Ladataan...
visual diary

 

 

Kun mun on vaan ihan tosi vaikea, tai siis ei vaan vaikea, ihan mahdoton puhua mistään tunteista,

se mies sanoo minulle kello kaksi yöllä, kun makaamme suuressa sängyssä ja kuu killottaa harmaiden verhojen raosta. No ei se mitään, sanon, ja itseasiassa todella tarkoitan sitä. 

On lokakuu kaksituhattakuusitoista. Olemme tapailleet kolmisen kuukautta, sillä lailla epäsäännöllisen säännöllisesti. Olemme syöneet hienoja illallisia paikoissa, johon minulla ei olisi mitään asiaa opintotukibudjetillani ja olen hiippaillut yöllä keittiöön hakemaan vesilasillista ja katsonut ikkunasta näkyvää yövalaistua uima-allasta.

Olen ajatellut että kokeilen nyt tällaista, niin kauan kun se on kivaa.

Paperilla meillä ei ole yhtään mitään yhteistä. Miehen asunto on niin suuri, että omani voisi asettaa keskelle sen olohuonetta ja vielä voisi kulkea sen ympäriltäkin. Hän avaa ovet, maksaa ravintolalaskut ja taksit ja muistaa aina kertoa minulle että näytän kauniilta tänään.

Emme puhu koskaan erityisen vakavista aiheista elämässämme. Tai minä saatan puhua omistani, mies vaikenee aika tehokkaasti omistaan. Kaikesta muusta kyllä puhumme, tuntikausia. Arvostan erityisesti sitä, ettei mies manspleinaa ikinä, vaikka osaamisalueemme ovatkin niin täysin erilaisia. Kun sanon että tykkäisin tehdä työkseni esimerkiksi ruokastailausta, mies kertoo ettei ole koskaan edes ajatellut sellaisen asian olemassaoloa. Mies ei myöskään katso koskaan puhelintaan silloin, kun syömme neljän ruokalajin illallisia ja minä katson usein mekkoani ja ajattelen: no tää on vaan tää vähän vähemmän kulahtanut versio, miksei mulla oo enää rahaa ostaa mitään hyvälaatuista.

Olen pitkään suhteessa, joka ei oikeastaan ole mikään suhde. Näemme kerran tai pari viikossa, menemme syömään jonnekin kivaan ravintolaan pitkän kaavan kautta, sitten juomme toisaalla muutamia drinkkejä, otamme taksin miehen asunnolle, harrastamme seksiä, nukumme, syömme aamupalaa. Jos on viikonloppuaamu, vetelehdimme sängyssä ja katsomme Netflixiä tai menemme elokuviin.

Emme pidä tapaamisten välillä kovinkaan paljon yhteyttä, mitä nyt toisinaan viestittelemme jotain.  

MUTTA MIKÄ SE SUHDE NYT OIKEIN ON, kaikki ympärilläni tivaavat. En ole itse määritellyt suhdetta miksikään, en edes suhteeksi. Eräs mies, jonka kanssa hengaan ja syön aina toisinaan, saatan sanoa. Minua ei erityisemmin vaivaa se, että tiedän ettei hommasta oikeasti tule koskaan mitään tätä kummempaa. Sen nimittäin tiedän jo tosi aikaisessa vaiheessa.

Viehätämme toisiamme ulkoisesti ja meillä on aina kivaa yhdessä. Mutta vain kivaa, ei mitään käsittämättömän mieletöntä. Kun näen miehen kauempaa, ajattelen aina että se näyttää kivalta, mutta ei, vatsassani ei ole perhosia enkä mieti mitä hänelle puhuisin tehdäkseni erityisen hyvän vaikutelman. Kaikki on aika helppoa, vaivatonta…

ja kivaa. On kivaa harrastaa säännöllisesti seksiä, jonkun sellaisen kanssa jonka tuntee. On kivaa testata uutuusravintoloita ja vertailla kahden kulttuurin eroja mielenkiintoisissa keskusteluissa. On aina kivaa, mutten silti koskaan ajattele, millaista olisi jos olisimme oikeasti yhdessä. Ja huomaan ettei mieskään ajattele sitä.

Jos eläisin maailmassa, jossa en koskaan puhuisi kenenkään kanssa, olisin tuossa suhteessa varmasti edelleen. Mutta noin puoli vuotta kestettyään, se päättyi eräänä tiistai-iltana hämyisessä sushibaarissa. Tai ei virallisesti siellä, mutta tiedän yhtäkkiä sillä hetkellä, ettemme luultavasti tule näkemään toisiamme enää. 

