Ladataan...
visual diary

 

 

Elämäni lähes joka ikinen päivä:

 

Previous studies have shown that detriments due to verbatim note taking are more prominent for conceptual than for factual items
(e.g., Bretzing & Kulhavy, 1979).

Bretzing, hmm, tekeepä mieli prezeleitä. Ai ei ookkaan keittiön kaapissa. Pitäiskö mennä kauppaan? Hmm, mitä muuta pitäis ostaa kaupasta?

(Kaupassakäynnin valmistelu, siellä käyminen, kahvin juominen matkalla= 1h)

----

Participants were 67 students (33 male, 33 female, 1 unknown) from the Princeton University subject pool.

Princetonin yliopisto? Missähän se on? Aijaahas, tuolla joo. Missäs kaikkialla mä kävin silloin kun olin Kaliforniassa. Hmm., oliko instagramissa vielä se että näkee kartalla kaikki paikat joissa on instannut? Otanpa tässä nyt jonkun kivan kotikuvan instaan samalla.

(Instagramjumitus= 30 min.)

----

Sheila Lowe on tän kirjoittajan nimi. Kauniissa ja rohkeissa oli Sheila, mitähän sille kuuluu nyt?

(Googletus= 20 min.)

----

 

Mistä saisi lisää keskittymiskykyä?

 

----

 

Home office view.

 

 

 

 

Share

Ladataan...
visual diary

 

 

Ei ole mitään tylsempää kuin bloggaaja, joka kirjoittaa bloggaamisesta,
sanoi joku joskus. (Tämä lähdeviittaustyyli on tuttu myös gradustani, joku joskus sanoi näin).

Me, eli minä ja Juliaihminen emme siis tällä kertaa kirjoita bloggaamisesta vaan PUHUMME SIITÄ.

Miksi aloitimme bloggaamisen, mikä siinä on ihaninta ja mikä kamalinta?

 

 

Seuraava postausaihe: mikä on ihaninta ja mikä kamalinta siinä, kun katsoo itseään videolta. No se että sanoo aivan niin joo SATA kertaa. (Olin nukkunut edellisenä yönä lentokoneessa puoli tuntia, eli annan itselleni anteeksi).

 

Ja loppuun kolme kysymystä:


1) Pitäisikö tehdä enemmänkin jorinavideoita?
2) Miten saisin Juliaihmisen muuttamaan Lissaboniin?
3) Juliaihminen, miksi et valinnut sitä aloituskuvaa, jossa näytämme kahdelta apinalta, jotka nyppivät kirppuja itsestään?

 

----

 

If you don´t understand anything about this video, take a Finnish language class.

 

 

 

 

Share

Ladataan...
visual diary

 

 

Se on jo tuttu tunne.

Se alkaa jo ennen kun lentokone laskeutuu Helsinkiin. Kurkkua kuristaa vähän, jännittää, miten minä selviän siitä taas. Siitä oudosta tunneryöpystä, joka on yhtä aikaa täynnä ihania jälleennäkemisiä ja nostalgiaa ja sitten ajatuksia siitä, että kuka minä olinkaan keväällä kaksituhattaviisitoista valvoessani unettomia öitä parvellani Helsinkokodissani.

Koska vaikka miten päin sen ajattelen, en ole enää sama henkilö.

 

 

Yhtäkkiä seison bussipysäkillä Vallilassa, kevätaurinko on niin kirkas että se häikäisee enkä muista mihin suuntaan minun olisi käveltävä. Pää päivittää uutta sijaintia pitkän aikaa, sitten muutaman mutkan kautta kävelen ystäväni talolle ja soitan ovikelloa.

Seitsemän kuukautta ei tunnu taas missään. Juomme tervetuliaisgeeteet ja kahvit. Yhtäkkiä on puhuttu läpi kaikki asiat, gradut, vauvat, opinnot, työt, suhteet ja muut. Syön neljä palaa ruisleipää, katselen kun tuttu kesäajan valo taittuu ikkunoista valkoiseen ruokailuhuoneeseen ja me puhumme päällekkäin ja samoista asioista kun aina ennenkin.  

