Ladataan...
visual diary

 

 

Kun kerroin viime syksynä portugalilaisella kaverilleni
suunnittelevani visua tapahtumalle, jonka periaatteena on tuoda koko perheet ravintoloihin lapsineen kaikkineen, hän katsoi minua vähän kysyvästi. 

Niin miksi se on erillinen tapahtuma, eikö Suomessa lapsiperheet muuten käy ulkona syömässä?

No kai ne käy, mutta siinä on silti ongelmia. Lapsia pidetään liian meluisina ja häiritsevinä ja sitten muut tuijottaa paheksuvasti jos sun vauva huutaa, yritin siinä sitten selventää parhaani mukaan (vaikken aiheesta oikeastaan juuri tiedäkään). 

 

 

Perheet safkaa -tapahtuma on siis nyt tammikuussa, tarkemmin ottaen 21.1. Ajatuksena on tämä:

Ruoka yhdistää ihmisiä, mutta ulkona syöminen on haastavaa lapsiperheille. Osasyy on asenteissa. Suomi näyttäytyy tällä hetkellä yhteiskuntana, jossa perheet ja lapset loistavat poissaolollaan ravintolakulttuurista.

Muutetaan tämä, sillä hyvä ruoka kuuluu kaikille!

 

Kun tein kuvitusta tapahtumaan, kysyin asiakkaalta luonnoksia lähetettyäni: niin saako siellä olla viinilasi? Pitää olla, oli vastaus. (ja lopullisesta julisteesta sen voikin bongata). 

Olen samaa mieltä. Vaikken lasta omistakaan, sanoisin silti että sellaisen kanssa ravintolassa ollessaan saa silti juoda lasin viiniä. Lissabonissa ravintoloissa näkyy usein koko perhe, oikeastaan koko suku. Lapset ovat mukana elämässä aika helpon näköisesti: kesäisin ne hilluvat puistoissa vanhempien kanssa puoleen yöhön asti. Ravintoloissakaan ei huomaa sellaista kyräilyä, jos jonkun vauva nyt sattuu kiljumaan. Amerikkalainen ystäväni kysyi minulta hetki sitten Onko kaikkialla Euroopassa tää et raskaana olevat ja lapsien kanssa kaupassa asioivat saavat etuilla kassajonossa? No ei todellakaan, mutta täällä sitä toisinaan näkee. 

Ainoa asia mitä ihmettelen täällä, on se, miten noita ylämäkiä muka pystyy tarpomaan vaunujen kanssa. No siksi kai kaikilla onkin auto. 

 

----

 

I illustrated some posters for an event in Helsinki. 

 

 

Share

Ladataan...
visual diary

 

 

Minulla on eräs huono tapa: menen tosi usein nukkumaan vihaisena. 

Se johtuu siitä, että teen tosi usein töitä myöhään, sinne puoleenyöhön asti: koulujuttuja, työjuttuja ja blogijuttuja. Sitten sen jälkeen suon itselleni puolituntisen tunnin nettiä selaillen. Ja kas kummaa, päädyn sivuille, jotka ärsyttävät minua. Joko lukemaan masentavia uutisia, blogeihin joiden sisältö on mielestäni ihan tyhmää tai nettikeskusteluihin, joissa haukutaan aivan kaikki. Loppujen lopuksi olen vihainen itselleni siitä, että kulutin taas aikaa lukemalla kaikkea tuota (tai no masentavia uutisia nyt on pakko lukea, jos haluaa pysyä maailman menosta kartalla).

Ja sitten menen kiukkuisena nukkumaan. Enkä saa unta. 

Jos joku olisi kertonut minulle vuosi sitten, että yöpöydältäni löytyy nykyisin Kiitollisuuskirja, olisin entinen kyynikkominäni nauranut niin paljon, että olisi ehkä tippunut tuolilta. Mutta kas, henkinen kasvu, tai jotain sellaista. 

 

 

Nykyisin yritän muistaa kirjoittaa joka ilta ylös jotain, mistä olen ollut kiitollinen juuri sinä päivänä. Usein se on jotain pientä, kuten kanelitanko kahvissa. Tai on myös päiviä, jolloin en kirjaani koskekaan ja myöhemmin kirjana ylös että no kolmeen päivään en ollut sit kiitollinen MISTÄÄN. 

En tiedä onko tämä vaikuttanut positiivisesti vihanhallintaani, mutta usein selailen sitten kirjaa taaksepäin ja muistan kaikkia kivoja hetkiä. Niiden muisteleminen juuri ennen nukahtamista on tuskin ainakaan haitaksi. 

----

 

Muistikirjan sain Nunuco designilta. 
Kiitollisuudet ja käsiala omiani. 

 

----

 

Thankful for my language, which has words like Kiitollisuuspäiväkirja. 

 

 

Share

Ladataan...
visual diary

 

Uudenvuodenpäivänä, heti kun on herännyt, kuuluu mennä uudenvuodenkävelylle
sanoo ystäväni. Ihan vakavalla naamalla. Häh, minä kysyn, mikä uudenvuodenkävely?

Menet yksin kävelylle ja mietit minkä kaiken aiot ottaa mukaan seuraavalle vuodelle.

 

 

Jaahas.

Vuodesta 2016 haluan itse muistaa seuraavat:

Helmikuisen sunnuntai-illan, jonka makasin ystäväni sohvalla Helsingissä, vieressäni pahvinen pizzalaatikko ja tajusin miten paljon olenkaan kaivannut ystäviäni, jotka tuntevat minut oikeasti. 

Alkukeväisen päivän maaliskuun alusta, jolloin pinnasin koulusta, menin kirpputorille, söin paljon mansikoita ja ajattelin: nyt loppuu tää koulusta stressaaminen.

Ne myöhäiset illat kun kävelin pimeän kaupungin läpi kielikurssilta kotiin ja yritin ajatella vieraalla kielellä. (Ja sen päivän, kun kävin verotoimistossa selvittämässä asiani portugaliksi). 

Kun menin ensimmäistä kertaa ensimmäisen portugalilaisen ystäväni luo kylään.

Kun sain sanottua paljon sellaisia asioita, joita olin hillonut sisälläni ihan liian kauan.

Sen perjantain, kun lähdin ex-tempore yksin Portoon aamujunalla ja kuuntelin yhtä itkettävän hyvää biisiä koko junamatkan.

Kun uskalsin lähettää sähköpostin, jonka ansiosta tapasin yhden nykyisen elämäni parhaimmista ystävistäni.

Kun rakastuin niin hulluna että olin valmis jättämään kaiken. Jopa Lissabonin.

Kun keräilin itseni kasaan järjettömän salamarakkauden jälkeen aika yksin yksiössäni, vieraassa maassa. Onneksi oli se ystävä, jonka olin hankkinut, joka jaksoi kuunnella. Ja onneksi olin vihdoin oppinut tämän: jos on joskus heikkoja hetkiä, ei se tarkoita sitä että on heikko tai jotenkin huono ihminen.

Nämä asiat aion tallentaa mieleeni vuodesta 2016.
Sitten on se lista asioista, jonka aion muotoilla päässäni uudenvuodenkävelyllä, eli lista asioista, joita en aio roudailla mukanani tulevaan vuoteen. Se lista jääköön nyt julkaisematta, koska turha niitä on enää puida, jääköön ne vuoteen 2016 (joka tuskin oli kenenkään suosikkivuosi). 

Tervetuloa 2017. Ei haittaa vaikka olisit WOO HOO -vuosi. 

 

----

 

Welcome 2017. May you be a WOO HOO year. 

 

 

 

Share

Pages