Ladataan...
visual diary

Olen halunnut olla hattuihminen jo vuodesta 1990. Siitä lähtien kun tv-sarja Blossom alkoi.

Ostin nelisen vuotta sitten punaisen huopahatun, jota olen käyttänyt kerran. Tietysti pidän pipoa talvella, mutta pipo on pipo, pakollinen paha estämään korvien jäätymisen ja jonka alle voi piilottaa huonon hiuspäivän. Mutta hattu on asuste, jolla voi tehdä lookista ihan uudenlaisen. 

Mutta aina kun laitan hatun päähän, tulee ylipukeutunut olo, sellainen että yrittää vähän liikaa. Tiedostaa koko ajan että no nyt mulla on tää hattu päässä. (Miksi kaikki kattoo tätä mun hattua?

Viime kesänä, melkein kahdenkymmenenviiden asteen helteellä ostin Köpiksestä Henrik Vibskovin liikkeestä hatun, juuri sellaisen vähän oudon huopahatun. Myönnän, olin juonut kaksi lasia viiniä, (tila, jossa kaikki näyttää päälläni toooodella hyvältä) olin lomalla ja hattu oli todella hyvässä alessa.

Hattu on odotellut malttamattomana syksyn tuloa ja tällä viikolla se tapahtui. Tälläsin sen päähäni ja päätin vaan alkaa hattuihmiseksi. 

Ja tietysti Instagrammasin ja häshtäggäsin kuvani ja tunnin päästä sain siunauksen sille, että olen vihdoin Vakavastiotettava Hattuihminen.

Streetsyle-kuvat/pics from here. 

-----

I´ve wanted to be a hat-person ever since 1990 when I started to watch the series Blossom.

This fall I´ve finally done it properly with my new Henrik Vibskov hat. And even Mr. Vibskov himself approves.

That totally made my (hat) day!

Ladataan...
visual diary

Saara, juommeko viiniä todella vieläkin kahvikupeista? Kysyy äitini joka kerta kun hän on kylässä luonani. Kyllä juomme. Ja samoista kupeista juomme aamulla kahvia ja teetä. Vettä, mehua, jopa Jallu-Gefilusmehu-drinkkejä ei-niin-suunnitelluilla aamuviiden jatkoilla, äiti. Edelleen. 

Kaksikymmentävuotiaana olimme ystäväni kanssa bussikolarissa, jossa oli ainekset käydä todella pahasti. Saimme päähämme ikkunalasin verran lasimurskaa, mutta selvisimme kuitenkin koko hommasta aika vähin vammoin. Tapauksen jälkeen lanseerasimme termin Eloonjäämislahja jonka varjolla on vuosien saatossa hankittu vaikka mitä. Eron jälkeisiä hermolomia, uusia kenkiä, festarilippuja... ja ties mitä muuta. 

Saadessani kaksikymmentäviisivuotiaana ensimmäisen vakituisen työpaikan, päätin jatkaa eloonjäämislahjaperinnettä. Joka kuukausi palkkapäivänä saisin ostaa jotain palkkioksi siitä, että olin selvinnyt taas kuukauden töissä. (Aloitin työurani mainosalalta ja ensimmäinen vuosi suuressa mainostoimistossa suoraa koulunpenkiltä ei todellakaan ollut ihan helppoa aikaa.) Ekana palkkapäivänä marssin Marimekkoon ja ostin maailman kauneimman kahvikupin. 

Toistin tätä samaa joka kuukausi aika kauan. Osa mukeista on tietysti vuosien saatossa hajonnut ja jossain vaiheessa Marimekon kupit muuttuivat kahvallisiksi, joiden mallista en pitänyt yhtään niin paljon. Ostin muutamia sellaisiakin, mutta vähän myöhemmin tajusin pienen keittiöni säilytysmahdollisuuksien rajoittuvuuden ja lopetin ostelun. 

Viime aikoina olen taas miettinyt, miten kiva olisi keräillä jotain. Mutta mitä se olisi?

Onko keräily tätiharrastus vai ihanaa aarrekokoelman metsästystä? Mitä te keräilette?

-----

I collected Marimekko cups for years. I use these for everything; wine, coffee, tea, water... Don´t really even need wine glasses (Thanks Mom for asking that every time we see) Finally I decided I have enough of them and stopped.

But now I want to start collecting something again...

Ladataan...
visual diary

Viikon inspiroivimmat sisustuskuvat olivat nämä Inside Out- lehden ihanuudet. Joo, kuparia on kaikki sisustuslehdet täynnä ja marmori on in, mutta silti, näissä on jotain niin kaunista.

(Meillä oli 90-luvulla marmorinen sohvapöytä joka palvelee nykyisin mummolassa kasvimaan viereisenä pesupöytänä. Mutta ei ehkä kauaa enää. Himoitsen sitä nimittäin vähän kotiini...)

-----

Inside Out magazine, via Poppytalk.

Pages