Ladataan...
visual diary

 

 

Kävin eilen katsomassa La La Landin ystäväni kanssa, joka on kotoisin Los Angelesista. 

Hän pyyhki liikutuskyyneleitä, kun leffassa liikuttiin vanhoilla kotikulmilla. Minä, joka yleensä vierastan musikaaleja, muutin mielipiteeni niistä. 

Ulos astuessamme odotti tällainen auringonlasku. Sitten mentiin vielä pizzalle. 

 

 

Joskus sunnuntait on ankeita, joskus taas ihania. Niinkuin koti-ikäväkin. Välillä raastavaa, toisinaan sellaista pientä nostalgian peittämää kepeää kaipausta. 

Ryan Gosling on aina ihana, mutta kauhukseni huomasin että melkein kaksi vuotta tummia komeita partamiehiä katseltuani Ryan ei enää näyttänytkään ihan niin kuumalta kun ennen. Mut sillä olikin paita päällä tässä koko ajan, 

ystäväni huomautti. No totta. Leffasta opin myös sen, että toisinaan kannattaa piipahtaa yksin katsomaan kivannäköistä baaria. Ja vaikka ollaankin musikaalileffassa, kaikki ei silti ole vaan täydellsitä ja ihanaa. Onneksi. 

Iso suositus tälle leffalle. Ja sunnuntaipizzalle. 

 

----

 

Stepped straight out of La La land to this sunset. 

 

 

 

Share

Ladataan...
visual diary

 

 

Tää on varmasti joku graafikkojuttu, mutta vanhat valomainokset on musta vaan hienointa ikinä. Voisin katsella niitä vaikka kuinka kauan. 

Siksi olinkin aivan innosta soikeana tässä näyttelyssä, jossa esiteltiin Lissabonin vanhoja valomainoksia ja kylttejä. Ihania olivat myös vanhat kaupunkikuvat 20-60-luvuilta. Oikein herkistyin ja muistelin taas sitä kadonnutta kaitafilmiä, jonka pappani oli kuvannut tässä kaupungissa 50-luvulla. Kuinka hienoa olisi ollut nähdä se!

 

 

Tämän kyltin äärellä päättelimme ystäväni kanssa yhteen ääneen: Hitto, toi pitäis saada Lissabon-muistoksi. Sen verran monta João:ta on tielleni osunut täällä ollessani. 

 

 

Cidade Gráfica -näyttely on maalikuun 18 päivään asti osoitteessa: Convento da Trindade (Rua Nova da Tiindade Nº20)

 

----

 

Absolutely loved this exhibition of old neon signs in Lisbon. 

Cidade Gráfica in Convento da Trindade (Rua Nova da Tiindade Nº20)

 

 

 

 

  •  

 

Share

Ladataan...
visual diary

 

 

Olin viime syksynä kivalla illallisella, jossa toisilleen tuntemattomat designernaiset puhuivat paljon erilaisista alaan liittyvistä asioista. Oli arkkitehtiä, graafikkoa, kirjoittajaa. Kymmenen vuotta uraa tahkoneita ja just aloittaneita. Ilta oli inspiroiva, mutta kotiin kävellessäni aloin taas pohtia erästä asiaa, joka vaivaa minua aika usein.

On paljon ihmisiä, jotka puhuvat julkisesti kovalla innolla siitä, miten omia unelmiaan pitää seurata, ei kannata jäädä sellaiseen työhön josta ei tykkää ja kuinka kaikkien pitäisi olla oma pomonsa. Girlbossia ja oman jutun tekemistä tuutataan nyt joka puolelta.

 Nämä ihmiset ovat myös niitä aktiivisimpia sosiaalisessa mediassa. Sieltä näkyy että itse itsensä pomoilla on varaa tilailla ruokaa lähettipalveluilla kotiin jatkuvalla syötöllä ja ostella kaikkea kaunista koko ajan. He palaveeraavat kalliissa kahviloissa aamutuimaan ja reissaavat ympäri maailmaa läppäri kainalossa. Kaikki näyttää paljon ihanammalta ja inspiroivammalta kuin se marraskuinen aamupalaveri harmaassa toimistoneukkarissa ja pomon tekemät to do –listat pöydällä odottamassa.

Kyseisellä illallisellakin eräs osallistujista kertoi, kuinka jätti työnsä pankissa ja aloitti uuden elämän: nykyisin hän suunnittelee kauniita muistikirjoja. On niin paljon ihanampaa, nainen jatkoi. Mutta kaiken tän on mahdollistanut mun mies, joka elätti mua pari ekaa vuotta, hän sitten lisäsi. 

 

 

Haluaisin että tämä lukisi useammin pikkuprintillä ihmisten kuvien ja postausten alareunassa:
#pappabetalar #mieskustantaa #mummonperinnölläeläen tai mikä se totuus onkaan. Tai edes se, että voin tehdä tällaisia päätöksiä, koska tiukan paikan tullen vanhempani auttavat rahallisesti. 
Sekin on aikamoinen etuoikeus, joka monelta puuttuu.

Tietysti olen samaa mieltä siitä, että elämä on liian lyhyt siihen, että tekee työtä jota vihaa. Mutta omalla kohdallani pistää vihaksi myös se, miten annetaan sellainen mielikuva että päivätyön jättäminen olisi helppo ja sankarillinen teko ja yrittäjyys ja oman bisneksen pyörittäminen olisi superhelppoa ja rahakasta heti alusta alkaen. 

Ei helvetissä ole.

Minua ahdistaa suunnattomasti myös niiden medialukutaidottomien teinityttöjen puolesta, jotka kuvittelevat että vaikkapa pääkaupunkiseudulta asunnon ostaminen, ja muutenkin siellä itsensä elättäminen, luksuslomat ja kaunis koti aina täynnä tuoreita leikkokukkia olisi jotenkin helposti tavoitettavissa sellaisilla titteleillä kun vaikkapa vapaa kirjoittaja tai bloggaaja.

Kun ei ole. Niitä ihmisiä on määrällisesti tosi vähän. Paljon normaalimpaa on (varsinkin uran alussa) tehdä sitä perustyötä, ei mitään suurinta unelmaa ja ihaninta koskaan (eikä siltikään ehkä ole varaa kaikkeen tuohon). Pitäisi myös aina muistaa se, että osa niistä menestyneistä bloggaajistakin on tehnyt myös ihan tavallisia duuneja ensin ja ehkä kerännyt sillä pesämunaa, joka mahdollistaa osittain sen, että tulot ovat epävakaat. Tai sitten he ovat vaan osuneet kultasuoneen (tai kultalusikkaan). 

 

 

Netin, sosiaalisen median ja blogien valheellisuudesta puhutaan muka koko ajan. Minusta niistä ei siltikään puhuta tarpeeksi.

Tosi-tv –buumin alkaessa vuosia sitten päiviteltiin sitä, että jonkun tutkimuksen mukaan tosi monien teinien haaveammatti oli julkkis. Nykyisin se varmaan on #girlboss. Eikä siinä mitään. 

Mua ahdistaa se, kun sun unelmatkin on niin realistisia, sanoi exäni muinoin. Ja mua ahdistaa sun puolesta se, että sä oon niin epärealistinen haihattelija ettei tosikaan. Erohan siitä tuli, mutta pysyn kannassani: 

Haaveita pitää olla, mutta pitää olla myös tajua siitä,
mikä on todellisuutta. 

 

----

 

#girlboss OR
#myhusbandsmoney #myparentsarerich 

 

 

 

Share

Pages