Ladataan...
visual diary

 

 

Tajusin oikeastaan vasta ekan kouluvuoden Visuaalinen kulttuuri -kurssilla, mitä kaikkea visuaalinen kulttuuri pitääkään sisällään ja kuinka innostunut niistä kaikista asioista olen.

Itseasiassa se kiinnostaa minua jopa enemmän kuin itse visuaalinen suunnittelu.

Tässä projekti, joka on juuri sitä parhaimmillaan: otetaan pari klassikkoa, nykypäivä ja photoshop ja sitten tehdään jotain ihan uutta.

 

 

Japanilainen graafikko Shusaku Takaoka tekee upeita katutaide-klassikkotaide-teoksia.
Voisin katsella näiden nerokkuutta loputtomiin.

Olen lupaillut monta kertaa tehdä postausta myös maisteriopinnoistani, joihin liittyi oleellisesti juuri tuo visuaalinen kulttuuri. Nyt kun koulu on melkein ohi, voisikin olla postauksen aika. Olen odotellut gradun presentointiseminaaria kuukausikaupalla, sen kun luvattiin olevan joskus syksyllä. Viime viikolla kävi ilmi, ettei sitä ole vielä ollut, koska osa luokaltani tekee graduaan edelleen. Hommalle kun sai ostaa jatkoaikaa, 150€ per kuukausi.

Meinasin vetää kahvit väärään kurkkuun tämän kuullessani. Omalla kohdallani kun 8 kuukautta kyseisen tekstin kanssa oli jo ihan tarpeeksi, en olisi ottanut lisäaikaa edes ilmaiseksi.

 

----

 

In love with the pictures by Japanese graphic designer Shusaku Takaoka.

 

 

Share

Ladataan...
visual diary

 

 

Se päivä kun napsimme nämä kuvat, oli sama jolloin kerroin täällä julkisesti päättäneeni jäädä asumaan Lissaboniin, sillai blogityyliin vähän mystisesti

koska juuri nyt en voi palata.

 

 

Nojaa, vähän vahinkoasu, ei mikään paras kuvattava, mutta otetaan nyt kuvia kun on kerrankin kamera ja (bloggaaja)ystävä kylässä, ajattelin ja nakotin kauniiden rappusten vierellä poseeraamassa. Kunnes sitten aloinkin itse napsia kuvia kauniista näkymästä ja loppujen lopuksi mentiinkin manteliliköörille.

Illalla ystäväni nukkui viereisessä huoneessa ja minä nauroin katketakseni yksin omassani otoksia katsellessani: kuvissa kun näytän vähän siltä että olisin raskaana.

Tietty, kuten asiaan kuuluu, vihaan sitä miten ikäisteni naisten vatsanseutua kytätään, mutta joo, ten itse ihan samaa ja spekuloin puolituttujen facebook-kuvia: JAAHAS, ONKOS SE VIRTASEN TYTTÖ NYT SITTEN RASKAANA???!???
(tämä sellaisella täti-äänellä luettuna)

 

 

En lupaa aloittaa kuntokuuria, enkä muistaa vetää vatsaa sisäänpäin kameran lähestyessä. Enkä sitäkään etten koskaan aio olla raskaana.

Jos jotain olen elämässä tähän mennessä oppinut, ovat ne olleet tällaisia asioita:

- Sun paino ei kiinnosta juuri ketään.

- Koskaan ei kannata sanoa ei koskaan.

- Vähän epäonnistuneet asukuvat pitää julkaista.

- Mantelilikööri on hyvää.
(Tämä myös taas sillä täti-äänellä luettuna).

