Ladataan...
visual diary

 

 

Niin ne lapset...

Tässä on asia, jota varmaan jokaisen kolmekymppisen naisen ystävänpiirissä käsitellään jossain vaiheessa. Samoin omassani.

Muotibloggaaja-kuvittaja-unelmaelämän viettäjä Garance Dore kertoo rehellisen oman tarinansa aiheesta perjantaisessa Lenny letterissä. Tilaan Lennyä sähköpostiini, mutta täytyy myöntää etten aina jaksa lukea kaikkia tekstejä. Tämän jaksoi. Hienosti kirjoitettu henkilökohtainen juttu.

 

----

 

Loved this honest and real text about having kids,

by Garance Dore in Lenny letter.

 

Share

Ladataan...
visual diary

 

En tiedä missä maassa haluaisin asua, mitä haluaisin tehdä…

Ja se on ainoa asia jota pystyn ajattelemaan.

Ajattelen sitä aamulla herätessäni: Helsingissä minulla ei olisi tätä ikkunanäkymää, kaakelitaloa ja Lissabonin kattoja, näitä valoisia aamuja, jolloin voin keittää kaksi pannullista teetä ennen kuin edes tarvitsee harkita ulos lähtemistä. Aamuja, jolloin voin myös siirtää töiden tekemisen seuraavan yöhön ja kävellä lounasajaksi sellaiseen kivaan paikkaan, jonka terassille paistaa aurinko ja jonne voikin jumittautua istumaan tuntikausiksi (ja katsoa välillä vaan sähköpostia että kuinka kauan voikaan vielä laiskotella). Niitä töitä on myöskin sen verran vähän, ettei minun tarvitse istua joka päivä koko päivää niiden äärellä.

Yksi toinen asia mitä on vähän: raha.

 

 

Mutta Helsingissä minulla olisi sentään rahaa. Ja olisi oma koti, kaunis viisikymmentäluvun sohva, hyllyllinen kauniita teemukeja…

Hetkinen, pysähdyn ajattelemaan. Miksi ajatellessani Helsinkiä alan vain listata päässäni kaikkea materiaa, jonka olen pakannut laatikoihin sinne pahanhajuiseen vinttiin?

Ehkä siksi, että ne ovat ainoita asioita, joiden olemassaolo on edelleen konkreettista.

En muista miltä kotonani tuoksui aamuisin tai miltä puulattia tuntui paljaiden varpaiden alla. Muistan sellaiset marraskuiset aamut kun avasi verhot (joita ei oikeastaan tarvinnut edes sulkea yöksi, koska oli niin pimeää) ja ulkona satoi räntää. Oli menkat ja kipeä olo, oli mentävä töihin ja tehtävä kahdeksan tuntia töitä, oli mikä oli. Oli kahvitauot, jolloin istuin alakerran sohvalla ja tuijotin räntäsateista maisemaa ajatellen, että sitten talvilomalla, sitten kesälomalla voin olla jossain muualla kun tässä maassa.

Suurin ongelmani oli vuosikausia se, että olin alkanut vihata Suomea. Ja olin antanut sen vihan kasvaa, kasvaa ihan liian suureksi ja hallitsevaksi. Vihasin vuodenaikojamme, vihasin talvea ja pimeyttä. Vihasin sellaista kulttuuria, jossa kahdeksan vuotta samassa talossa asuneena tasan yksi naapuri tervehtii. Vihasin sitä millaista oli kaikissa helsinkiläisissä kissanristiäisissä, joissa kävin, vaikka minua lähinnä vaan ärsytti käydä niissä. Vihasin sitä, miten kaikki olivat unikkeja ja erilaisia – ihan samalla tavalla.

Ehkä eniten kuitenkin vihasin sitä, että olin alkanut vihata kotimaatani ja kaupunkia, jota olin kutsunut kodikseni kymmenisen vuotta. Tajusin nimittäin, että se vihaaminen vie energiaa ihan liikaa. Ja jos vaan vihaan kaikkea enkä tee asialle mitään: alanko jossain vaiheessa vihata sitä omaa saamattomuuttani ja itseäni?