Tämä epämääräinen suhde saa minut miettimään asioita, lähinnä niitä suhdeasioita hieman uudessa valossa. Vielä tänäkin päivänä ihmisiä arvotetaan hullun paljon suhdestatuksen mukaan. Avioliitto ja pitkä parisuhde ovat siellä arvoasteikon yläpäässä – aina – kaikki muut viritelmät sitten jollain alimmilla tasoilla. Ja niitä saa myös selitellä ihan koko ajan.

MIKSI hengaat tollasen tyypin kanssa? Koska meillä on kivaa. MIKSI et etsisi SITÄ OIKEAA, hukkaat aikaa! En tiedä uskonko että maailmassa on jokaiselle Se Yksi Oikea. Se käyttää sua hyväkseen! Hetkinen, onko kaksituhattakymmenluvulla edelleen voimassa se ajatus että nainen haluaa ennen kaikkea romanttista rakkautta ja mies vaan seksiä? Ehkä rakastut siihen vielä? En tiedä, en usko. Ei tossa ole MITÄÄN järkeä.

(Ja katseltuani monien ihmisten nihkeitä, kireitä ja vaikeita parisuhteita, en tiedä sanoisinko että nekään mitään järkiratkaisuita ovat).

 

 

En ole ollenkaan varma siitä, että pitkä parisuhde on se asia, jota kohti KAIKKIEN ihmisten pitäisi pyrkiä.

Se ei ole autuaaksi tekevä asia tässä maailmassa, jonkinlainen Ultimate Goal, jota ennen ihminen elää vain odottaen sitä suhdetta. Omasta mielestäni parempi Ultimate Goal on opetella olemaan onnellinen ihan yksin, itsensä kanssa. Se kun on ainoa suhde, joka tässä maailmassa satavarmasti kestää kuolemaan asti.

Olen oppinut hurjan paljon jokaisesta suhteesta, suhdeviritelmästä, erosta. Joskus mietin sitä elokuista yötä pienen yksiön keittiössä vuosikausia sitten kun silloinen poikaystäväni tarttui käteeni ja sanoi riidan päätteksi: Ehkä meidän pitäisi tehdä lapsi.  

Ehkä paras ratkaisuni ikinä oli olla päätymättä yhteen sen miehen kanssa. Tai siitä seuraavan. Tai sen yhden, jonka perään haikailin vuosikausia. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän alan arvostaa elämänkokemusta, joka muokkautuu kaikesta ihmisen kokemasta. Enkä tietysti sano, että elämä jotenkin jää kokematta jos on pitkässä suhteessa, mutta usein se kuitenkin, varsinkin nuorena, vaikuttaa valintojen rohkeuteen.

Myös päivä päivältä enemmän ja vahvemmin uskon siihen, että minun kannattaa toimia juuri niinkuin omasta mielestäni tuntuu hyvältä, ei niinkään miten muut odottavat. Oli se sitten aikaa hukkaava seksisuhde tai ihan joku muu viritelmä. Tai ei mitään viritelmää eikä kiinnostusta niihin ollenkaan toisinaan. 

 

----

 

Lisää ihmissuhdejuttuja:

Näillä minua ei hurmattu treffeillä

Mansplaining-treffeillä

What´s your number?

 

Share

Ladataan...
visual diary

 

Elämäni aakkoset just nyt, syyskuu 2017:

 

 

A -  Aamupala. Olen luopumassa siitä tavasta että avaan aamulla ekana läppärin, jo aamupala-aikaan. Tsekkaan nykyisin vaan meilit äkkiä puhelimesta, mutta aamupalan syön avonaisen ikkunan äärellä katsellen heräävää (tai jo kauan sitten herännyttä) kaupunkia.

B – BASE dos Engenheiros do Acaso on sellainen kiva hippipaikka jossa on ilmaisia elokuvailtoja ja maksa omantunnon mukaan viinitarjoilua.  On ihana löytää uusia paikkoja jo niin tutuksi tulleesta kaupungista.

C –  Cinema Ideal. Pieni indie-elokuvateatteri, jonne olen paennut viime aikoina hellettä, suruja ja tylsyyttä. Ja joka kerta sieltä poistuessani ajatellut: Kylläpä auttoi taas.

D – vitamiini, jota en ole syönyt yli kahteen vuoteen. Ihan vaan koska Lissabonissa on niin paljon aurinkoa.

 

 

E – Empatia. Olen miettinyt viime aikoina taas paljon empatiaa. Sitä että osaa asettaa itsensä toisen asemaan, suruissa ja iloissa. Vaikea ja helvetin tärkeä taito.

F – Fuck. Puhun paljon englantia, myös yksin itsekseni. Kiroilen myös englanniksi, tosin sitä olen tehnyt jo vuosikausia. Ehkä viisi vuotta sitten jäin melkein auton alle, keskellä kirkasta päivää kotikadullani. Ensimmäinen suustani ulos tullut sana oli Fuck. Ihmettelin vähän tätä itsekin.

