkeksi, hengittelen raitista ilmaa.

Ja psyykkaan itseäni:

Helvetti soikoon, minä en tullut tänne asti stressaamaan itseäni hengiltä. Yksikään gradu, yksikään työjuttu ja yksikään mikään muukaan asia ei ole sen arvoista.

Ketään ei kiinnosta tulevan graduni arvosana. Ei varsinkaan minua. Minua kiinnostaa oppia uusia asioita, pysyä järjissäni ja nauttia Lissabonista. Nämä sanat täytynee ehkä tatuoida nyt jonnekin näkyvälle paikalle. Tai laittaa puhelimeen muistutus, joka tulee kerran päivässä, siinä kahden maissa: Ota hei rennosti, ei tää homma oo niin vakavaa.

Take it slou. 

----

 

Trying to deal with the stress of starting my thesis seems to make me.... a bit crazy. 

Share

Kommentit

Suvi K.
Sisunainen

Vertaistsempit gradun kirjoitukseen! Muakin stressaa välillä, mutta sillon yritän (ei-liian-vavasti-ottamisen lisäksi) käyttää argumenttia: hei mä osaan tän, tätä varten me ollaan opiskeltu. 

saarah
visual diary

Tsemppiä sinne kans :)

Toi on kyllä hyvä argumentti. Musta tosin tuntuu et opiskelu, sit 10v työelämässä ja sit opintoihin paluu ei oo paras kombo. Tai siis aivot on tottuneet sellaseen tehokkaaseen työntekoon, ei tällaiseen lukemis-tiedonhaku-kirjoitus-päättely -työskentelyyn. Mut hyvä oppia uusia asioita ja työskentelytapoja, kai tässä on ajateltava niin :D

An (Ei varmistettu)

Luehan tämä: http://www.hs.fi/elama/a1479270558418?jako=77b4957f506ca642bb1ba83392273...

Tein itse oman graduni juuri tuolla periaatteella. Onneksi vaikka proffa painosti vain työstämään ja työstämään. Ja se on ihan totta että kukaan ei välitä siitä arvosanasta, sitä ei ole minultakaan ikinä kysytty, aihetta kyllä. (Suomessa etenkin sillä ei ole mitään väliä jos kyse on muista kuin akateemisista ympyröistä ja muualla kuin suomalaisissa yliopistoissa tehdyistä graduista, jos se nyt lohduttaa...) Paras gradu on aina valmis gradu.

saarah
visual diary

Kiitos linkistä, toi juttuhan oli SUPERHYVÄ!

Oon kyllä niin samaa mieltä ton jutun kanssa. Elämässä pärjää sellaisella 85% asenteella tosi hyvin eikä ehkä sit saa sitä burnouttia :)

Anna Vihervaarasta

<3 Silloin kun mua stressaa pahasti, mietin, että mitkä asiat nyt ihan oikeasti on tosi tärkeitä just siinä hetkessä, mikä pitää tehdä nyt ja mikä voi vähän odottaa. Ja minkä voi tehdä ihan hyvin eikä täydellisesti. 

Joskus vastaus voi myös olla ihan vain se, etten juuri sinä päivänä tee mitään, vaan puhun jollekin ystävälle, lähden metsään tai katson Netflixiä sohvalla päivän (tämä on kyllä näköjään mun ultimate-rentoutuskeino :D). Kun irrottaa itsensä hetkeksi niistä stressinaiheista, ne eivät enää tunnu niin pahoilta. Ja moni vaikka töihin liittyvä asia saattaakin ratketa ihan vain sillä, että antaa aivoilleen hetken lepoa.

Tsemppiä sinne! 

saarah
visual diary

Joo, niin totta noi kaikki! Kiitos tsempeistä :)

Mulle käy usein niin että luovutan ja aloitan Netflix-maratoonin ja sit puolen tunnin päästä saankin jonkun hyvän idean, joka vie vähän eteenpäin. Eli aivojen lepo tosiaankin toimii!

saarah
visual diary

<3 

lllau (Ei varmistettu)

Miten voi olla, että oon unohtanut palata tänne blogiin? Täähän on ihana! Ja teksti myös aiheutti melkoista pään nyökyttelyä sitä lukiessa, tein itsekin gradun ulkomailla ja (silloin) uudessa kaupungissa, eikä sen pahimman stressipuuskan iskiessä pystynytkään heittämään aivoja narikkaan ja lähteä rentouttavalle kävelylle, kun ensimmäisenä olis pitänyt etsiä google mapsin avulla se "rauhallinen ja kauns reitti".

Nyt on gradu kuitenki paketissa, rauhalliset lenkkireitit etsitty (ei ollut ehkä helpoin tehtävä näin suurkaupungin keskustassa asuessa) ja mukaan on tarttunut myös kourallinen ihania, uusia ystäviä, joille voi stressipäissään soittaa, että "viiniä - nyt!".

Kiitos siis taas muistutuksesta, että mikään ei ole sen turhan stressin arvoista! Ihana blogi ja ihanat tekstit.

saarah
visual diary

Kiitos! Ihanaa et oot palannut :)

Ja hah, miten samassa tilanteessa oot ollut! Sun kommentti toi mulle lohtua siitä, että joskus vielä mäkin pystyn muisteleen tätä aikaa ja sanomaan et tulihan se gradu tehtyä kuitenkin, vaikka alku olikin hankalaa :D 

 

Kommentoi