Ladataan...
visual diary

 

 

Lissabonissa asunut suomalaisystäväni muutti Norjaan ja instagrammasi kuvan valkoisesta makkaristaan, jonka seinässä oli bonuksena hämähäkki. Se sellainen pitkäjalkainen, jonka keskivartalo on musta pallo ja sitten on vaan ne pitkät jalat.

Jopa hämähäkit on siellä minimalistisia, kommentoi eräs portugalilainen.

Hah!

 

 

Rakastan suomalaista designia, se ei varmaan tule kellekkään yllärinä. Mustavalkoisia ja muita pelkistettyjä värimaailmoja, sitä yksinkertaisuutta ja sellaista että ei tarvitse tunkea miljoonaa asiaa ja väriä samaan.

 

 

Sellainen on juuri vaikka Saana & Ollin uutuusmallisto, Onnenmaa nimeltään. (Jaa Suomeako se nimi kuvastaa?) Uusimmassa mallistossa on sisustustekstiilien lisäksi myös kaunis aamutakki, 100% hamppukankaasta valmistettu.

 

Ps. Katso myös millainen tuli saman merkin kankaalla itse verhoillusta sohvastani. Nimittäin aika ihana!

 

----

 

Loving this new collection by the Finnish design duo Saana & Olli.

Share

Ladataan...
visual diary

 

 

Siitä kamalasta maanantaipäivästä,
jolloin kissani kuoli, muistan monta asiaa.

Helteen ja liian kirkkaan auringon, joka tuntui ihan väärältä siihen olotilaan.

Valtoimenaan valuvat kyyneleet, joita oli mahdoton pidätellä,

niin eläinsairaalassa, kadulla, kotiovella, missä tahansa. Muistan eläinlääkärin, joka silitti olkapäästä ja sanoi, että teit kaikkesi, me teimme kaikkemme ja kahdeksantoista vuotta on hieno ikä ja selkeästi hänellä oli tosi hyvä elämä.

En pystynyt olemaan kotona, siellä oli liian tyhjää ja pieni vesikuppi keittiön lattialla muistuttamassa siitä, ettei siitä kukaan juo enää. En raaskinut heittää sitä kuppia pois moneen päivää, enkä hiekkalaatikkoa tai sitä lappua vessan ovessa, jossa pyydetään jättämään ovi kissalle auki.

Itkin niin paljon, että alkoi heikottaa ja särkeä päätä. Kävelin aurinkolasit päässä kahvikioskiin. Eikö teillä ole niitä ilmaisia keksejä, huokasin kahvikioskin pojalle. Ei, ei taida olla, hän sanoi ja katsoi tyhjää koria tiskillä. Aijaa, no ei se mitään, huokasin.  Odotas, poika sitten sanoi, otti tuolin ja kipusi kaivamaan ylähyllyä. Sieltä löytyi pahvilaatikko, sidottu kiinni kolmella narulla. Hän avasi sen ja antoi minulle niitä kerralla kolme. Kiitos, nyyhkin vastaukseksi ja sekoitin kahvin sekaan ehkä aika monta kyyneltäkin.

Varo, kompastut kun et katso eteesi, sanoi alakerran baarin omistaja, johon törmäsin kadulla. En voinut kertoa miksi näytin siltä että kompastun varmasti omiin jalkoihini ja ajatuksiini tänään, puhuimme vain kulmille avatuista uusista paikoista.

Muistan vanhan miehen ikkunassa, kissan kanssa, joiden kohdalla halusin pysähytä ja kertoa, miten rakkaita ne lemmikit ovatkaan. Kyllähän sen jokainen sellaisen omistava kuitenkin tietää.

 

 

Muistan puistosta kauniin pariskunnan, miehen ja naisen, jotka istuivat penkillä, halasivat pitkään ja minua ärsytti. Sitten mies itki, niisti kuuluvasti nenäliinaan ja ajattelin että hyvä muistutus, en minä ole ainoa jolla on suruja nyt. Sen jälkeen läheiselle nurmikolle tuli seurue syntymäpäiväkakun kanssa ja toivoin sormet ristissä että älkää nyt vaan tulko tarjoamaan sitä kakkua nyt lähellä istuvillekin (olen syönyt täällä kaksi kertaa baarissa jonkun tuntemattoman ihmisen synttärikakkua, se on kai joku paikallinen tapa).