G –  Girls. Katsoin Girls-sarjan loppuun vähän myöhässä. Ei se mitään. Tässä kun on sarja jota me katsotaan nyt ja sitten vuosien päästä sitä katsotaan niin kuin Sinkkuelämää nyt.

H – Hedelmät. Olen päättänyt hyödyntää nyt aivan olan takaa sitä, etä hedelmät ovat Portugalissa halpoja. Syön tosi paljon banaaneita, appelsiineja, nektariineja ja melonia.

I –  Illat elokuussa, lauloi Regina. Ja oli oikeassa, loppukesän illoissa on ihanaa haikeutta ja myös tervetullutta viileyttä. Onneksi kesä ei kuitenkaan vielä ole ihan lopussa. Siihen en olisi vielä yhtään valmis.

J –  Jääräpäisyys. Olen muka hyvin helppo ja sopeutuvainen ihminen. Oikeasti olen aika jääräpää, jonka mieltä on vaikea muuttaa.

K – Kulttuurierot. Ystäväpiirini on nykyisin hyvin monikulttuurinen ja se on ihana rikkaus ja aihe, josta voisi puhua tuntikausia putkeen. Olen alkanut suhtautua kulttuurisiin eroihin muutenkin vähän rennommin ja huvittuneemmin, en ota kaikkea itseeni niin helposti.

L – Lukeminen. En lukenut vuosikausiin kirjoja kuin lomalla. Kun tekee töitä visuaalisuuden ja tekstien kanssa, vapaa-ajalla ei halunnut oikeastaan olla tekemisissä niiden asioiden kanssa. Nykyisin suomenkielisten kirjojen lukeminen on ihanaa ja tosi tärkeää. Ja toivottavasti myös kielitaitoa ylläpitävää.

M – Mazagran, tuo outo sitruunakahvi, johon olen koukuttanut itseni ihan täysin.

N – Nipottaminen. Kun asuu muiden ihmisten kanssa, ei kaikki asiat voi olla juuri niin kuin MINÄ HALUAN. Yksi asia kuitenkin on, josta en tingi: jos teevedenkeittokattilani ei ole aamulla puhdas ja oikeassa paikassaan, päiväni on pilalla (ja se on SINUN VIKASI, kämppikseni).

O – Onnellisuus. Koska elämässäni on ollut ”suuria vaikeita valintoja” –kausi, olen pohtinut paljon onnellisuutta. Sitä, miten sen määrittäminen on toisinaan hankalaa. Ja sitä, miten samaan aikaan voi olla onneton ja onnellinen.

P – Pienet ihanat asiat: kivan ravintolan tarjoilija, joka sanoo sähän asut täällä, eikö vaan, tiedät miten hommat menee. Sadeaamun jälkeen kuumana killottava aurinko. Kolme viikkoa maljakossa kestävät kukat. Postikortti postilaatikossa. Viesti joltain tärkeältä ihmiseltä silloin kun on paska fiilis.

 

 

Q – Que? Vastaukseni (edelleen) suurimpaan osaan portugalin kielisistä keskustelunavauksista.

R – Roadtrip. Haaveilen edelleen roadtripistä tälle syksylle. Sen piti tapahtua jo keskikesällä, mutta sitten tuli kaikkea muuta. Vielä se tapahtuu. Olen jo miettinyt vaatteetkin valmiiksi.

S – Sosiaalinen elämä. Onko mitään kivempaa kun treffata porukalla, istua jossain syömässä ja puimassa asioita viinilasin äärellä? No eipä taida olla.

T – Töiden tekeminen. Kahdeksan kuukautta gradun kirjoittamista oli samaan aikaan tuskaisinta ikinä ja sitten ihanaa vaihtelua. Mutta kun aloin sen jälkeen tehdä taas vähän graafikkotöitä – eli sitä mitä OIKEASTI osaan tehdä, hitto vie että elämä tuntui yhtäkkiä helpommalta. Epämukavuusalueella oleilu on tärkeää, mutta on syy siihen, miksi sen nimi on EPÄmukavuusalue.

U – Uuvee. Olen vihdoin alkanut käyttää joka päivä aurinkorasvaa naamassani. 

V – Vapaus. Se kun on taas, edelleen ja aina ihan hiton tärkeää.

W – Washing machine! En ole maailman paras kotityöihminen, mutta pyykin pesemistä RAKASTAN. Siitä kun tulee hyvä ja tehokas olo, vaikka ei oikeastaan edes tarvitse tehdä mitään. Ja ulkona kuivatetut pyykit tuoksuvat aina NIIN ihanalle.

