Valotalvi

visual diary

Kirjoitettuani koko päivän koulujuttuja kotisohvalla, lähden ulos vähän ennen neljää. Se on paras aika lähteä: on vielä lämmintä ja tietää että on melkein kaksi tuntia aikaa siihen, että on pilkkopimeää.

Pimeys on täällä toki erilaista kuin Suomessa. Se on etelän pimeyttä. Ei kokoharmaata, ei niin uuvuttavaa.

Tänä talvena olen tajunnut mitä kaamos teki mielelleni:

En varsinaisesti masentunut kaamoksesta ja talvesta, mutta lamaannuin. Elinympäristöni pieneni aina hurjasti: lähinnä työpaikan ja kodin väliseksi ympyräksi. Kun laittoi töistä tullessa kotihousut jalkaan, oli tosi vaikea enää lähteä iltaisin mihinkään. Sitten sitä vain jumiutui kotiin, vaikka joka kerta kun lähti, tajusikin sen ettei ulkona ole niin pimeää kun sisältä katsottuna näyttää: on aina kaupungin valot sentään. Joka talvi sitä puhuttiin ystävien kanssa: tehdään kaikkea kivaa arki-iltoinakin, ei saa vaan jumiutua kotiin. Mutta sitten keväällä huomasi että ei se oikein toiminut, taaskaan.

Toki täälläkin on talvi: aurinko laskee puoli kuuden maissa, ulkona on aamuisin kylmä, päivisin tarkenee istua puistokahvilassa vain jos on villahame ja auringonpaistepaikka. Sataa ja tuulee ja välillä on melkoinen myrsky. Mutta on valoa, joka päivä. 

Ja on värejä: puissa on lehtiä, värikkäitä rakennuksia ja aurinkoa. Aurinko nousee ja paistaa ja sokaiseekin välillä.

Kun olen eniten valon ja piristyksen tarpeessa, kävelen rannan suosikkipaikalleni, jossa saa edelleen toisinaan pitää aurinkolaseja, niin kirkkaasti se paistaa. Istun ja kuvittelen mielessäni miten d-vitamiini imeytyy kehooni.

Olen kaavoihin kangistunut: kävelen usein tiettyä reittä rantaan ja sieltä toista, keskustan läpi, kotiin. Se reitti sisältää kaksi kamalaa ylämäkihaastetta (jokainen Lissabonissa käynyt muistaa nämä haasteet). Vaikka muuten olisi jäässä, tulee aina hiki kun niitä kipuaa.

Nykyisessä elämänrytmissäni en ole myöskään puoleen vuoteen herännyt pimeään aikaan. Se on ihan käsittämätöntä. Tuntini alkavat aikaisintaan yhdeltä, eli herään yleensä kahdeksan aikaan. Silloin on jo valoisaa.

Koska tämä on väliaikaista, aion hehkuttaa tätä kaamoksetonta talvea itselleni ihan koko rahan edestä. Täällä blogissa tämä olkoon ainoa kerta. 

Kävin taannoin Museu de Lisboassa katsomassa näyttelyn, joka kertoi Lissabonin erikoislaatuisesta valosta.
Tässä kaupungissa on eniten auringonpaistepäiviä koko Euroopassa ja katukivetyksen vaaleus, meri sekä rakennusten pastellisävyt heijastavat valoa vielä ihan eri tavoin kun monissa muissa kaupungeissa. Näyttely oli huikean kiinnostava, ihan myös kaupunkisuunnittelun näkökulmasta.

----

Lisbon Light. It´s just magical. 

Share

Kommentit

Vierailija Hessu (Ei varmistettu) http://hessumilanossa.blogspot.fi/

Mä just mietin, että haluan muuttaa siihen eurooppalaiseen kaupunkiin, jossa on eniten aurinkoisia päiviä. Ennen kuin ennätin selvittää mikä kaupunki se on, niin sä kerroitkin sen täällä blogissa!
Niin että nyt alan sitten vissiin järjestelemään muuttoa Lissaboniin. :)

saarah
visual diary

Hahahahaaa, mahtavaa. Tervetuloa sit vaan Lissaboniin :)

Vpppppppppp (Ei varmistettu)

Mikset hehkuttaisit valoa ja kaamoksetonta talvea enemmänmkuin yhden kerran?
Pliis, hehkuta ja jaa kuvia ja tunnelmia sieltä!
:)

Evelinka (Ei varmistettu) http://liinabohemia.blogspot.cz/

Nyt ihan innoistuin lukemaan tätä sun blogia, enkä malta lopettaa.....
Kaamokseton talvi, niinhän se on! Kun kerran tottuu siihen, että aamulla ratikkapysäkille tallustaessa on valoisaa joulukuussakin ja värejä on joka puolella, vaikeaa siitä on luopua... Vaikka toki vuosien jälkeen tuleekin romantisoitua Suomea omassa mielessään aika paljon.
Enpä tiennyt tuota faktaa Lissabonin valosta ja auringonpaistepäivistä. Voi ei, nyt se houkuttelee vielä enemmän. Huoh.

Kommentoi