 

 

Tönäisen vahingossa kadulla ohi kävellessäni vierasta naista, anteeksi, sanon vaistomaisesti portugaliksi. Sitten muistan, että olen Suomessa ja pitäisi puhua suomea eikä anteeksipyyntöjä tarvitse viljellä samaan tapaan. Huomaan heti sen, miten ihmiset näyttävät kiireisiltä ja stressaantuneilta, kävellä viuhtovat hirveää vauhtia Stockmannin muovikassit käsissään. Seison kirkkaassa kevätauringossa odottamassa ystävääni, kengät vuotavat, sukat ovat märät, mutta voisin seisoa siinä tuntikaupalla tuijottamassa niitä ihmisiä vain.

Kun en kuulu enää tänne,

kun en koskaan enää kuulu mihinkään sataprosenttisesti.

 

Uusissa trendiravintoloissa on vegaanilistat ja kallista. Suodatinkahvi on vähän kitkerää, juon sitä silti, koska en halua valittaa kaikesta. Illalla hymyilyttää kun voi nukkua pelkässä teepaidassa, laittaa varpaat peiton alta pois eikä palele yhtään. Töölöläiskotiin paistaa kauniisti aamuaurinko, olen siellä yksin, katson Girlsiä monta jaksoa putkeen ja syön karjalanpiirakoita ja tuijotan paljaita varpaitani. Lämmin sisäilma, toimiva netti, niitä minulla ei ole ollut aikoihin. Aamullakin voi ihan hyvin syödä salmiakkia.

Fuck you, sanoo joku Girlssissä, Vitulla päähän on suomennos. Olen siitä huvittuneena koko Suomireissuni ajan. Vitulla päähän, tuon pääsen vielä sanomaan jossain vaiheessa. Se tilanne tulee nopeammin kuin olisin uskonutkaan. Amsterdamiin eksynyt matkalaukkuni seikkailee puolitoista vuorokautta ties missä ja asiakaspalvelu on sitä tasoa, että voisin käyttää tuota sanontaa useaan otteeseen. Lainailen ystävieni meikkejä, suihkusaippuoita ja hiusharjoja, hengaan samoissa farkuissa ja vuotavissa kengissä, ihan sama.

 

 

Miksi ventovieraille hymyileminen on niin vaikeaa tai siis miksi minä olen oppinut yhtäkkiä tekemään sitä koko ajan eikä se tunnu yhtään feikiltä enää, pyörittelen tätä ajatustani koko ajan päässäni. Sitten hymyilen kadulla komealle miehelle, joka kääntää katseensa taivaalle ja muistan että ainiin Suomessa on tällaista.

Mitä mä tekisin mun elämälle, kysyn ystävältä kadulla kävellessämme ja siten hän sanoo viisaita ajatuksia, jotka haluaisin säilöä muistiini ja kun palaan Lissabon-kuplaani, voisin miettiä niitä vähän tarkemmin. Näin mä näkisin et sun pitäisi tehdä, se vain sanoo varman oloisesti. Itse en ole varma enää yhtään mistään.

 

 

Istun saunassa, on kuuma, kasvonaamio valuu naamalta. Ihottumani on kaikonnut, koska kostea huoneilma on poissa. Tunnen oloni jotenkin normaaliksi, sitten taas ihan vieraaksi. Ja kun selaan yöllä Lissabon-ystävieni kuvia instagramista, tulee taas ikävä heitä ja nykyistä minääni.

Olen vähän sekaisin, tunnekuohu oikein humisee korvissa.

Olen oma itseni kahdella eri tavalla, kahdessa eri maassa, olen kirjoittanut tämän saman tekstin joka kerta kun olen käynyt Suomessa. On ihana käydä kaikki keskustelut omalla kielellä, ei tarvitse ajatella, antaa juttujen vain tulla suusta.

Ystävät tuntevat minut liiankin hyvin, sä olet aina tuollainen ja tuollainen, muistatko kesällä kaksituhattayhdeksän, muistatko silloin 90-luvulla… Muistan ihan kaiken. Osaisin kirjoittaa ensitapaamiset blogikirjoituksiksi. Ja oman elämäni. Jonka saa helposti kuulostamaan kivalta tarinalta, vaikka oikeasti pääni sisäinen maailma on
täynnä kaipausta, outoja tunnetiloja ja sellaisia ajatuksia, etten koskaan tiedä kuinka ne ratkon.

 

----

 

Whenever I go back to Finland, even just for a short visit, I get this weird mix of emotions.
I don´t belong here, I don´t belong there, I´ll never belong anywhere ever again...

 

 

Share

Pages