Ladataan...
visual diary

 

 

Kaikki kolmekymppisten suomalaisten kodit näyttävät samalta,

ajattelen, kun luen suosikkiblogiani. Tai no eivät samalta mutta niissä on aina niitä samoja elementtejä.

Kaikilla on kaunista. Sirot kirjahyllyt ja tosi tosi paljon kirjoja. Kevään tullen tulppaaneita maljakossa sellaisessa hullun kirkkaassa Suomen kevään valossa, keskellä pöytää. Valkoisia pöytiä, pinnatuoleja, siroja lamppuja. Aina verhot ikkunoissa.

Minun kuudessa eri Lissabon-kodissani ei ole ollut verhoja ollenkaan, ei edes verhotankoja. Eikun olipa yhdessä keittiössäni verhot, jotka olivat reunoista homeessa, enkä ylettynyt ottamaan niitä pois ja tunkemaan pesukoneeseen, koska oli niin korkea huonekorkeus enkä minä kuitenkaan ystävystynyt naapurigallerian miehen kanssa sillälailla että olisin voinut hakea sieltä tikkaat lainaksi.

Sen sijaan minä muutin siitä asunnosta pois.

Kuukausi sitten eräänä lauantaina, ihan hetki sitten.

 

 

Minulla oli sellainen samanlainen siro lamppu, se minkä johdon päässä roikkuu vaan iso polttimo ja muuttoapumieheni yritti sitoa sohvaa kiinni takapenkkiin sen lampun johdolla. Ei, minä parahdin, se lamppu on kallis, älä.

Sitä lauantaipäivää edeltävät kaksi kuukautta minulla ihottuma silmien alla, sellainen punottava ja kutiseva, johon ei auttanut mikään. Makasin eräänä iltana parvellani köntti e-vitamiinivoidetta molempien silmien alla ja nauroin hysteerisesti ystävälleni, joka oli lukenut jostain että punasipulista saa avun sellaisiin ihokohtiin, jotka tummuvat auringossa. Minulla oli valkoiset rasvasilmänaluset, hänella vaaleanpunaiset punasipuliviikset.

Silloin tajusin, että asunnon vuokraaminen hänen kanssaan tulisi olemaan hyvä juttu. 

Sen jälkeen minä ja google translator kirjoitimme portugalinkielisen viestin, jossa kerrottiin siitä, että ei, ei home lähde tuulettamalla ja että minä muutan tästä asunnosta pois.

 

 

Nykyisin aloitan aamuni jonottamalla suihkuun, keittämällä teetä ja laulelemalla kissalleni englanniksi. Se on kuitenkin kotoisaa ja kivaa.

Vaikka samaan aikaan ajattelenkin: Tässä iässä, tässä tilassa. Patja lattialla, kiinakaupasta ostettu tanko vaatteille, julisteet teipattuina seinässä. Mutta ei se mitään. Aikuiselämää yksin yksiössä ehdin vielä elää.

Viime aikoina olen miettinytkin paljon sitä, miten hyvä on, että elämässä on hyvinkin erilaisia kausia.

 

----

 

New home starting to look like home.

 

Share

Ladataan...
visual diary

 

 

Jaahas, taas ruotsalaista osaamista.

Ruotsalaisen designkoulun opiskelijatyö saa minulta kymmenen pistettä ja vielä papukaijamerkinkin. Hienosti ajateltu ja toteutettu.

 

 

AllBright, a foundation promoting equality in boardrooms, recently awarded IKEA for having 48% women on decision-making chairs. But what about the names of the chairs they are sitting on?

Project made by:
Anna Salonen
Ida Jonsson
Clara Uddman
Sofia Nordström

@Berghs School of Communication 2017

 

----

 

Top grades to this student project from Berghs School of Communication.

 

Share

Ladataan...
visual diary

 

 

Toi mies, kato, sen sivuprofiili on niin kaunis,

huokaisen eräänä lauantai-iltana ystävälleni valoisassa pikkubaarissa, jonne jostain syystä eksymme tosi usein.

Sitten kerron tarinan siitä, kun olin kerran ihastunut pelkästään erään miehen sivuprofiiliin. Se oli hämmentävää, mies kun näytti täysin eri henkilöltä sivusta ja edestä. Ei pahalta, mutta eri henkilöltä. Emmekä tietysti koskaan tutustuneet paremmin, jolloin olisin voinut hylätä tämän pinnallisen ajatukseni. Tuijottelin opiskelijaruokalassa kaksi vuotta sitä sivuprofiilia, enkä ikinä tehnyt asialle mitään.

Nojaa, ystäväni sanoo, toi on kyllä sivusta kivempi.

He´s a Monet, hän sitten toteaa.

En ymmärrä, niinkun siis sen ranskalaisen impressionistin maalaus?

Joo, kaukaa näyttää upeelta, sitten kun menee liian lähelle niin vaan sotkulta.

 

 

Samana iltana eräs mies arvioi meidät yhtä pinnallisesti. You´re like night and day, hän toteaa pöytämme vieressä. Minulla kun on vaalea tukka ja vihreät silmät, ystävälläni rusket silmät ja mustat hiukset. Tästä lähin tagaamme aina yhteiset muistomme #nightandday.

Baarielämä kun on tätä, vähän pinnallista, koska harvemmin sitä syntyjä syviä pohditaan tiskillä tai vessajonossa.

Parin tunnin päästä olemme kuin olemmekin siellä, vessajonossa nimittäin. Kurkkaan vapaaseen vessaan, aa, ei paperia ja sitten selvennän sitä takanani jonottavalle nuorelle naiselle.

Aah, ootas, hän sanoo ja kävelee takaisin baarin puolelle poikaystävänsä luo ja kiskoo minut mukaansa kädestä pitäen. Poika ojentaa minulle nenäliinan ja samaisen tytölle. Ja vielä yhden jonoon jääneelle ystävälleni.

Kuinka ystävällistä!

 

 

Monet:in maalauksen mies ja ystävällinen paperinhankkija, kirjaan myöhemmin ylös puhelimeeni tätä tarinaa varten.

Yöllä kotimatkalla kohdalle osuu vielä toinenkin onni:
joku on roudannut kadulle hienon kuvioidun arkun. Siis sellaisen, jota voi käyttää vaikka sohvapöytänä. Vahvoina naisina kannamme arkun kotiin asti, pitkin ylämäkiä.

Miksi tätä kutsutaan englanniksi, muuten, kysyn ystävältäni. Me kun Suomessa sanotaan arkku.
Arkku? Ootte hulluja. Arkku on se missä haudataan.

Kantamisesta tulee kamala nälkä. Onneksi yksi burgeripaikka on auki myöhäiseen yöhön. Istumme siellä ja yhtäkkiä vaan pullautan suustani ulos kaikki tulevaisuudenhaaveeni.

Tämä, tämä ja tämä asia. Nämä asiat haluaisin saavuttaa tässä lähivuosina, luettelen vähän arkaillen.

Teet noi kaikki, ystävä sanoo. Puolentoista euron viinimukillinen on juuri oikea näille ideoille kilistämiselle.

 

----

 

Started wearing less and going out more

 

Share

Pages