Ladataan...
visual diary

 

 

Istun sängylläni,

aurinko paistaa avonaisista ikkunoista sisään. Huoneessani on kaksi ovea, molemmat auki, toisesta näen olohuoneessa rehottavan kasvikokoelmamme, toisesta värikkään räsymaton käytävällä. 

Joku polttaa tupakkaa ikkunani alla, joku toinen kopistelee näille liukkaille kaduille sopimatomilla korkkareilla. 

Kuuntelen ranskankielistä puhelinkeskustelua olohuoneesta. En ymmärrä siitä juuri mitään. Kämppikseni ystävä oli vailla väliaikaisasuntoa Lissabonista ja kahdella messengerviestillä käymämme keskustelun päätteeksi hän kantoi kaksi laukkuaan vierashuoneeseen, pussasi poskelle ja asettui väliaikaisesti taloksi. 

Tänä alkukesänä olen vihdoin tajunnut sen, etten enää koskaan halua asua yksin.

Nyt haluan asua tässä valoisassa ja kauniissa lissabonilaiskodissa, joskus ehkä vielä jonkun miehen kanssa, sitten vanhana mummokommuunissa. 

En enää koskaan yksin yksiössä.  

 

 

Kyllä, yhdessäasumiseen menee hermot. Usein. 

Vielä kaksi kuukautta sitten vihasin sitä, puoli vuotta sitten vihasin vielä enemmän. Meillä kesti lähemmäs vuosi tajuta se, millaisten ihmisten kanssa haluamme asua. Ei mennyt putkeen ekalla kokeilulla, ei edes toisella. 

Sitten kun pahoja viboja aiheuttavat henkilöt oli saatu hittoon, istuimme kahdestaan sohvalle ja päätimme, että tästä lähin tässä asunnossa asuu vaan kivoja ihmisiä. 

Kyllä, mekin riitelemme usein kämppikseni, parhaan Lissabon-ystäväni kanssa. 

Minä kiukustun kun hän käyttää aina oliiviöljyäni, vaikka voisin vain ratkaista sen laittamalla oliiviöljyn hinnan kuukausittaiseen Splitwise-appsiin. Mutta en jaksa tehdä sitä. Joskus juomme liikaa viiniä ja alamme puida jotain tyhmiä vanhoja asioita. Joskus taas emme puhu kokonaiseen päivään mitään. 

Tuulisena kesäkuisena iltana tulen kotiin, vähän huonon päivän jälkeen. 

Keittiössä on valot, otatko hei punaviiniä, se taloksi asettunut ranskalaismies kysyy. No joo, voin mä vähän. 

Seison tuntikausia tiskipöydän vieressä, lasi tyhjenee ja täyttyy, kämppis kokkaa jotain monimutkaista, puhumme ihmissuhteista tässä maassa ja muilla mailla. Joskus myöhemmin menen suihkuun, viinilasin laitan yöpöydälle. Nukahdan hiljaiseen puheensorinaan, joka on siirtynyt olohuoneeseen. 

Just nyt haluan asua just näin. Kymmenien huonekasvien keskellä, ilman designhuonekaluja. Haahuilla yhdeksänkymmentäluvulla ostamani kotikimono päällä joskus kokonaisen päivän ajan. Juoda viiniä keittiössä. Kinastella siitä, mikä tyyny laitetaan vierashuoneeseen ja kuka vie useiten muovikierrätysroskat. 

Just nyt tätä. Kaikkea muuta kuin yksin yksiössä. 

Nyt on just tän aika. 

 

 

----

 

 

 

Home sweet jungle home. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ladataan...
visual diary

 

 

Haluaisitko lukea muiden ulkosuomalaisten kirjoittamia tarinoita, kilahti viesti postilaatikkoon eräänä iltapäivänä. Kyllä haluaisin!

Ulkomailla elämisessä kun on sellainen juttu, että lähes kaikilla on samantyylisiä tarinoita ja tuntemuksia ja niiden lukeminen on jotenkin ihan superkivaa ja terapeuttista. 