Puolisen vuotta ennen Portugaliin muuttoa kävin treffeillä ranskalaisen miehen kanssa. Hän asui Suomessa ja sanoi, että joka kerta kun lentokone tulee Helsinki-Vantaalle, hänen mielensä valtaa onnellinen olo: Tulen kotiin. Tuijotin viinilasiani hämärässä baarissa. En sanonut mitään, mutta mieleni teki kommentoida: Joka kerta kun lentokone tulee Helsinki-Vantaalle, mietin miksi ihmeessä asunkaan tässä maassa.

Oli siis paras häipyä hetkeksi.

Nyt tuosta hetkestä on yli kaksi vuotta aikaa. Kun käyn Suomessa, parin päivän jälkeen huomaan jo, kuinka helppoa olisi solahtaa takaisin entiseen kotimaahan ja elämään. Juuri se helppous on se, mitä kaipaan. Ystävät samassa kaupungissa, sisko junamatkan päässä, rahaa tilille kerran kuussa, oma koti ja omat tavarat. Ja se, että tietää miten asiat hoidetaan. Saan sähkösopimuksen puhelimitse, tiedän missä mikäkin paikka on ja kuinka siellä asioidaan, netti toimii, sisällä on lämmintä, hanasta tulee kylmää vettä, joka ei maistu miltään.

 

 

Ja sitten kävelen rähjäisiä kujia pitkin Alfamassa. Kukkivat puut rehottavat kadulle asti ja tiputtelevat kuivuneita vaaleanpunaisia kukkia sinne tänne. On hiki, pyyhin sitä nenäliinaan. Istun kahvilaan ja tilaan kuudenkymmenen sentin kahvin ja kahden euron viinilasillisen. Luen kirjaa tuulettimen vieressä.

En tiedä mitä teen huomenna. En tiedä onko minulle työjuttuja ensi viikolla. Voisin lähteä vihdoin yöjunalla Madridiin, vaikka huomenna. Tai mennä sen kivan galleriabaarin hassuihin bileisiin.

En tiedä kaipaanko elämääni sitä helppoutta. Vai juuri sitä yllätyksellisyyttä, erilaisuutta… ihan muita asioita kun niitä helppoja. Juuri nyt.

Kun en tiedä.

Kun vaan en YHTÄÄN tiedä.

 

----

 

(Olen huono käyttämään rakastan-sanaa. Vihaa näemmä käytän tosi helposti. Ehkä en kuitenkaan vihannut kaikkea Suomessa.
Enemmän olin vaan tosi kyllästynyt ja vähän ärsyyntynyt).

 

----

 

Trying to figure out what to do with your life...

NOT EASY.

 

 

Share

Ladataan...
visual diary

 

 

Ajatusleikki Pukeutuisinko samalla tavalla kuin nyt, jos olisin paljon rikkaampi, oli jossain vaiheessa ystäväpiirissäni tosi suosittu. Osa sanoi uskovansa että alkaisi käyttää hulluna kultakoruja ja jalokiviä (!), osa taas totesi pukeutuvansa luultavasti ihan samalla tapaa, ehkä ostamalla vaan laadukkaampia materiaaleja, jos hintoja ei tarvitsisi miettiä.

 

 

Omalla kohdallani vastaus on aika selvä: pukeutuisin varmaan samantyylisesti, mutta ostaisin tietyiltä merkeiltä juttuja. Yksi sellainen on esimerkiksi Madewell, ei edes hullun kallis, mutta silti vähän tavoittamattomissa (ainakin nyky-budjetilla). Tykkään lähes kaikesta mitä merkki esittelee.

Kuten nyt vaikka SAMETTITENNAREISTA!

 

 

Hmm. Tai ehkä sittenkin alkaisin käyttää jättimäisiä kultakoruja ja tunkisin timanttisormuksia joka sormeen? Mistäs sitä tietää.

 

----

 

Madewell x Tretorn tennarit täältä.

 

----

 

Loving these VELVET SNEAKERS by Madewell x Tretorn.

 

 

 

Share

Pages