X - No LX, Lissabonin tunnus.

Y – Ystävät. Ne täällä olevat uudemmat, Suomessa olevat vanhemmat. Ilman niitä ei MISTÄÄN tulisi MITÄÄN.

Z – Zé. Hän on alakerran baarin omistaja, jolta saa porakoneen, tikkaat, viinilasillisia ja sympatiaa. Kaksi ekaa lainaan, loput ihan omaksi.  

(Koska olen jo Etelä-Eurooppalaistunut, jätän skandimerkit käyttämättä).

 

----

Lue myös: elämäni aakkoset vuodelta 2014.

 

Ja hei, haluan lukea näitä muiltakin, ainakin Mua lemmitkö vielä Kustaa ja Juliaihminen, suutun ellette tee!

----

 

Share

Ladataan...
visual diary

 

 

Eräänä kesäisenä aamuna avaan ikkunat ja sisään tuulee yllättävän kylmää ilmaa. Hrr. Kiskon päälle naulakosta ensimmäisen asian: mustan huitulajakun, harmaameleerattujen collegehousujen seuraksi. Peilin ohi kulkiessa tajuan yhtäkkiä, että käytin tätä asua töissä toisinaan, lisänä kuitenkin korkkarit ja vähän viimeistellympi naamataulu ilman sotkuista kotinutturaa.

Töissä. Niin.

Minulla ei ole enää työpaikkaa.

Eräänä toisena kesäisenä aamupäivänä nimittäin skypetän pomoni kanssa ja saan juuri ja juuri sanat ulos suustani: En mä tuukkaan takaisin syyskuussa.

Sitten kuva jähmettyy ja nettiyhteys katkeaa.

Kun saamme yhteyden taas toimimaan kymmenen minuutin päästä, alkaa itkettämisen sijaan vähän naurattaa. Aikamoinen cliffhanger. Ensin iso uutinen ja sitten yhteys poikki.

Menee kauan prosessoida asia oikeasti todeksi. Otin juuri lopputilin unelmieni työpaikasta. Siitä, jossa kuvittelin olevani ikuisesti, tai nyt ainakin kymmenen vuotta.

Koska tuntui siltä.

Tuntemuksiin perustuvat päätökset ovat niitä, jotka askarruttavat aika paljon. Oliko tässä nyt MITÄÄN järkeä? Ei varmaankaan.

Nyt minulla ei ole mitään varmuutta siitä, millä elän jatkossa. Tuntui vaan siltä, etten voi vielä palata. Ehkä myöhemmin, mutten juuri nyt.

 

 

Lounaalla ystävät halaavat. Oon varma että tää oli just oikea päätös, you´ll see, viestittää yksi. Ihminen katuu vaan niitä juttuja joita ei uskaltanut tehdä, kolmas heittää pöytään klassikon.

Minä haluaisin perua koko päätöksen ja mennä sittenkin takaisin tuttuun ja turvalliseen. Siihen elämään, jossa kaikki oli kivaa ja helppoa. Oli kiva mennä töihin maanantaisin, olin hommassani hyvä ja tulin pomoni kanssa toimeen ihan loistavasti.

Kuka hullu lähtee sellaisesta työpaikasta?

Minä-hullu. Turha sitten valittaa, itsehän päätit.

Seuraavina viikkoina koen kaikki mahdolliset tunnetilat. Ahdistaa, itkettää, kaduttaa. Sitten taas on sellainen uhma, että minä olen hyvä, kyllä jotain sellaista löydän mitä voin tehdä täältä käsin. Osaan vaikka mitä.

Menen vaikka alakerran baariin tiskaamaan. Ihan sama.

Juon viiniä graafikkoystävän kanssa ja olemme yhtä mieltä: Luova työ on ihanaa, mutta oikeastaan haluaisimme kumpikin tehdä sitä vain kolme päivää viikossa ja muun ajan sitten jotain muuta. Laittaa jotain tavaroita pahvilaatikoihin, kuten ystäväni kiteyttää ajatuksemme.

Vaihtelu kun tekee hyvää.
Erityisen hyvää, varsinkin aikuisiässä, jolloin on niin saakelin helppo vaan JUMIUTUA johonkin.

Saavutetuista eduista on vaikea luopua, sen tietää jokainen. Kuukausipalkka, vakkariduuni, asunto…

Mutta niinpä minä vaan luovuin. Tilalle tulee ehkä jotain ihanaa ja mieletöntä.

Tai sitten ei. Sitäpä ei voi tietää.

Mutta nyt on pakko vaan kokeilla.

 

----

 

After quitting my job and deciding not to go back to Finland, I went through all possible feelings.

 

Share

Pages