 

 

Joko ollaan perillä -kirja kertoo suomalaisesta Nina Roususta, jolla on jo lapsena palo muuttaa kauas ulkomaille ja sen hän tekeekin - moneen otteeseen. Niina asuu niin Afrikassa, Englannissa, Amerikassa kuin vaikka missä muuallakin. Mukana on poikaystäviä, sitten aviomies, lapsikin. Seikkailuita on monenlaisia ja monta kertaa kirjaa lukiessani naurattaa - omat vastoinkäymiset ovat ulkomailla asuessa tuntuneet suurilta, mutta yksi helppous on ollut se, että ollaan kuitenkin edelleen Euroopassa. Silloin edes tietyt asiat toimivat aika samalla tapaa. Niinan tarinassa näin ei useinkaan ole. Tarina etenee slummeista diplomaattielämään, mutta hauskinta on se, että tarinan päähenkilö ei tunnu juuri muuttuvan, vaikka elämä ympärillä muuttuukin hyvin erilaiseksi. 

Ahmin kirjan viikossa, se sai haaveilemaan taas siitä, miten joskus taas pitäisi päästä reissaamaan viikkokausiksi jonnekin, missä ei ole koskaan ennen käynyt. Nykyinen elämä kun kulkee samaa Lissabon-Helsinki rataa eikä kaukomatkoista voi kun haaveilla. 

Lisäksi erityisen ilahduttava oli tämä Ninan kertoma tarina siitä, miten hänestä tulisi esikoiskirjailija: 

Miten sinusta tuli kirjailija? Ihan vähän vahingossa. Kiertäessäni maailmalla lähettelin kotiin raportteja matkoiltani, ensin kirjeitse, sittemmin meilitse ja pari vuotta blogimuodossakin. Kun muutimme Lontooseen jäin työttömäksi kotiäidiksi pieneen kylään Lontoon esikaupungin laitamille, lapset lähtivät kouluun ja minä olin todella onneton, masentunut ja kylmissäni. Jotain tehdäkseni aloin koota matkaraporteistani kirjaa. Ja niin siinä lopulta kävi, että elämäni vaikeimmat kaksi vuotta tuottivat yhden elämäni hienoimmista saavutuksista: kustannussopimuksen.

Arvaatte varmaan mitä ajattelin tämän luettuani? No tietty että MINÄ MYÖS!

Yksi miinus kirjassa on: miksi laittaa sinänsä kiinnostava, mutta keskenkaiken liikaa paljastava kuvakooste kirjan keskelle. Se pilasi lopun tarinoiden yllätyksellisyyden ihan täysin!

 

 

----

 

 

Sain kirjan luettavaksi kustantajalta. Kiitos siitä!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

----

 

 

 

 

 

 

 

 

Ladataan...
visual diary

 

 

 

En juo koskaan aamuisin kahvia (paitsi hotellilomalla), mutta silti olisi ihana herätä kahvin tuoksuun aamuisin. 

Ihanampaa kuin esimerkiksi hirveään piippausääneen, joka tulee herätyskellosta. 

 

 

Mutta miten yksin asuva ihminen heräisi kahvin tuoksuun aamuisin? Tässä ratkaisu!

Scent Based Alarm Clock on 18-vuotiaan ranskalaispojan autotallikeksintö, joka on tietysti Kickstarterissa ja kerännyt jo tarpeeksi rahaa päästäkseen tuotantoon. 

Herätyskello ei luota siihen, että kaikki heräisivät vain tuoksuun. Sen voi asettaa portaittain tuottamaan tuoksua, valoa ja ääntä.  Google onkin jo nimittänyt tämän Top 15 Maailmaa muuttavat keksinnöt -listalleen. Ehkä vähän liioittelua, mutta nerokas idea kuitenkin!

 

 

 

 

 

----

 

 

This Scent Based Alarm Clock needs to be in my bedroom!

 

Pages