 

----

 

Mekko H&M Paita vintage Kengät &Otherstories Laukku the Stowe 

Kuvat Anna Kauhala

 

----

 

Dress H&M Shirt vintage Shoes &Otherstories Bag the Stowe 

Pictures Anna Kauhala

 

 

Share

Ladataan...
visual diary

 

 

Eräänä kesäisenä aamuna avaan ikkunat ja sisään tuulee yllättävän kylmää ilmaa. Hrr. Kiskon päälle naulakosta ensimmäisen asian: mustan huitulajakun, harmaameleerattujen collegehousujen seuraksi. Peilin ohi kulkiessa tajuan yhtäkkiä, että käytin tätä asua töissä toisinaan, lisänä kuitenkin korkkarit ja vähän viimeistellympi naamataulu ilman sotkuista kotinutturaa.

Töissä. Niin.

Minulla ei ole enää työpaikkaa.

Eräänä toisena kesäisenä aamupäivänä nimittäin skypetän pomoni kanssa ja saan juuri ja juuri sanat ulos suustani: En mä tuukkaan takaisin syyskuussa.

Sitten kuva jähmettyy ja nettiyhteys katkeaa.

Kun saamme yhteyden taas toimimaan kymmenen minuutin päästä, alkaa itkettämisen sijaan vähän naurattaa. Aikamoinen cliffhanger. Ensin iso uutinen ja sitten yhteys poikki.

Menee kauan prosessoida asia oikeasti todeksi. Otin juuri lopputilin unelmieni työpaikasta. Siitä, jossa kuvittelin olevani ikuisesti, tai nyt ainakin kymmenen vuotta.

Koska tuntui siltä.

Tuntemuksiin perustuvat päätökset ovat niitä, jotka askarruttavat aika paljon. Oliko tässä nyt MITÄÄN järkeä? Ei varmaankaan.

Nyt minulla ei ole mitään varmuutta siitä, millä elän jatkossa. Tuntui vaan siltä, etten voi vielä palata. Ehkä myöhemmin, mutten juuri nyt.

 

 

Lounaalla ystävät halaavat. Oon varma että tää oli just oikea päätös, you´ll see, viestittää yksi. Ihminen katuu vaan niitä juttuja joita ei uskaltanut tehdä, kolmas heittää pöytään klassikon.

Minä haluaisin perua koko päätöksen ja mennä sittenkin takaisin tuttuun ja turvalliseen. Siihen elämään, jossa kaikki oli kivaa ja helppoa. Oli kiva mennä töihin maanantaisin, olin hommassani hyvä ja tulin pomoni kanssa toimeen ihan loistavasti.

Kuka hullu lähtee sellaisesta työpaikasta?

Minä-hullu. Turha sitten valittaa, itsehän päätit.

Seuraavina viikkoina koen kaikki mahdolliset tunnetilat. Ahdistaa, itkettää, kaduttaa. Sitten taas on sellainen uhma, että minä olen hyvä, kyllä jotain sellaista löydän mitä voin tehdä täältä käsin. Osaan vaikka mitä.

Menen vaikka alakerran baariin tiskaamaan. Ihan sama.

Juon viiniä graafikkoystävän kanssa ja olemme yhtä mieltä: Luova työ on ihanaa, mutta oikeastaan haluaisimme kumpikin tehdä sitä vain kolme päivää viikossa ja muun ajan sitten jotain muuta. Laittaa jotain tavaroita pahvilaatikoihin, kuten ystäväni kiteyttää ajatuksemme.

Vaihtelu kun tekee hyvää.
Erityisen hyvää, varsinkin aikuisiässä, jolloin on niin saakelin helppo vaan JUMIUTUA johonkin.

Saavutetuista eduista on vaikea luopua, sen tietää jokainen. Kuukausipalkka, vakkariduuni, asunto…

Mutta niinpä minä vaan luovuin. Tilalle tulee ehkä jotain ihanaa ja mieletöntä.

Tai sitten ei. Sitäpä ei voi tietää.

Mutta nyt on pakko vaan kokeilla.

 

----

 

After quitting my job and deciding not to go back to Finland, I went through all possible feelings.

 

Share

Pages