Ladataan...
visual diary

 

 

Olihan Helsingissäkin se ulkoilmaleffajuttu kesäisin, mut emmää koskaan siellä käynyt,
sanon ystävälleni eräänä kesäkuisena iltana. Tai no, kävin kerran ja satoi kaatamalla vettä ja sitä tippui markiisista niskaan ja värjöteltiin mun ystävän kanssa saman viltin alla ihan jäässä.

Mä taas odotin aina että joku mies veisi sinne romanttisille treffeille. Edelleen odotan, tokaisee toinen ystävä kun mainitsen asiasta.

 

 

Ulkoilmaleffa on kuitenkin jotenkin niin ihana ajatus, että kun Lissaboniin muuttanut englantilaismies perustaa sellaisen, olen ensimmäisenä lippujonossa. (Tai siis en tiedä olinko ensimmäisenä, koska lipunmyynti oli tietysti modernisti netissä, mutta loppuunmyyty se oli hetkessä).

Ehkä siksikin, että ensimmäinen leffanäytös oli Wes Andersonin ihana The Grand Budapest Hotel.

 

 

Leffalle oli myös hienot puitteet Topo Chiado baarin yhteydessä. Aurinko laski, kädessä oli iso lasi viiniä, toisessa popcornia ja viereisissä penkeissä parhaat ystävät. Ja ruudulla Wes Andersonin visuaalinen maailma, johon en vaan kyllästy ikinä.

Aika täydellinen kesäyö siis.

 

----

 

Outdoor cinema in Lisbon. Just perfect!

 

 

Share

Ladataan...
visual diary

 

 

Muistatteko lapsuudesta ne ilmapallot, joista pystyi muotoilemaan eläimiä?

Muistan ikuisesti sen äänen, kun niitä kieputti yhteen. Ja sen äänen, kun ne pamahtivat rikki.

 

 

Japanilainen Isopresso tekee samalla tekniikalla taidetta. Hieman hienompia kuin ne omat viritelmäni lapsuusajoilta.

 

----

 

Loving these artworkd by Isopresso.

 

Share

Ladataan...
visual diary

 

 

Eräänä yönä kun jo muka melkein valmis graduni ajaa minut vielä kertaalleen hermoromahduksen partaalle,
lähden keskellä yötä kävelylle.

Ylös tuttua mäkeä, puiston läpi, pienelle pizzakioskille. Suosikkiruokani kylmäsavulohipizza, jota olen ostanut täältä ehkä kuusikymmentä kertaa viimeisen vuoden aikana, on ihanan suolainen. Kaksi viisikymmentä pala ja sitten ajatus kulkee jo vähän paremmin kuin kurnivan mahan seurassa.

Ulkona istuu nauravia ihmisiä viinilasillisten kanssa. On torstaiyö, vähän viileä alkukesäinen. En ole juonut viiniä tuollalailla vapaana aikoihin, ajattelen, mutta sitten joudun pyörtämään puheeni, koska muistan ihan tuollalailla hymyssäsuin istuneeni juuri viime sunnuntaina seitsemän tuntia brunssilla, viinilasi toisessa kädessä, kahvikuppi toisessa.
(Deittailin kerran ranskalaismiestä, jolta opin tällaisen tavan: aamiaisella ei ole pakko valita ottaako kahvia vai teetä. Voi ottaa molempia ja sen lisäksi sitten vielä yhden viinin siihen, viikonloppuisin siis).

Istun puistonpenkillä varmaan tunnin. Puhelimesta on akku loppu, mutta on ihanaa tuijottaa välillä muutakin kuin erinäisiä ruutuja. Päähän tipahtelee ylikukkineita jakarandan kukkasia, se alkaa jotenkin hymyilyttää.

Ne asiat, joista yleensä stressailen, gradut ja sen sellaiset…

Ne on aika turhia kuitenkin.

Runotyttöpuuskassa kerään laukun pohjalle niitä kauniita violetteja kukkia. Kuivatan nämä ja kuvitan näillä joskus jotain, mietin.

Kotona en sitten muista miten kukkia pitääkään kuivattaa, vaikka sehän opittiin ala-asteella eräänä kesänä kun piti kerätä kymmenittäin erinäisiä kukkia koulua varten.

Meinaan kirjoittaa siskolle viestin, että miten kuivatan näitä kukkia, sanomalehtipaperia ja kirjapinon alle vai miten se meni, mutten kirjoitakaan kun naurattaa edelleen alkuviikosta käymämme viestikeskustelu siitä, miten huonekasveista otetaan pistokkaita.

Yleensä aina kun en tiedä tai muista jotain (kanamunat, kiehuvaan vai kylmään veteen, entä perunat ja miten leivotaan sitä näkkileipää), kysyn siskolta, mutta joskus on pakko googlettaa (koska aikaero).

 

 

Asettelen kuivakukat sanomalehden väliin, laitan sanomalehden kirjan sivujen väliin ja päälle painavan korin täynnä epämääräistä sälää. Löydän ne varmaan homehtuneina sieltä kirjan välistä joskus kuukausien päästä,

mutta onpahan jotain hauskaa taas kerrottavana siskolle.

 

----

 

I´ll always be a bit helpless little sister.

 

 

Share

Pages