Muistan sen kaupan eteen odottamaan jätetyn koiranpennun, jota joka toinen ihminen pysähtyi silittämään. Ja ajattelin, etten ole koskaan oikein luottanut ihmisiin, jotka eivät pidä eläimistä. Siinä on jotain niin epäilyttävää…

Katsoin lentoja jonnekin, minne tahansa, haluan pois tästä kodista ja kaupungista, ihan minne vaan. Katsoin busseja Portoon ja etelään, mutta tajusin sitten että minun on vaan nyt kestettävä tyhjää kotia. Se vie aikaa, mutta ajan kanssa kaikki helpottaa.

Joka kerta kun tulin vessasta ulos niistämästä, katsoin vaistomaisesti oven avattuani maahan, siinä kissani aina istui ja odotti.

Kahta kukautta vaille kahdeksantoista vuotta joka aamu olen ensimmäiseksi nähnyt kissan, nukkumassa jalkopäässä, kynsimässä ovea aamupalan toivossa tai istumassa ikkunalaudalla.

Niinä vuosina tosi moni mies sanoi minulle en ole ollenkaan kissaihmisiä, mutta eräs kuitenkin sulatti jokaisen niistä sydämen. Ja kesti kaiken: muutot uusiin asuntoihin, kaupunkeihin ja maahan. Käveli uudet asunnot ympäri ja meni nukkumaan. Aamulla osasi suunnistaa ruokakupille ja hiekkalaatikolle. Ei rikkonut koskaan mitään. Väisteli kaikki koriste-esineet ja vain maistoi vähän muutamaa viherkasvia. Ei välittänyt siitä että välillä asuttiin yksiöissä, välillä kimppakämpissä, välillä jopa koiran kanssa. Eikä edes siitä, että eräänän kesäkuisena yönä pakkasin sen kuljetusboksiin ja lennätin täysin uuteen maahan.

 

 

Samana päivänä haluan mennä heti jonnekin mistä ottaa kaksi uutta kissanpentua. Se on ainoa, joka tähän auttaa. Ja sitten samaan aikaan ajattelen, etten ikinä voi ottaa yhtään uutta, koska tuon kanssa kävi niin hyvä tuuri. Ei kukaan muu kissa ole tuollainen.

Mutta sun täytyy nyt ajatella että sillä oli ihan superihana ja pitkä kissaelämä. Ja että onneksi se sai lähteä nukkuessaan, ilman kipuja. Ja onneksi se kehräsi vielä viimeisen kerran kun näit sen.

Nyt saa olla paha mieli, ystävä sanoo ja tarjoutuu auttamaan, jos tarvitsen mitä tahansa. (Ja olen itkenyt koko päivän sitäkin, että olen ihan yksin, kunnes tajuan että jos kerron huonot uutiset ensimmäisenä Hämeenlinnaan, Göteborgiin ja San Franciscoon, eivät lissabonilaisystäväni varmaankaan osaa tulla minua lohduttamaan).

Sitten kun syön keittiössä keskiyöllä muroja ilman että kukaan tuijottaa, tajuan että olen elänyt viimeiset kaksikymmentäseitsemän vuotta lemmikkien kanssa, kymmenenvuotiaasta asti. Ei ihme että koti tuntuu tyhjältä.

 

Kiitos maailman paras kissaystävä, kuvausassari ja vaan maailmankaikkeuden rennoin tyyppi. Ikävä on.
Varmaan ikuisesti.

 

 

----

 

I had to say goodbye to my dear cat a while ago. In two months he would have turned 18 years old.

I miss him badly.

Share

Ladataan...
visual diary

 

 

On monia syitä fanittaa ihmisiä:

Hitto se on hauska.

Hitto että se on kaunis, täydellinen, aikaansaava jne.

Hitto että sillä on hieno koti.

Hitto että sen ura on MIELETÖN.

 

Sitten on Jen, jonka voisi laittaa kaikkiin näihin kategorioihin. Jen on taitava bisnesnainen (Ban.do-merkin perustaja, siis sen jolla on mm. ne I´m very busy-kalenterit). Jen on hauska. Jen on nätti. Jenillä on ihanan värikäs insta ja hyvä henkilöbrändi...

Mutta pääsyy on tässä: Jenin henkilöbrändi on ihan helvetin rehellinen. Hän puhuu instassa ja varsinkin stooreissaan TODELLA rehellisesti esimerkiksi omasta masennuksestaan, avioerostaan ja kaikista elämän vaikeuksista.

Fanitan ehkä eniten juuri rehellisyyttä, päivä päivältä vaan enemmän. 

 

 

Seuraa Jen Gotchia täällä.

Kuuntele Talking in Circles podcast (jossa Jen on vieraana) täältä.
 


 

 

----

 

One of my idols: The ultimate girlboss and overall very honest and real lady: Jen Gotch.

Follow her great instagram here.

Jen in Talking in Circles podcast.

 

 

 

 

Share

Pages